Listavaali

Listavaali keksittiin, kun edustuksellinen demokratia otettiin käyttöön, äänioikeutta laajennettiin ja massapuolueet perustettiin. Useimmat maat vaihtoivat 1800-luvun lopulta alkaen siihen asti käytössä olleen enemmistövaalitavan suhteelliseen listavaaliin, jotta kansalliseen parlamenttiin saataisiin edustuksellisempi paikkajakauma, vaikka yksittäisillä edustajilla ei enää olisikaan vaalipiirinsä äänestäjäenemmistön tukea takanaan. Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa listavaali otettiin käyttöön suoraan, ilman edeltäviä enemmistövaaleja. Ensimmäisenä suhteellisen listavaalin otti käyttöön Belgia vuonna 1899, sitten Suomi 1906 ja Ruotsi 1907. Useimmat eurooppalaiset maat käyttivät listavaaleja vuoteen 1920 mennessä. Listavaalia käytetään nykyisin kaikissa Euroopan maissa Britanniaa, Ranskaa ja Irlantia lukuun ottamatta. Se on myös otettu käyttöön kaikissa uusissa demokratioissa.[1]

Listavaalin kehitykseen ovat vaikuttaneet etenkin englantilainen Thomas Hare, belgialainen Victor D’Hondt, sveitsiläinen Eduard Hagenbach-Bischoff ja ranskalainen A. Sainte-Laguë. Heidän mukaansa on myös nimetty eräitä listavaalien menetelmiä.[1]

Listavaalit käydään erikseen jokaisessa vaalipiirissä. Yleensä maa on jaettu moneen vaalipiiriin, mutta esimerkiksi Israelin parlamenttivaalit käydään yhdessä, koko maan kattavassa vaalipiirissä.[2]

Mitä suurempi vaalipiiri on, sitä tarkemmin paikkajako edustaa puolueiden äänijakaumaa. Toisaalta yhden vaalipiirin maissa edustajat ovat etääntyneet paikallisista äänestäjistä, eikä millään alueella ole omia edustajia. Käytännössä edustajat tulevat tällöin usein suurilta kaupunkialueilta, ja suuri osa maasta jää ilman edustajaa. Joissakin maissa on käytössä menetelmiä, jotka pyrkivät takaamaan alueellisen edustavuuden ja paikkajaon suhteellisuuden.[2]

Pienissä vaalipiireissä syntyy paljon hukkaääniä, kun äänikynnys nousee korkeaksi.[2] Äänikynnyksellä tarkoitetaan sitä ääniosuutta, joka vaaditaan edes yhden paikan saamiseen. Äänikynnys voi olla ”piilevä” eli vaalipiirin koosta automaattisesti syntyvä, mutta joskus äänikynnys on säädetty vaalilaissa tietylle tasolle.[3] Äänikynnys voidaan säätää korkeaksi, jotta puoluekenttä ei sirpaloituisi.[2]

Listavaalissa jokainen puolue voi julkaista ehdokaslistan jokaisessa vaalipiirissä. Listan suuruus riippuu vaalipiirissä jaossa olevien edustajanpaikkojen määrästä. Listavaalin perusmuodossa (suljettu listavaali) äänestäjät äänestävät vain listoja, mutta eivät yksittäisiä ehdokkaita. Puolue saa ehdokkaitaan läpi listan saaman ääniosuuden mukaisesti eli suhteellisesti. Tämä aiheuttaa sen, että paikat jakautuvat suhteellisessa listavaalissa tasaisemmin puolueiden kesken kuin enemmistövaalissa, ja hallituksesta tulee usein koalitiohallitus.[1]

Pienten puolueiden läpipääsyä voidaan helpottaa ja hukkaääniä vähentää vaaliliitoilla, joissa jotkin puolueet yhdistävät listansa yhdeksi kokonaislistaksi.[1]

Matemaattisesti listavaalitavan kaksi perusmenetelmää ovat äänten jakamiseen (korkeimpien keskiarvojen menetelmä) ja äänten vähentämiseen (korkeimpien jäämien menetelmä) perustuvat menetelmät.[1]

Yleisin menetelmä perustuu äänten jakamiseen. Siinä kaikki ehdokkaat saavat henkilökohtaisen äänimääränsä perusteella vertailuluvun, joka on puolueen listan kokonaisäänimäärä jaettuna kasvavalla luvulla. D’Hondtin menetelmässä jakaja on 1, 2, 3, 4 ja niin edelleen. Tätä menetelmää käytetään esimerkiksi Suomessa, Alankomaissa, Sveitsissä, Espanjassa ja Portugalissa. Sainte-Laguën menetelmässä jakaja on 1, 3, 5, 7 ja niin edelleen. Mukautetussa Sainte-Laguën menetelmässä ensimmäinen jakaja on 1,4. Tätä järjestelmää käytetään esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Kun jokainen ehdokas on saanut vertailulukunsa, paikat jaetaan suurimmasta vertailuluvusta alkaen. D’Hondtin menetelmä suosii suuria puolueita pienten kustannuksella. Sainte-Laguën menetelmät ovat pienten puolueiden kannalta tasapuolisempia.[1]

Itävallassa, Belgiassa, Tanskassa, Kreikassa ja Islannissa käytetään äänten vähentämiseen perustuvaa menetelmää, jossa lasketaan kvootti. Äänet lasketaan kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa kvoottiin yltäneet puolueet saavat paikan, minkä jälkeen kvootti vähennetään niiden äänimäärästä. Toisessa vaiheessa ne puolueet, joille on kvootin vähentämisen jälkeen jäänyt suurin määrä ääniä, saavat jäljellä olevat paikat ääniosuuksiensa mukaisesti. Yleisin kvootti lasketaan Haren kaavalla, joka on äänten määrä jaettuna jaossa olevien paikkojen määrällä. Muita kaavoja ovat Droopin kaava ja Imperialin kaava. Äänten vähentämiseen perustuva menetelmä on äänten jakamiseen perustuviin menetelmiin verrattuna tasapuolisempi pienten puolueiden suhteen, etenkin kun käytetään Haren kaavaa.[1]

Suljetussa listavaalissa äänestäjä voi äänestää vain listaa, mutta ei yksittäistä ehdokasta, ja ehdokkaat tulevat valituiksi puolueen päättämässä (ja yleensä etukäteen ilmoittamassa) järjestyksessä. Avoimessa listavaalissa äänestäjä voi äänestää yksittäistä ehdokasta listalla, ja äänestäjät päättävät listan ehdokkaiden läpimenojärjestyksen. Monessa maassa äänestäjä voi äänestää joko koko listaa tai ehdokasta. Suomessa äänen voi antaa ainoastaan ehdokkaalle, mutta ei erikseen koko listalle. Suljettu listavaali on yleinen uusissa demokratioissa. Euroopan maista sitä käytetään Espanjassa ja Portugalissa.[4]

Joissakin vaaleissa äänestäjä voi antaa äänensä useammalle kuin yhdelle listan ehdokkaalle. Sveitsissä ja Luxemburgissa äänestäjä voi jakaa ääniään useammalle kuin yhdelle listalle.[3]

Suomessa eduskuntavaalit ja kunnallisvaalit toteutetaan suhteellisella ja avoimella listavaalilla D’Hondtin menetelmällä. Toisinaan suomalaisessa keskustelussa esitetään, että Suomessa pitäisi siirtyä suljettuun listavaaliin. Esimerkiksi professori Eero Paloheimo kuvailee suljetun listavaalin hyötyjä sillä, että se tekisi aatteellisia eroja puolueiden välille, vähentäisi äänien karkaamista väärille ehdokkaille siksi, että puolueiden ehdokaslistat ovat liian heterogeeniset, sekä vähentäisi julkkisehdokkaiden määrää. Toisaalta suljettu listavaali veisi Paloheimon mukaan äänestäjiltä valinnan mahdollisuuksia, mikä voisi herättää protestimielialaa.[5]

• Henkilövaali

• Farrell, David M.: Comparing Electoral Systems. Macmillan, 1998. ISBN 978-0-333-75468-9.
• Gallagher, Michael & Mitchell, Paul (toim.): The Politics of Electoral Systems. Oxford University Press, 2005. ISBN 978-0-19-925756-0.