Valistus

Monet valistusajattelijat hyväksyivät myös itse­valtiuden, jos se oli valistunutta. Tekemällään yhteiskuntasopimuksella ihmiset saattoivat rajoittaa oikeuksiaan luovuttamalla osan niistä hallitsijan käyttöön. Varhaista demokratiaa edusti Rousseau, joka vaati hallitsijan tilalle välitöntä kansanvaltaa ja alistumista enemmistön päätöksiin. Montesquieu vaati valtiovallan jakamista kolmeen osaan, lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan. Lait piti säätää tai oikeammin tutkimalla palauttaa luonnonoikeuden mukaisiksi. Valistuksen vaatimuksia alettiinkin vähitellen toteuttaa eri maiden lainsäädännöissä. Alettiin vaatia kidutuksen ja orjuuden poistamista. Vankiloiden ja mielisairaaloiden oloja alettiin parantaa.

Erityisen syvällisesti valistus vaikutti kasvatukseen. Vaadittiin havaintoon ja kokemukseen perustuvaa opetusta, ammattikouluja ja käytännön harjoittelua, koulutuksen ulottamista alempiin yhteiskuntaryhmiin ja naisiin sekä aikuisten jatko-opetusta. Rousseau kokosi osittain näitä näkemyksiä teokseensa Émile. Rousseau kuitenkin keskittyi lähinnä pojan kasvattamiseen mieheksi ja ”kansalaiseksi”. Käytännössä valistuksen kasvatusajatuksia alkoi toteuttaa Johann Heinrich Pestalozzi.

Myös talouden alalla syntyi uusia ajatuksia. Kun valtiovalta oli rajoittanut vapaata kilpailua edellisellä vuosisadalla, valistus kannatti vapaata markkinataloutta. Uudet näkemykset kokosi skotlantilainen Adam Smith kirjaansa Kansojen varallisuus. Hänen taloudellista ajattelutapaansa kutsutaan liberalismiksi, joskin sen loivat muut ennen häntä.

Valistusaatteiden piirissä omaisuutta pidettiin yleensä luonnollisena oikeutena. Vuosisadan loppupuolella ranskalainen François-Noël Babeuf vaati omaisuuden poistamista. Anarkismin (valtiottomuuden) ensimmäisiin edustajiin kuulunut William Godwin halusi poistaa valtion lisäksi omaisuuden ja avioliiton. Antoine Condorcet uskoi ihmiskunnan saavuttaneen täysi-ikäisyyden ja rajattoman edistyksen asteen. Historioitsijat tutkivat kulttuurien rappion syitä. Erityisen kuuluisaksi tuli Edward Gibbonin teos Rooman valtakunnan rappio ja tuho.

Pääartikkeli: Valistusteologia, Deismi

1700-luvun valistusajattelu arvioi uskontoa hyödyllisyyden ja moraalin perusteltavuuden mukaisesti.[3] Valistus edellytti, että olisi olemassa jokin universaali sisällöllinen luonnollinen teologia, joka tavoitetaan järjellä.[4] Ranskassa valistusajattelu sai jyrkästi katolisen kirkon vastaisen sävyn. Erityisesti ensyklopedistien ryhmä vaati katolisen kirkon korvaamista heidän ihanteiden mukaisella kristinuskon tulkinnalla tai uudella uskonnolla. Deistisen käsityksen omaksunut Voltaire kampanjoi katolisen kirkon edustamaa kristinuskon muotoa vastaan. Jean-Jacques Rousseau hahmotteli teoksessaan kaikille sopivaa ja kaikkia velvoittavaa kansalaisuskontoa. Rousseaun mukaan syntiä oli ainoastaan suvaitsemattomuus.[5]

Valistuksen pohjana oli optimistinen ajatus, että ihmisen oli mahdollista suunnitelmallisesti järjestää elinolojaan. Tämän ajattelutavan mahdollisena taustatekijänä voidaan pitää uskonsotien jälkeisen ajan olojen vakiintumista ja elintason nousua Länsi-Euroopassa. Siihen vaikuttivat myös keskusvallan merkityksen kasvu ja yhteiskunnan organisoituminen sekä siirtomaakaupan kasvu. Valistukselle olennaista oli myös kriittisyys, jolle loi edellytyksiä löytöretket, kolonialismi ja tutkimusmatkat, jotka antoivat mahdollisuuden verrata eurooppalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa muihin.[2]

Englantilaisen Francis Baconin mukaan kaikki tieto perustuu yksinomaan kokemukseen. Hollantilainen Hugo Grotius korosti luonnonoikeutta vastakohtana tahtoon perustuvalle oikeudelle. Käsityksestä, että kaikkialla oli alun perin vallinnut ihmisten luonnosta johtuva luonnonoikeus, muodostui perusta valistuksen yhteiskunnallisille opeille. Ranskalainen René Descartes korosti epäilyä kaiken inhimillisen tiedon lähtökohtana. Englantilaisen Thomas Hobbesin materialismi vaikutti voimakkaasti valistusajan materialisteihin. Materialistien mukaan aine oli ensisijainen ja ajattelu oli jotakin, jota tapahtuu aineessa. Englantilaisen John Locken ajattelu korosti aistihavaintojen ja itsehavaintojen merkitystä tiedon lähteenä. Locken mukaan ihmisellä ei ole mitään synnynnäisiä ajatuksia, vaan tieto syntyy kokemuksen ja havaintojen avulla.

Myös 1600-luvun ”oppineet libertiinit” (les libertins érudits) olivat eräänlaisia valistuksen edeltäjiä. Libertiinit eivät kuitenkaan pyrkineet muuttamaan yhteiskuntaa ja toimimaan julkisesti. Merkittävimpiä libertiinejä olivat La Mothe le Vayer ja Pierre Gassendi. Näiden lisäksi esityötä valistukselle teki skeptikkofilosofi Pierre Bayle.

Aikaisemmin Euroopassa tunnettu maailmanhistoria oli ollut Lähi-idän ja Euroopan historiaa. Marco Polon kertomukset olivat jo vuosisatoja aikaisemmin tehneet tunnetuiksi Kiinan ja Intian kulttuureja. Niin sanotut löytöretket toivat Eurooppaan valtavan määrän tietoa eurooppalaisille vieraista kulttuureista ja uskonnoista. Muut kulttuurit olivat erilaisia kuin Euroopan kulttuuri. Antiikin tutkimus oli osoittanut, että antiikin ei-kristityt pystyivät elämään hyveellisesti. Nyt löytöretket osoittivat, että myös muiden uskontojen kannattajat elivät hyveellisesti. Tämä heikensi kristinuskon valta-asemaa ja oli omiaan vahvistamaan deismiä ja ateismia. Johdonmukaisinta ateismia edustivat ranskalaiset materialistit, kuten paroni Holbach ja Denis Diderot. Ateistista ajattelua esitteli yksityiskohtaisesti Holbachin teos Le Bons-Sens (1772, englanniksi Good Sense: or Natural Ideas Opposed to Supernatural), kansantajuistettu laitos kaksiosaisesta Système de la nature -teoksesta.

Valistusaikainen kuva Encyclopédiesta. Filosofia ja järki repivät huntua totuuden yltä.

»Tulee päivä, jolloin tyranneja, pappeja ja heidän harhaan johdettuja rikollisia kätyreitään nähdään vain teatterilavalla ja historian lehdillä ja jolloin aurinko nousee vapaiden ihmisten suvulle, ihmisten, jotka eivät tunnusta herrakseen mitään muuta kuin oman järkensä.»
(Ranskalainen vallankumousmies ja matemaatikko Markiisi de Condorcet (1743–1794).[6])

Nimitys valistusaika eli järjen aikakausi ilmentää sitä vastakohtaisuutta, joka vallitsi verrattuna edelliseen vuosisataan. 1600-luvulle olivat ominaisia muun muassa tiukka säätyjako (aatelisto, papisto, porvaristo, talonpojat), ankara kirjallinen sensuuri (valtio valvoi, mitä kirjoja sai julkaista) sekä toisinajattelevien vainot. Valistusajattelijat arvostelivat myös sotia sekä valtion ja kirkon ylivaltaa. Poikkeuksen 1600-luvulla olivat muodostaneet Hollanti ja Englanti, joissa porvariston valta oli kasvanut ja säätyerot olivat jo alkaneet kaventua. Näkyvimmin valistus tuli esille Ranskassa, koska sen filosofisia ja kaunokirjallisia teoksia arvostettiin ja luettiin paljon. Valistusaatteen perusta luotiin kuitenkin Britanniassa.[7]

Luonnontieteet olivat edistyneet edellisillä vuosisadoilla, ja tämä vaikutti todellisuuskäsitykseen. Myös tiedot muista maanosista vaikuttivat käsityksiin yhteiskunnasta ja uskonnosta. Ajateltiin, että oma vuosisata oli edellistä kehittyneempi ja että järjen johtamina voitiin odottaa yhä valoisampaa tulevaisuutta[8]

Valistusajattelijoista Denis Diderot ja Jean-Jacques Rousseau olivat lähellä romantiikkaa. He epäilivät, että valistus oli liian optimistinen ja luotti liikaa järkeen.[7] Rousseau kysyi, onko taiteiden ja tieteiden edistyminen todella lisännyt ihmisten onnea ja hyvettä. Hän vastasi tähän kysymykseen kielteisesti (alkuperäisen aikeensa vastaisesti, koska Denis Diderot neuvoi hänen siten voittavan aihetta koskevan kirjoituskilpailun, kuten kävikin). Hän vaati paluuta luontoon. 1800-luvun romantiikka oli vastavaikutus valistusajan järkeen perustuvalle ajattelulle.^lähde?

Encyclopédien kansilehti.

Valistusajattelijoiden keskeinen teos oli tietosanakirja Encyclopédie (”Ensyklopedia”). Se sisälsi 28 nidettä ja seitsemän täydennysosaa. Tietosanakirjan toimittajana oli Denis Diderot. Encyclopédie oli kulttuurin rakenteellinen esitys. Kirkko yritti useita kertoja estää tietosanakirjan painamisen, mutta useista painokielloista ja paavin pannaan julistamisesta huolimatta Diderot painatti kirjan Pariisissa – painopaikaksi merkittiin ulkomailla sijaitseva paikkakunta. Kuuluisimmat Encyclopédie’tä avustaneet olivat Julien Offray de La Mettrie, Claude Adrien Helvetius ja paroni d’Holbach.

Nicolas de Largillière, Voltaire, noin 1726.

Voltaire (1694–1778) oli tunnettu valistuskirjailija, jota on pidetty myös liikkeen tunnuskuvana. Häntä vainottiin Ranskassa kirjoitustensa vuoksi, ja hän pakeni Britanniaan. Hän sai sieltä vaikutteita etenkin Newtonin ja Locken ajatuksista sekä Britannian uskonvapaudesta. Hän palasi Ranskaan vuonna 1729 ja alkoi ajaa maassa uusia aatteita. Voltaire keskittyi etenkin valistuksen ydinalueeseen, suhtautumiseen uskontoon ja kirkkoon. Hänen näkemyksensä aiheesta olivat radikaaleja: Voltaire kritisoi voimakkaasti kirkkoa ja kristinuskoa ja kannatti deismiä. Voltaire vastusti etenkin uskonnollisia vainoja ja vaati suvaitsevaisuutta ja uskonvapautta. Voltaire myös puolusti inhimillisyyttä ja ihmisen henkistä vapautta ja vastusti ennakkoluuloja, sensuuria, julmuutta oikeudenkäytössä ja väärinkäytöksiä. Voltaire oli taitava kirjailija, joka pyrkii vaikuttamaan julkisilla kirjoituksillaan sekä yksityisellä kirjeenvaihdollaan, jota hän kävi aikansa vaikutusvaltaisten henkilöiden sekä muiden valistuskirjailijoiden kanssa.[2]

John Locke

Vuoden 1688 mainio vallankumous aloitti Englannissa uuden vapaamielisen ajan. 1700-luvulla Englanti oli suvaitsevaisuuden edelläkävijämaa, jossa perustuslaillinen monarkia turvasi kansan oikeudet ja poikkeavia uskonnollisia mielipiteitä arvostettiin. Uusi vapaus oli ennen kaikkea myös sananvapautta, ja ennakkosensuuri lakkautettiin Englannissa vuonna 1695. Vallankumoukselliset ja uskontoa rienaavat teokset voitiin kuitenkin vielä takavarikoida ja tekijöitä rangaista.[9]

Poliittisia mielipiteitä alettiin vaihtaa kahviloissa, joissa kehittyi uusi lukeva yhteisö sanomalehtien ilmestymisen ansiosta, sekä klubeissa. Uusi kirjallisuus suunnattiin suurelta osin näiden asiakkaille, eli varakkaalle porvaristolle ja vapaamieliselle aatelille.[9]

Keskeisiä henkilöitä Englannin valistuksessa olivat muun muassa filosofi John Locke, joka loi ajattelullaan pohjaa poliittiselle liberalismille[7], sekä kirjailijat Jonathan Swift ja Daniel Defoe.[10]

Joosef II pyrki muuttamaan 1780-luvulla Itävallan ja Unkarin valistuksen vaatimusten mukaisiksi maiksi. Joosef II myönsi protestanteille ja juutalaisille uskonnonvapauden ja keisari yritti irrottaa maan katolisen kirkon paavin alaisuudesta. Keisari sulki myös luostareita ja kielsi kirkollisia seremonioita.[11]

Ranskassa valistuksessa keskeistä oli käytännöllinen ajattelu ja uskonnon kritisoiminen. Tämä oli tietysti ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa. Myös Ranskassa porvaristo nousi valtaan valistuksen aikana.[12][13]

Vuosina 1771–1792 hallinnut Ruotsin kuningas Kustaa III oli valistunut itsevaltias, joka uudisti elinkeinoelämää ja rikoslainsäädäntöä.

Suomessa valistusaatteet levisivät 1700-luvulla lähinnä sivistyneistön keskuuteen. Eräissä kartanoissa oli valistusajattelijain teoksia. Myös oppineet ja papit tunsivat jonkin verran näitä aatteita. Valistuksen aatteet olivat myös esillä Valhalla-seurassa, joka toimi vuosina 1781-1786. Tunnetuin ja jyrkin ateistisluontoisen katsomuksen esittäjä silloisessa Ruotsissa oli papin poika, kirjailija ja dosentti Johan Kellgren, joka tunsi ranskalaisten materialistien tuotantoa. Tunnetuimpia suomalaisia valistusajattelijoita olivat Petter Forskål sekä suomalaisen (ja ruotsalaisen) liberalismin isänä pidetty Anders Chydenius.

Valistusaatteet synnyttivät Suomessa myös vastustusta. Turun piispa Johan Browallius nimitti materialisteja ja ateisteja ihmiskunnan häpeätahroiksi, ja vuonna 1749 itse kuningas kielsi yliopiston filosofisen tiedekunnan opettajia kajoamasta uskonnollisiin kysymyksiin. Henrik Gabriel Porthanin mukaan ateismia on rangaistava, koska se on yhteiskunnalle vaarallinen. Erityisesti Porthan varoitti ateismin levittämisestä rahvaan (talonpoikien) ja porvareiden keskuuteen. Hän kirjoitti vapaamielisestä papista: ”Hän on siinä määrin mieletön, että hän saarnoissaan ja Katekismusta koskevissa kuulusteluissaan selittää helvetin tulen pelkäksi vertauskuvalliseksi lauseeksi ja että paholainen ei enää vaikuta ihmisiin, tuskin lienee olemassakaan...”

Kun valistusaatteet levisivät pääasiassa aateliston keskuuteen, Kymin ja Porvoon kihla­kuntien talonpojat esittivät valtiopäiville valituksen herrojen vapaa-ajattelusta, ”joka ilmeni tolkuttomina ja tuomittavina lausuntoina uskonnon opeista ja sen pääkappaleista sekä Jumalan pyhästä sanasta ja jumalanpalvelusten sekä kalliiden armonosoitusten halveksintana.” Sivistyneistön piirissä ja varsinkin upseeristossa esiintyi nurjamielisyyttä papistoa kohtaan. Papisto moitti aatelisia siitä, että nämä eivät käyneet kirkossa eivätkä edes lähettäneet palvelusväkeäänkään. Papisto yritti taivuttaa herrasväkeä kirkkokurilla, mutta nämä vastasivat syytöksillä papiston huonosta elämästä kuten juopottelusta, ahneudesta jne. Herrasväen uskonnon halveksinta oli silloisen hallitusmuodon vastainen. Hallitus sääti lain, jonka mukaan kirkon toimitusten käyttö oli virkanimitysten ehto.

Immanuel Kant

Valistus alkoi vaikuttaa Saksassa noin 1650-luvulla ja päättyi noin 1700-luvun lopulla. Saksan valistus (saks. Aufklärung) erosi muun Euroopan valistuksesta.[14] Toisin kuin Ranskassa ja Englannissa, Saksassa ei valistuksen aikaan ollut varsinaista kulttuurikeskusta, josta uusi aate olisi levinnyt sanomalehtien tai kahviloiden avulla. Saksassa valistuksen keskuksia olivat pappilat ja salongit, siksi saksalainen valistus oli uskonnollista ja painotti kansansivistystä.[15] Uskontoa ei kritisoitu, sillä valistus keskittyi enemmän mystiikkaan ja esti täten riitaantumisen kirkon kanssa.[16]

Oleellisia saksalaisia valistusajan henkilöitä olivat esimerkiksi filosofi Immanuel Kant, joka määritteli valistuksen esseessään ”Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?”. Kantin mukaan valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Hän otti valistuksen tunnuslauseeksi antiikin näytelmäkirjailija Horatiuksen näytelmästä ajatuksen: ”Sapere aude!” sananmukaisesti: ”Uskalla olla viisas!”.[17][8]

Myös kirjailija Johann Wolfgang von Goethe sekä matemaatikko ja filosofi Gottfried Wilhelm Leibniz olivat merkittäviä saksalaisia valistusajan henkilöitä.[14] Valistuksen sanotaan yhdistäneen Saksaa kulttuurillisesti, sillä valistus mahdollisti lehtien julkaisemisen vapautumisen sekä oikeusjärjestelmän parantumisen ja tuomioiden muuttumisen inhimillisemmiksi. Myöskään aateliston ja keskiluokan välillä ei ollut erimielisyyksiä ja osittain näiden muutosten ansiosta Saksasta tuli yhtenäinen kansakunta vuonna 1871.[14][16]