Valeri Brjusov

Valeri Brjusov syntyi kauppiasperheeseen. Hänen vanhempansa olivat Jakov Kuzmitš Brjusov (1848-1907),[4] joka julkaisi 1880-luvulla runoja aikakauslehdissä, tuhlasi omaisuutensa urheiluveikkaukseen[5] ja kauppiaantytär Matrjona Aleksandrovna Bakulina (1846-1920), joka oli kauppiastätinsä Jeletsissä kouluttama; ryhtyi ateistiksi, leikkasi hiuksensa lyhyiksi, halusi kouluttaa itseään lisää ja meni palvelukseen tultuaan Moskovaan 1870-luvulla.[5]

Vanhemmat olivat yhteiskuntaluokkaansa nähden koulutettuja, mutta heillä ei ollut juurikaan tekemistä Valerin kasvatuksen kanssa, joten poika jäi suurelta osin itsekseen. Brjusovin äidinpuoleinen isoisä oli Lipetskista oleva kauppias, fabulisti-runoilija Aleksandr Jakovlevitš Bakulin, joka julkaisi tarinoitaan 1840-luvulla.[6] Isänpuoleinen isoisä Kuzma Andrejevitš Brjusov oli maanomistajan Fedosia Alalikinan maaorja Kostroman kuvernementin Soligalitškin alueen Kartsevskajan volostissa. 1850-luvulla hän osti itsensä vapaaksi ja muutti Moskovaan, missä hän perusti kaupan ja osti talon,[7] joka oli Valeri Brjusovin lapsuudenkoti, jossa hän asui vuosina 1878-1910.[8]

Valerilla oli neljä sisarusta: Nadežda (1881-1951), musiikkitieteilijä, opettaja; Jevgenia naim. Kaljužnaja (1882-1977); Aleksandr (1885-1966), arkeologi ja Lidia (1888-1964). Hän vietti paljon aikaa lukemalla "kaikkea, jota joutui hänen käsiinsä", mukaan lukien Charles Darwinin, Mine Reedin ja Jules Vernen teokset sekä erilaisia ​​materialistisia ja tieteellisiä esseitä. Uskonnollinen kirjallisuus ja satujen lukeminen oli pojalta kiellettyä. Valeri Brjusov opiskeli vuosina 1885-1890 F. I. Kreimanin yksityisessä klassisessa kymnaasissa, josta hänet erotettiin ateistisen toiminnan vuoksi ja vuosina 1890-1893 L. I. Polivanovan arvostetussa yksityislukiossa. Viimeisinä lukiovuosinaan Brjusov rakasti opettajansa ansiosta matematiikkaa.[9][5]

Valeri Brjusov 1910-luvulla

Vuodesta 1893 alkaen Brjusov opiskeli keisarillisessa Moskovan yliopistossa historian ja filologian tiedekunnan klassisen filologian laitoksella, jossa hän opiskeli samalla kurssilla kirjallisuushistorioitsijan Vladimir Savodnikin (1874-1940) kanssa.[9] Vuonna 1895 hän siirtyi historian osastolle, josta hän valmistui vuonna 1899.[10] Opiskeluaikanaan hän joutui filosofi Nikolai Fjodorovitš Fjodorovin (1829-1903) ja tiedemies Konstantin Tsiolkovskin vaikutuksen alaiseksi.[11]

Valeri Brjusov vuonna 1920

Valeri Brjusov omistautui jo varhain kirjallisuudelle ja julkaisi vuosina 1894–1895 kolme Russkije simvolisty (”Venäläisiä symbolisteja”) -nimistä kokoelmaa, jotka koostuivat etupäässä hänen omista runoistaan. Kokoelmat Chefs d’oeuvre (Mestariteoksia, 1895), Me eum esse (1897), Tertia vigilia (1900) ja Urbi et orbi (1903) tekivät Brjusovista nuorten symbolistien johtohahmon. Kokoelma Stephanos (1906) sisältää historiallisten ja mytologisten aiheiden ja intiimilyriikan ohella ajankohtaisia sotaa ja vallankumousta käsitteleviä runoja.[17]

Valeri Brjusov vuoden 1906 tienoilla.

Nuori Valeri Brjusov päätti ryhtyä runoilijaksi ja julistautui venäläisen symbolismin johtohahmoksi tutustuttuaan ranskalaiseen nykykirjallisuuteen kuten Paul Verlaine, Maurice Maeterlinck ja Stéphane Mallarmé sekä yhdysvaltalainen Edgar Allan Poe. Antologiassa Venäläiset symbolistit (Russkije simvolisty, 1894-1895) hän julkaisi pääasiassa omia runojaan eri salanimillä, mutta joukossa oli myös ranskalaisten runoilijoiden käännöksiä. Paljolti juuri tämän antologian vaikutuksesta varhaisen modernismin nimeksi tuli Venäjällä symbolismi.[2] Hänen kirjallinen tyylinsä ja esteettinen ohjelmansa on kuitenkin lähempänä 1890-luvun dekadenssia kuin sitä 1900-luvun ensi vuosina syntynyttä kirjallista suuntausta, jota pidetään varsinaisesti venäläisenä symbolismina.[18]

Brjusov perusti symbolistien käyttämän Skorpion-kustantamon (1900-1916) ja johti vuosina 1904-1909 perustamaansa Vesy (Vaaka)-aikakauslehteä.[18] Vuosina 1907-1913 hän kirjoitti runojen ja kirjallisuuskritiikin lisäksi myös näytelmiä ja proosaa sekä toimi kääntäjänä.[19] Brjusov oli ahkera kriitikko ja polemisti. Vesy-lehden ensimmäisessä numerossa hän julkaisi esseen Kljutši tajn (Avaimet salattuun, 1904), jota voi pitää hänen esteettisenä ohjelmanaan. Hänen mukaansa taide avaa tien tuntemattomaan, ja taitelijan rooli on näkijän ja profeetan rooli. Sama ajatus käy ilmi hänen kuuluisasta ohjelmallisesta runostaan Runoilijalle (Poetu, 1907, suom. 1946): se julistaa runoilijan tehtävän pyhäksi kutsumukseksi, joka vaatii uhrikseen koko elämän.[18]

Ajan myötä Brjusov erkani symbolistien mystiikasta ja uskonnollisuudesta. Arkisempiin aiheisiin keskittyvät kokoelmat Zerkalo tenei (”Varjojen kuvastin”, 1912), Sem tsvetov radugi (”Sateenkaaren seitsemän väriä”, 1916), Devjataja Kamena (”Yhdeksäs Camena”, 1916–1917) ja Poslednije metšty (”Viimeiset haaveet”, 1917–1919) todistivat kriitikoiden mukaan Brjusovin runoilijanlahjojen heikkenemisestä. Tänä aikana hän kirjoitti paljon myös proosaa.[19]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Brjusov keskittyi kääntämiseen ja kirjallisuustieteeseen. Hänen käännös- ja toimitustyönsä tuloksena ilmestyivät muun muassa armenialaisen,[20] latvialaisen ja suomalaisen kirjallisuuden kokoomateokset.[21] Kääntäjänä Brjusov saattoi Émile Verhaerenin teokset ja armenialaisen ashugh-rmuusikkorunoilija Sajat-Novan (armeniaksi: Սայեաթ-Նովայ (klassinen), Սայաթ-Նովա (uudistettu), 1712-1795) teokset venäjänkielisten lukijoiden saataville.[22] Hän oli yksi tärkeimmistä Paul Verlainen runouden kääntäjistä. Hänen tunnetuimpia käännöksiään ovat Edgar Allan Poen, Romain Rollandin, Maurice Maeterlinckin, Victor Hugon, Jean Racinen, Ausoniuksen, Molièren, Byronin ja Oscar Wilden teoksista. Brjusov käänsi myös Goethen Faustin ja Vergiliuksen Aeneisiksen.

Brjusovin runousoppi julkaistiin kirjoina Kratki kurs nauki o stihe (”Runousopin lyhyt kurssi”, 1919) ja Osnovy stihovedenija (”Runousopin perusteet” 1924). Kirjallisuudentutkijana häntä kiinnosti varsinkin Aleksandr Puškinin tuotanto.[20]

Bryusovin tunnetuimpia proosateoksia ovat historialliset romaanit Voiton alttari (1913) kuvaa elämää muinaisessa Roomassa ja Tulienkeli (1907-1908) kuvaa 1500-luvun Saksan psykologista ilmapiiriä). Jälkimmäinen kertoo tarinan ritarin yrityksistä voittaa nuoren naisen rakkaus, jonka hengellinen koskemattomuus on heikentynyt hänen osallistuttuaan okkultistisiin menoihin ja oltuaan tekemisissä epäpuhtaiden voimien kanssa. Romaani toimi pohjana Sergei Prokofjevin oopperalle Tulienkeli. Brjusov kirjoitti myös scifi-tarinoita Edgar Allan Poen, H. G. Wellsin ja Camille Flammarionin inspiroimana. Useat näistä koottiin kokoelmaan Respublika Južnogo Kresta (ven. Республика Южного Креста, 'Etelänristin tasavalta').[23][11]

Myöhemmin hänen tuotantoonsa tuli yhä enemmän yhteiskunnallisia teemoja. Yksi näistä oli Suomen kysymys, jota hän käsittelee runossa Suomen kansalle (Finskomu narodu, 1910). Hyvin suomalaiskansallista katsantoa noudattaen hän kuvaa suomalaiset juron ankariksi, tyyniksi ja suoriksi kuin ikivanha graniitti. Suomen kansa on raatanut raskaassa työssä mutta säilyttänyt kielensä ja laulunsa - laulut viittaavat Kalevalaan. Suomi ei ollut Brjusoville ensijaisesti poliittinen kysymys. Hän oli kiinnostunut kansojen mytologioista laajemminkin, ja siksi Kalevala herätti hänessä kiinnostusta. Suomen luonto symboloi luovuuden lähdettä: Saimaan leppeät aallot ja kalliot sekä Imatrankosken kahlitsematon voima ovat osa venäläisen symbolistisen runouden kuvastoa.[18]

Brjusov kävi useita kertoja Suomessa ja kirjoitti runot Saimaasta ja Imatrankoskesta. Vuonna 1910 hän julkaisi kannustusrunon tsaarinvallan ahdistamalle Suomen kansalle[24] (suomennettu 1975 teoksissa Venäjän runotar ja Neuvostolyriikkaa 1[25]). Brjusov ja Maksim Gorki julkaisivat valikoiman suomalaista kirjallisuutta Finljandskaja literatura (1917).[26]

Lokakuun vallankumouksen 1917 jälkeen Brjusov asettui bolševikkien puolelle. Hän työskenteli valistusasiain kansankomissariaatissa, liittyi kommunistipuolueeseen ja perusti vuonna 1921 kirjallisuus- ja taidekorkeakoulun. Brjusovin viimeiset runokokoelmat V takije dni (”Tällaisina päivinä”, 1921), Dali (”Kaukaisuus”, 1922) ja Mea (1924) käsittävät ”tieteellistä” ja vallankumousaiheista lyriikkaa, joka on muodoltaan taiturimaista mutta sisällöltään abstraktia ja ilmeetöntä.[27]

Valeri Jakovlevits Brjusovin hautamuistomerkki Novodevitšin hautausmaalla Moskovassa

Valeri Brjusovin rooli varhaisen modernismin johtohahmona onkin merkittävä juuri siksi, että vaikka hän aloitti ranskalaisen dekadenssin hengessä, nuoremmat kirjailijapolvet tulkitsivat hänen keskeisiä ideoitaan toisin. Esimerkiksi nuorille symbolisteille Aleksandr Blokille ja Andrei Belyille Valeri Brjusov oli kulttuuriprofeetta ja venäläisen kansallisen kulttuurin uudistaja. Näin Brjusovin vaikutus sulki sisäänsä venäläisen varhaismodernismin molemmat vaiheet, dekadenssin ja omintakaisen venäläisen symbolismin.[18]

Valeri Brjusov kuoli 50-vuotiaana 9. lokakuuta 1924 keuhkokuumeeseen kotonaan Moskovassa. Runoilija haudattiin Moskovan Novodevitšin hautausmaalle esi-isiensä hautojen joukkoon. Kirjailijan kuoleman jälkeen hänen leskensä Ioanna Matvejevna Runt valmisteli ja toimitti useita tämän runojen ja proosan painoksia, mukaan lukien aiemmin julkaisemattomat teokset. Muun muassa hän valmisteli julkaistavaksi Brjusovin päiväkirjoja vuosilta 1891-1910, jotka julkaistiin vuonna 1927 N. S. Ašukinin kommenteilla, ja monet runoilijan rakkauksiin ja intiimeihin kokemuksiin liittyvät merkinnät jätettiin pois.[13]

• Russkije pisateli, XX vek. Biobibliografitšeski slovar, tšast 1. Moskva: Prosveštšenije, 1998. ISBN 5-09-006993-X. (venäjäksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Valeri Brjusov Wikimedia Commonsissa

• Valeri Brjusovin teoksia Lib.ru-sivustolla (venäjäksi)