VMV 6

Kun kieltolaki oli huhtikuussa 1932 kumottu, salakuljetuksen arveltiin tyrehtyvän, mutta VMV 6:n kuvausten aikaan kesällä 1935 se oli rannikkoseudulla kalastustakin tuottoisampaa. Nimensä elokuva sai merivartioalusten tyyppitunnuksen mukaan. Suomen merivartiostolla oli vuosina 1931–1960 käytössään samanniminen alus, mutta elokuvan yhteydet siihen rajoittuvat vain nimeen. Merivartiolaitos avusti kuvauksissa: mukana nähtiin VMV 6 -aluksen lisäksi myös VMV 5 ja VMV 12. Uudenkaupungin telakalla valmistettu puurunkoinen VMV 6 poistettiin käytöstä 25. huhtikuuta 1960.[2]

Erik Blombergin piti alun perin olla kakkoskuvaajana, mutta työnäytteiden perusteella Orko teki hänestä Theodor Lutsin sijaan pääkuvaajan.[2]

VMV 6:n käsikirjoitusta muutettiin paikoin vielä kuvausvaiheessa, ja useita jaksoja leikattiin pois liiallisen pituuden vuoksi. Silti elokuvalle kertyi pituutta 3 500 metriä eli runsaat kaksi tuntia. Myöhemmin sitä lyhennettiin niin, että pituudeksi jäi 2 800 metriä (106 minuuttia). VMV 6:n juonessa on tavoiteltu jännityksen ja seikkailun tuntumaa rakkausjuonteilla ryyditettynä. Mukana oli laulu- ja soittokohtausten lisäksi Orkon elokuville tyypillinen tanssijakso, tällä kertaa saariston latotanssiaisina.[2]

Regina Linnanheimolla oli elokuvassa ensimmäinen naispääosansa. Hänen roolinsa ei ollut yhtään niin suuri kuin miespääosaa esittäneen Joel Rinteen, mutta hänen hahmoaan varten tehtiin kaksi pukua ja hänen ulkonäköään hyödynnettiin elokuvan mainoksissa.[3]

Elokuvan ulkojaksoja tehtiin Porvoon saariston Pirttisaaressa sekä Helsingin Kaivopuistossa ja Arkadiankadulla. Sisäkuvaukset tehtiin Suomi-Filmin studiossa Vironkatu 9:ssä. Elokuvassa on sisäkuvia myös vartiomoottoriveneen ohjaushytistä ja konehuoneesta. Rekvisiitaksi tarvitut pirtukanisterit hankittiin alan erikoisliikkeestä.[2]

Sen ensi-ilta oli 16. helmikuuta 1936 Helsingin Kino-Palatsissa. VMV 6:n yleisömenestys oli vuoden 1936 kolmanneksi paras. Tuotantokustannuksiltaan tavallista kalliimpi elokuva sai kustannuksensa katettua vasta vuonna 1942.[2]

Aikalaiskriitikot kiittelivät Risto Orkon ohjaustyötä. Helsingin Sanomien kriitikko piti sitä ”suomalaisen elokuvan voittona” ja sanoi sen tarjoavan ”parasta vauhdikkuudessa ja jännittävyydessä, mitä suomalainen elokuva on koskaan pystynyt tekemään”. Erik Blombergin kuvaustyö sai myönteistä huomiota: ”ensimmäisessä suuryrityksessään osoittautuu [Blomberg] alansa hallitsevaksi ja hyviä ideoita omaavaksi valokuvaajaksi”. Jotkut arvioijat panivat jo tuolloin merkille käsikirjoituksen puutteet. Runsaan näyttelijäkaartin suorituksiin ei arvosteluissa liiemmin syvennytty, mutta niitä pidettiin yleisesti hyvätasoisina.[4]

Myöhemmissä arvioissa todettiin muun muassa juuri Waltarin kokemattomuus, joka näkyy tapahtumien sekavuutena. Joel Rinteen jämäkkä näyttelijäntyö sai kiitosta.[1] Vuoden 1991 televisioesityksen aikaan elokuva on nähty ”ihmiskuvaukseltaan ja psykologisilta painotuksiltaan vaatimattomana” (Pertti Lumirae) ja ”käänteiltään varsin kömpelönä, henkilöiltään mustavalkoisena ja repliikeiltään tahattoman koomisena” (Antti Lindqvist).[4]

• Waltari valkokankaalla.
• Yle.fi, elokuvat.