Vaihtokurssi

Nimellinen vaihtokurssi ilmaisee, kuinka monta yksikköä yhtä valuuttaa on maksettava saadakseen yhden yksikön toista valuuttaa, eli vaihtokurssi on valuutan hinta. Vaihtokurssi ilmaistaan tarkasteltavien valuuttojen suhdelukuna. Nimellisen vaihtokurssin muuttumista kutsutaan valuutan heikkenemiseksi tai vahvistumiseksi suhteessa toiseen valuuttaan sen mukaan, nouseeko vai laskeeko vaihtokurssi.[1]

Reaalisessa vaihtokurssissa otetaan huomioon lisäksi ero valuuttojen ostovoimassa. Reaalinen vaihtokurssi ${\displaystyle e_{r}}$ saadaan yhtälöstä

${\displaystyle e_{r}=e\cdot {\frac {P}{P^{*}}}}$

Yhtälössä ${\displaystyle e}$ tarkoittaa nimellistä vaihtokurssia, jossa vertailtavan valtion valuutta on suhteutettu tarkasteltavan valtion valuuttaan, ${\displaystyle P}$ tarkasteltavan valtion hintatasoa ja ${\displaystyle P^{*}}$ vertailtavan valtion hintatasoa. Mikäli ostovoimapariteetti pätisi täydellisesti, reaalinen vaihtokurssi olisi aina yksi.[2]

Kun nimellinen vaihtokurssi suurenee, tarkasteltavalla valuutalla voidaan ostaa toista valuutta enemmän kuin aiemmin. Tällöin tarkasteltava valuutta vahvistuu. Vastaavasti nimellisen vaihtokurssin pienetessä tarkasteltava valuutta heikkenee. Esimerkiksi, jos yhdellä eurolla voi alussa ostaa 1,1401 Yhdysvaltain dollaria ja myöhemmin 1,1467 Yhdysvaltain dollaria, euro on vahvistunut suhteessa dollariin.[3] Nimellisen vaihtokurssin muuttuessa toinen valuutta aina vahvistuu ja toinen heikkenee.[1][4]

Nimellinen vaihtokurssi vaihtelee kansainvälisten valuuttamarkkinoiden mukaisesti. Muutoksia on perusteltu kahdella eri pariteteettiin perustuvalla teorialla. Ostovoimapariteetin mukaan jos jonkin hyödykkeen hinta, muutettuna samaksi valuutaksi, on eri kahdessa eri valuuttaa käyttävässä valtiossa, kansainvälistä kauppaa käyvät tahot ostavat kyseisen hyödykkeen valtiosta, jossa se on halvempi ja myisivät sen kalliimman hinnan valtiossa. Muutos halvemman maan valuutan kysynnässä muuttaa vaihtokurssia kunnes hyödykkeet ovat samanarvoisia kummassakin maassa yhden hinnan lain mukaisesti. Kun otetaan huomioon yhden hinnan lakiin liittyvä epätarkkuus, tästä voidaan johtaa sääntö

${\displaystyle {\frac {\Delta e}{e}}\approx {\frac {\Delta P^{*}}{P^{*}}}-{\frac {\Delta P}{P}}}$

Tässä ${\displaystyle \Delta }$ tarkoittaa muutosta ja muut muuttujat ovat samat kuin edellä.[5]

Toinen selittävä teoria perustuu kattamattomaan korkopariteettiin. Jos korkotaso kahdessa eri valuuttaa käyttävässä valtiossa on eri, kansainväliset sijoittajat ostavat arvopapereita korkeamman korkotason valtiosta. He vaihtavat kotimaansa valuutan kohdevaltion valuutaksi ja tekevät toisinpäin saadessaan arvopaperista voittoa. Käyttäessään kattamatonta korkopariteettia saatavaan voittoon vaikuttaa kunkin hetken vaihtokurssi ja siten sijoituspäätökseen vaikuttaa arvioitu tuleva vaihtokurssi. Tämä vaikuttaa valuuttojen kysyntään muuttaen vaihtokurssia, mihin pätee sääntö

${\displaystyle (1+i)=(1+i^{*})-{\frac {e^{*}-e}{e}}}$

Tässä ${\displaystyle i}$ on kotimaan korko, ${\displaystyle i^{*}}$ ulkomaan korko ja ${\displaystyle e^{*}}$ ennustettu tuleva vaihtokurssi, muiden muuttujien pysyessä samana.[6]

Reaalisen vaihtokurssin muuttuminen voi johtua nimellisen vaihtokurssin tai hintatason muuttumisesta. Kun reaalinen vaihtokurssi nousee, tarkasteltavan valtion hyödykkeet tulevat kalliimmiksi ostaa toisen valtion asukkaan näkökulmasta. Vastaavasti reaalisen vaihtokurssin laskiessa tarkasteltavan valtion hyödykkeet halpenevat toisen valtion asukkaan näkökulmasta ja näiden hyödykkeiden tuominen tulee kannattavammaksi.[2][4]

Pääartikkeli: Valuuttajärjestelmä

Valuuttajärjestelmä ilmaisee, miten valtio, tai yleensä valtion keskuspankki, pyrkii vaikuttamaan vaihtokursseihin. Tyypillisimmät valuuttajärjestelmät ovat kelluva valuutta ja kiinteä valuutta. Kelluvan valuutan keskuspankki ei puutu vaihtokursseihin, vaan ne määräytyvät markkinoilla. Sitä vastoin kiinteää valuuttakurssia noudatteleva keskuspankki pyrkii pitämään vaihtokurssin vakiona tai tietyissä rajoissa suhteessa johonkin toiseen valuuttaan, joukkoon valuuttoja tai hyödykkeeseen kuten kultaan. Se toteuttaa tätä tavallisesti ostamalla tai myymällä omaa valuuttaansa käyttämällä valuuttavarantoaan eli devalvoimalla tai revalvoimalla valuuttansa.[7]

Esimerkiksi euro on kelluva valuutta. Eurojärjestelmän keskuspankeilla ei ole valuuttakurssitavoitetta, mutta ne ylläpitävät valuuttavarantoa, jotta ne voivat tarvittaessa vaikuttaa valuuttakursseihin.[4][8]

• Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF)
• Kultakanta

• Rossana, Robert J.: Macroeconomics. Routledge, 2011. ISBN 9780203829271. (englanniksi)

• Suomen Pankki: Valuuttakurssit (Valuuttakurssien laskuri) suomenpankki.fi.