Vakoilu

Rypäleterttua kantavat vakoilijat Neljännessä Mooseksen kirjassa. Kuva vuonna 1907 julkaistusta Raamatusta (Providence Lithograph Company).

Varhaisimmat maininnat vakoilusta ovat Egyptin keskivaltakunnan ajalta olevia papyruskirjoituksia ja savitauluja. Niiden mukaan faaraoiden käyttöön on kerätty tietoja puhuttamalla Egyptiin saapuneita matkustajia. Vanhinta säännöllistä tiedustelutoimintaa ovat nykyisessä Sudanissa sijanneesta Semnan linnoituksesta faaraolle lähetetyt tiedusteluraportit vuosilta 1844–1841 eaa. Noin 600 vuotta myöhemmin käydyn Troijan sodan kuvauksessa, Homeroksen eepoksessa Ilias, kuvataan Troijaa puolustavan armeijan vakoilutoimintaa. Hyökkääjät saavat troijalaisen vakoilijan elävänä kiinni ja häntä kuulustellaan. Vanki yrittää vilpittömyydellään säilyttää henkensä. Kun häneltä on saatu tiedot, hänet surmataan, jotta hän ei pääsisi takaisin omalle puolelleen kertomaan tietojaan.[1]

Neljännen Mooseksen kirjan kuvaus kahdestatoista tiedustelijasta ei ehkä perustu tositapahtumiin, mutta kertomus on muodostunut vakoilun symboliksi. Mooses antoi vakoilijoilleen 40 päivää aikaa selvittää, mitä mahdollisuuksia juutalaisilla olisi valloittaa luvattu maansa ja minkälaiset viljelymahdollisuudet siellä ovat. Palattuaan he kertovat, että alue on erittäin viljava. Tämän todisteena on viinirypäleterttu, jota kantamaan tarvittiin kaksi miestä. Rypäleterttua kantavien miesten kuvasta on sittemmin muodostunut vakoilun (ja luvatun maan) tunnus. Kertomuksen mukaan useimmat tiedustelijat arvioivat, että maan valtaaminen ei tule onnistumaan. Eri mieltä olleet Kaleb ja Joosua taas arvioivat toisin: heidän mielestään muut vakoilijat yliarvioivat vastustajaa, ja alue voitaisiin valloittaa onnistuneesti. [2]

Tarinan mukaan Israelin kansan erämaavaellus päättyi kun paluuseen Kaanaanmaalle Joosuan johtamana. Ennen Jerikon taistelua Joosua lähetti kaupunkiin kaksi ilmeisen kokenutta vakoojaa, jotka palasivat takaisin raportoidakseen näkemänsä suoraan Joosualle. Tarina on ensimmäinen ammattimaista vakoilua kuvaava kirjoitettu kertomus.[3]

Assyrialaisten (noin 900–600 eaa.) kirjoitetusta historiasta löytyvät ensimmäiset piirteet järjestelmällisestä tiedustelupalvelusta. Assyrialaiset harjoittivat sekä avointa että salaista tietojenkeruuta. Toiminta käsitti kiinalaisen historioitsija Guo Hoggengin mukaan neljä järjestäytyneen tieustelutoiminnan peruspiirrettä: tietoja kerättiin eri lähteistä, tietojenvaihto oli järjestelmällistä, tietoa ja sen luotettavuutta analysoitiin ja arvioitiin ja käytössä oli vastavakoilun menetelmiä.[4]

Kiinalainen sotateoreetikko Sun Tzu kuvasi vakoilijoiden käyttöä yli 2 000 vuotta sitten. Hän luokitteli salaiset asiamiehet viiteen tyyppiin[5]:

• paikallinen agentti on vihollisalueen ihminen, joka otetaan palvelukseen
• salainen agentti on vihollisalueen viranhaltija, joka otetaan palvelukseen
• kaksoisagentti on vihollisen vakoilija, joka otetaan palvelukseen
• uhrattava agentti on oma vakoilija, jolle tahallisesti annetaan väärää tietoa
• vakoilija on oma asioitsija, joka palaa tietojen kanssa.

Antiikin Spartassa vallanpitäjät olivat huolissaan valtionsa alistetusta heloottiväestöstä ja sen mahdollisesta kapinoinnista. Heitä valvottiin ja vakoiltiin 300-luvulla eaa. Krypteia-nimisen organisaation avulla. Vakoilujärjestön viestejä kuljetettiin vyön tapaisissa nahkahihnoissa, jossa olevan kirjoituksen saattoi lukea kietomalla hihnan paksun puupalikan (krypteian, salaisen tangon) ympärille. Tästä ovat peräisin nimitykset kryptaus ja kryptologia. [6]

Rooman valtakunnan valtava koko pakotti luomaan uusia ratkaisuja tietojenkeruuseen. Alkoi syntyä jako sotilaallisen tiedustelun ja vakoilun välille, vaikka aikakaudella näitä kahta ei vielä erotettukaan toisistaan. Exploratores oli sotilaiden erikoisryhmä, joiden tehtävä oli tiedustella lähialueita legioonien liikkuessa Rooman valtakunnassa. Näiden legioonien mukana kulkeneiden sotilastiedusteluyksiköiden lisäksi roomalaisilla oli toinenkin tapa hankkia tietoa hallitsemillaan alueilla: speculatores olivat vakoilijoita tavalla, joka lähenee sanan nykyistä merkitystä. Speculatores olivat ryhmä itsenäisiä tai muutamasta miehestä koostuvia paikallisesti toimivia soluja, jotka hankkivat salaa ja pitkäkestoisesti tietoa paikallisesta tilanteesta, yleensä peiteidentiteetin suojassa. Speculatores-joukkojen menetelmiin kuuluivat myös tiedonhankinta väkivalloin ja tarvittaessa salamurhat.[7]

Rooman valtakuntaa seuranneella pienten ruhtinaskuntien feodaalikaudella tiedustelu ja vakoilu taantuivat. Valtiollisten tahojen sijasta tiedon keruuta ja analysointia hallitsivat vuosisatojen ajan kirkonmiehet, joiden verkostot ja luostarijärjestelmä ulottuivat ruhtinaskuntien ja kaupunkivaltioiden rajojen ylitse.[8] Merkittävää uutta järjestäytynyttä valtiollista vakoilua ja tiedustelua syntyi Keski-Eurooppaan vasta 1600-luvun Ranskassa, kehittäjänään kardinaali Armand de Richelieu. Postilaitoksen perustaminen tarjosi hänelle uuden keinon valtiolliseen tiedusteluun. Vuonna 1628 määrättiin, että Ranskassa sai lähettää postia ainoastaan virallisen postilaitoksen kautta. Richelieu käytti postia tiedonhankintaan perustamalla cabinet noir -järjestelmän, jonka keskeisenä osana oli kirjeiden tarkastaminen ja lukeminen niin sanotussa mustassa huoneessa. Toiminta pidettiin salaisena ja kirjekuorien oli näytettävä avaamattomilta. [9]

Ensimmäinen maailmansota toi vakoiluun niin paljon uusia toimintatapoja, että vakoilun sijasta on puhuttava tiedustelusta. Upseereille oli esimerkiksi vakoilukoulutuksessa korostettu, että vakoilijan tunnistaa lipevästä käyttäytymisestä ja että viestejä lähetetään ratsain tai savumerkeillä. Sen sijaan sotilasilmailua, radiota tai puhelimen käyttöä ei koulutuksessa mainittu. Uudet välineet mahdollistivat hyökkäävälle osapuolelle sellaiset yhtäaikaiset operaatiot, joissa ei ollut näköyhteyttä. Niinpä puolustajalle tuli välttämättömäksi saada ennakkovaroitus tulevasta operaatiosta. Sen saamiseksi oli kuunneltava vihollisen viestiliikennettä ja seurattava lentokoneilla sen sotavalmisteluja. Näin saatuja tietoja saatettiin myös käsittää väärin, joten myös tietojen tulkintaan piti saada voimavaroja. [10]

Toisessa maailmansodassa vakoilijat onnistuivat tiedottamaan päämiehilleen useista tulevista sodan operaatioista. Neuvostoliiton lukuun vakoillut saksalainen Richard Sorge ilmoitti Stalinille vuonna 1941 ennakkoon sekä operaatio Barbarossasta että hyökkäyksestä Pearl Harboriin. Kun Japanin uhka hälveni, Stalin saattoi siirtää syksyllä 1941 lisää joukkoja Saksan-vastaiseen sotaan. Vakoilijoiden huomion kohteena oli myös uusien aseiden kehittely. Neuvostoliitto yritti saada Yhdysvaltojen Manhattan-projektia johtaneen Robert Oppenheimerin palvelukseensa, mutta tämä ei suostunut.^lähde?

Tiedustelupalveluiden työntekijät käyttävät erilaisia peiterooleja[11]. Näistä diplomaattinen peite on perinteisin ja edelleen yleisin[11]. Se tarjoaa lain edessä koskemattomuutta tiettyyn pisteeseen asti[11]. Tiedustelua voidaan hoitaa esimerkiksi kulttuurivirkamiehen tai lähetystösihteerin peitenimikkeen turvin[12]. Isäntämaat ovat kyllä tietoisia siitä, että jotkut ulkomaiset diplomaatit ovat tulleet maahan vakoilutehtävissä, mutta heitä ei kuitenkaan aina karkoteta, vaan isäntämaat arvioivat saavansa enemmän hyötyä voidessaan pitää vakoojaa silmällä ja selvittää, keneen hän on yhteydessä.[12] Toisaalta isäntämaallakin on omat "diplomaattinsa" vieraan maan lähetystössä[12].

Illegaali elää tyypillisesti pitkään kohdemaassa väärällä henkilöllisyydellä. Hänen tehtävänsä on värvätä vakoilijoita ja tietolähteitä kohdemaasta ja valmistella olosuhteita otollisiksi uusille vakoojille, joita kohdemaahan lähetetään. Esimerkiksi venäläisiä illegaaleja on jäänyt kiinni Yhdysvalloissa ja Hollannissa myös kylmän sodan jälkeen. [13]

Hunaja-ansaa kuvataan naispuoliseksi viettelijättäreksi, joka on samalla vieteltävän vakoilija tai kiristäjä. Hunajana ei kuitenkaan käytetty vain naisia, vaan romanttisluontoiseen houkutteluun käytettiin myös miehiä. Tiedustelumenetelmänä hunaja-ansa on arvaamaton, sillä myös syötti on siinä tunteidensa varassa ja tällaisen tehtävän antaminen on tiedustelupalvelun työnjohdolle vaikea päätös. Usein ajatellaan, että näin tehdään vain diktatuurimaissa, mutta hunaja-ansaa käytettiin huomattavassa määrin myös Yhdysvaltain sisällissodassa, jossa kumpikin sodan osapuoli hankki tietoja naisvakoilijoiden ja viettelyn avulla. [14]

Richard Kaarlonpoika Vennikas oli ensimmäisiä merkittäviä vakoilijoita Suomessa. Hän oli valmistunut vuonna 1919 punaupseeriksi Petrogradissa. Hänet oli komennettu 15.10.1920 Pietarin sotilaspiirin tiedusteluosaston päälliköksi ja hänen vastuulleen kuului reunavaltioihin suunnattu vakoilu. Vennikas saapui Suomeen 29.5.1921 diplomaattisen kuriirin saattajana. Vennikas jäi Helsinkiin ja työskenteli Suomalais-Venäläisen Sekakomitean venäläisen valtuuskunnan sihteerin apulaisena. Valtuuskunnan poistuttua Suomesta Vennikas jäi Helsinkiin edustuston 1. sihteerin apulaiseksi. Hän avusti edustuston poliittisen komitean päällikköä sotilasvakoilun järjestämisessä. Saamansa sotilastiedot Vennikas toimitti Pietarin sotilaspiirin tiedusteluosastolle. Hän paljastui Suomen viranomaisille ja joutui karkotetuksi 4.4.1922.[15]

Suomea vastaan toimineista vakoojista kuuluisin ja aikansa merkittävin vakoilija Neuvostoliitolle oli Vilho Pentikäinen. Hän muun muassa luovutti Suomi-konepistoolin piirustukset Neuvostoliitolle. Pentikäinen paljastui valokuvatessaan salaisia asiakirjoja ja hän loikkasi nopeasti Neuvostoliittoon. Pentikäisen loikkaus paljasti niin sanotun Suuren vakoilujutun.^lähde?

Toinen kuuluisa suomalainen vakooja sodan aikana oli kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Hella Wuolijoki, joka oli NKVD:n agentti koodinimellä ”Runoilija”. Wuolijoki muun muassa majoitti ja suojeli desanttia sekä välitti tietoja Neuvostoliiton tiedustelupalvelu NKVD:lle.^lähde?

Jatkosodan jälkeen Neuvostoliitolle vuokrattu Porkkalan tukikohta oli ihanteellinen paikka vakoojien värväykseen ja koulutukseen. Suomi ei saanut valvoa itärajan ja Porkkalan välistä liikennettä. Porkkalasta käsin luotu vakoiluorganisaatio pystyi toimimaan pitkään vuokra-alueen palautuksen jälkeenkin.[16]

Vuoden 1952 aikana Suomen viranomaisille ja valtiojohdolle kävi selväksi neuvostotiedustelun aktivoituminen Suomessa. Ilmari Lahtisen tapaus oli konkreettinen todiste SKP:n jäsenten osallisuudesta neuvostovakoiluun. Lahtinen oli jäänyt sotavangiksi 28. kesäkuuta 1944 Ihantalassa ja suostunut puna-armeijan ehdottamaan yhteistyöhön. Tehtäväkseen Lahtinen oli saanut Tampereen teollisuuslaitosten tarkkailun. Hän oli saanut koulutusta radiolähettimen käyttöön Viipurissa ja Leningradissa, minkä jälkeen hänet oli siirretty sotavankileiriin ja sieltä edelleen Suomeen joulupäivänä 1944 vapautettujen joukossa. Lahtisen oli tarkoitus raportoida Neuvostoliittoon radiolla, jonka venäläiset toimittivat hänelle Tampereelle. Lahtinen liittyi ensin sosiaalidemokraatteihin, siirtyi sitten SKDL:n jäseneksi ja edelleen venäläisten määräyksestä SKP:n jäseneksi. Hänet valittiin syksyllä 1952 SKP:n Suinulan osaston puheenjohtajaksi. Poliisi vangitsi Lahtisen Porvoossa joulukuun alussa 1952. Repusta löytyi radiolaitteisto. Helsingin hovioikeus tuomitsi Lahtisen neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen.[17]

Vuosia Neuvostoliiton hyväksi vakoilleiden vaatturi Reino Armas Kettusen, kapteeni Matti Salon, jyrsijä Toivo Toivosen, pienviljelijän poika Paavo Koukan, kersantti Olavi Naukkarisen, everstiluutnantti Eino Luukkaisen ja luutnantti Paavo Kohosen tuomiot luettiin korkeimmassa oikeudessa 14. huhtikuuta 1954. Päätekijät Kettunen ja Salo saivat molemmat kahdeksan vuotta kuritushuonetta, Salo menetti lisäksi virkansa. Toivonen sai neljä vuotta, Koukka kolme ja puoli vuotta, Naukkarinen kolme vuotta, Luukkainen kaksi vuotta ja Kohonen kymmenen kuukautta vankeutta. Vakoilurenkaan neuvostoliittolaisia toimeksiantajia ei yksilöity oikeudelle tarkoitetussa pöytäkirjassa. Toimeksiantajia olivat kiinnostaneet suomalaisen upseeriston poliittiset näkökannat, mahdolliset linnoitustyöt, lentokoneiden lukumäärä, Suomen armeijan koulutussuunnitelmat ja ilmakuvat silloista, varikoista ja tehtaista. Edellä mainitun Ilmari Lahtisen tavoin myös Reino Kettunen oli värvätty tiedustelijaksi sotavankileirillä Neuvostoliitossa. Luukkainen ja Kohonen tuomittiin vakoilusta lännen hyväksi, koska he olivat luovuttaneet ilmakuvia Ruotsille.[18]

Suojelupoliisi pidätti liikemies Veikko Koskisen Oulussa 2. helmikuuta 1955 ja mainospiirtäjä Kalle Koskisen Helsingissä samana päivänä. Turusta kotoisin ollut kommunisti Veikko Koskinen oli ryhtynyt laittomaan tiedusteluyhteistyöhön venäläisen upseerin kanssa syksyllä 1948 erottuaan Valposta. Veikko Koskinen oli värvännyt Kalle Koskisen peitenimellä Arvi Tammi ollessaan Valpossa sotilastoimiston etsivänä. Heidän yhteistyönsä oli jatkunut Veikko Koskisen johdolla myös venäläisiltä saadun vakoilutoimeksiannon parissa. Venäläiset olivat halunneet heiltä tietoja suomalaisten upseerien yhteyksistä ulkomaisiin sotilashenkilöihin, ulkomaisen sotilasmateriaalin käytöstä, tavallisuudesta poikkeavista joukkojen ja komentajien siirroista Pohjois-Suomessa, siitä, lietsottiinko Suomen armeijassa mielialoja Neuvostoliittoa vastaan, puolisotilaallisista järjestöistä sekä rauhansopimuksessa kiellettyjen aseiden tai materiaalin valmistuksesta teollisuuslaitoksissa ja armeijan koulutussuunnitelmista. Kalle Koskinen oli kuvannut ja kopioinut salaisia sotilasasiakirjoja Suomen 1. divisioonan esikunnassa Oulussa kesällä 1951. Tiedot oli toimitettu venäläisille Porvoon tiellä sijainneen salaisen postipaikan kautta ja radiolaitteella. Helsingin hovioikeus tuomitsi Veikko Koskisen jatketusta tahallisesta Suomen ulkonaisen turvallisuuden tähden salassa pidettävien tietojen hankkimisesta ja ilmaisemisesta neljän vuoden kuritushuonerangaistukseen. Kalle Koskinen sai kaksi ja puoli vuotta.[19]

Suomesta karkotetaan vuosittain 2–3 diplomaattia, joista osa vakoiluepäilyjen takia. Syytteeseen johtamattomista vakoilutapauksista ei yleensä tiedoteta julkisuuteen, vaan tieto niistä annetaan vain valtakunnan poliittiselle johdolle.[20] Vuonna 1992 Suomesta karkotettiin poikkeuksellisesti 11 Venäjän diplomaattia vakoilusta epäiltyinä. Diplomaatit olivat aikaisemmin toimineet muissa länsimaissa, mutta tulleet karkotetuiksi vakoilusta. Venäjä tunnetusti vakoilee diplomaattisen koskemattomuuden turvin länsimaissa. Heidän sallittiin kuitenkin Suomen ulkopoliittisen linjan mukaisesti toimia Suomessa. Poliittinen vastuu karkotuksista siirtyi vuonna 1992 Tasavallan presidentiltä pääministerille ja muille ministereille. [21]

Vuosina 1992–2006 Suomessa tuli julkisuuteen kaksi tapausta, joissa vakoiltiin venäläisille: Ensimmäisessä ulkoministeriön työntekijä toimitti venäläisille EU:n salaisia asiakirjoja. Kaksi venäläistä vakoojaa taas jäi kiinni Suomen tullissa matkalla Lontooseen.[22]

Suojelupoliisin mukaan vuonna 2019 Suomeen on sijoitettu pysyvästi useita kymmeniä ulkomaisten tiedustelupalveluiden työntekijöitä. Lisäksi saman verran ulkovaltojen tiedustelutyöntekijöitä käy Suomessa lyhyillä operatiivisilla tehtävillä vuosittain. Toiminnan päämääriin kuuluvat Suomen politiikan ennakoiminen ja päätöksentekoon vaikuttaminen. Suomi kiinnostaa erityisesti Venäjän ja Kiinan tiedustelupalveluita. Ulkovaltojen kiinnostuksen kohteita Suomessa ovat esimerkiksi ulkopolitiikka, EU- ja Nato-suhteet, energiapolitiikka, huoltovarmuustoiminta, EU:n pakotteet, turvallisuuspolitiikka, kyberturvallisuus ja informaatiovaikuttamiselta suojautuminen sekä korkean teknologian tuotteet. Suomeen kohdistuu myös jatkuvasti kyberoperaatioita, joiden tavoitteena on valtiollinen vakoilu, teknisen ympäristön kartoittaminen tai vaikuttaminen. Kybervakoilun kohteena ovat sekä Suomen julkishallinto, yritykset että yksittäiset henkilöt. Lisäksi tietyt turvallisuus- ja tiedustelupalvelut pyrkivät kontrolloimaan ja painostamaan Suomessa asuvia nykyisiä tai entisiä kansalaisiaan. [23] (Katso artikkeli: pakolaisvakoilu)

Vuonna 2020 Kiinaan yhdistetty taho tunkeutui eduskunnan tietojärjestelmiin ja joidenkin kansanedustajien sähköpostitilit vaarantuivat[24]. Vuonna 2022 kävi ilmi, että suomalaisia diplomaatteja oli vakoiltu kännykkään asennetun israelilaisen Pegasus-vakoiluohjelman avulla[25].

Tampereella toimiva Vakoilumuseo on lajissaan harvinainen vakoilun erikoismuseo.