VL Viima

Viiman suunnittelua alettiin valmistella ennen Tuiskun ensilentoa vuonna 1934, ja sitä lähdettiin suunnittelemaan vanhentuneiden Smolikeiden korvaajaksi. Lentokonetehdas esitteli 4. lokakuuta 1934 puolustusministeriölle tarjouksensa, johon kuuluivat suunnittelu ja piirustusten laatiminen (75 000 mk), kehittely ja muutostyöt (60 000 mk) sekä itse prototyyppi ilman moottoria ja mittareita (321 000 mk). Tehdas arvioi ensimmäisen koneen toimitusajaksi kymmenen kuukautta.[1]

Viiman suunnittelu oli Tuiskun tavoin aloitettu Arvo Ylisen johdolla jo ennen varsinaista tilausta. Projekti olikin syksyllä 1934 niin pitkällä, että koneen mallia päästiin testaamaan tuulitunneliin Prahaan.[2] Konetyypin suunnitteluun oli kulunut lähes 10 000 tuntia. Puolustusministeri Arvi Oksala hyväksyi Viiman tilaamisen 7. helmikuuta 1935[1] edellisvuoden lokakuussa tehdyssä tarjouksessa esitettyyn hintaan.[2]

Suurin osa lentokonetehtaan suunnittelukapasiteetista valjastettiin välittömästi Viiman piirustusten laadintaan.[2] Koneen piirustukset valmistuivat joulukuussa 1935, ja nopeasti rakennettu prototyyppi VI-1 lensi ensilentonsa Laajalahden jäällä 11. tammikuuta 1936 ohjaajanaan Bo von Willebrand. Tehdas jatkoi koneen koelentoja helmikuun lopulle, minkä jälkeen kone luovutettiin ilmavoimille. Ilmavoimien lentäjä, lentomestari Urho Heiskala teki koneelle täydellisen koelento-ohjelman. Hän piti konetta siivekkeiltään ja sivuperäsimeltään tehottomana ja korkeusperäsimeltään herkkänä.[1] Lentokonetehdas teki muutoksia prototyyppiin saamansa palautteen perusteella, ja VI-1 luovutettiin lopullisesti ilmavoimille 13. huhtikuuta 1937. Prototyypin kehittämiseen ei enää päätetty laittaa lisää rahaa, sillä kone oli päätetty suunnitella uudelleen.[1]

Ilmapuolustusliitolle tilattu OH-ILN siirtyi suoraan ilmavoimien käyttöön.

Valtion lentokonetehdas tarjosi puolustusministeriölle 22. tammikuuta 1937 Viima I:n pohjalta kehitettyä paranneltua Viima II:ta, jonka prototyyppi päätettiin tilata 300 000 markalla. Viima II:een tehtiin useita muutoksia: sen runko oli madallettu, välisiiven polttoainesäiliö poistettu ja sen siipiprofiili oli parempi. Konetyypin osittaiseen uudelleensuunnitteluun kului lähes 12 000 tuntia.[1] Ensimmäinen Viima II, VI-2, rakennettiin Tampereen uudessa lentokonetehtaassa, ja se lensi ensilentonsa 12. lokakuuta 1937 Jorma Visapään ohjaamana. Koelentäjän ensivaikutelma toisesta prototyypistä oli huomattavasti parempi kuin VI-1:stä. Visapää vertasikin konetta klassiseen taitolentokoneeseen, Bücker Bü 131:een. VI-2 luovutettiin Ilmailukoululle 17. marraskuuta 1937.[1]

Viima II VI-2 Tampereella kesäkuussa 1938.

Lentokonetehdas teki 18. tammikuuta 1938 puolustusministeriölle tarjouksen 20 Viiman sarjasta. Koneiden hinta oli 190 000 markkaa kappaleelta; hintaan ei kuulunut moottoreita tai puolustusministeriön hankkimia laitteita. Yksityiskohtainen tilaus allekirjoitettiin 4. kesäkuuta 1938 ja tehtaan tilausvahvistus 16. marraskuuta 1938.[1]

Ensimmäisestä Viima-sarjasta käytettiin nimitystä VI-I, ja se käsitti 22 koneyksilöä, joista kaksi myytiin Suomen ilmapuolustusliitolle 220 000 markan kappalehintaan ilman moottoreita ja mittareita. Ensimmäinen sarjatuotettu Viima, VI-3, sai nimen ”Haijala” Suomen ensimmäisen lentomestarin Hannes Haijalan mukaan.[3] Sen hankintaan tarvittavat varat oli kerännyt puolustuslaitoksen alipäällystö. Vähittäiskauppiaat lahjoittivat ilmavoimille Viiman, joka sai nimekseen ”Pirkka” ja joka luovutettiin käyttöön tunnuksella OH-ILM.[1] Sen sisarkone, OH-ILN, joka oli tilattu ilmapuolustusliitolle, oli alusta lähtien käytännössä ilmavoimien käytössä tunnuksella VI-23, sillä ilmapuolustusliitto oli ilmoittanut maaliskuussa 1939 olevansa halukas luopumaan siitä.[3] Myös kansakouluopettajat päättivät sponsoroida yhtä konetta, joka sai nimekseen ”Kokko” koulu-, lehtimies ja kansanedustaja Väinö Kokon mukaan.[3] Ensimmäinen Viima-sarja luovutettiin vuoden 1939 aikana.[1]

Puolustusvoimat tilasi vuonna 1941 toisen Viima-sarjan, joka käsitti 16 konetta. Tilaus tosin peruttiin jo 1942, koska Tuuli-alkeiskoulukoneen kehitys oli aloitettu ja Viiman moottorien saanti heikkoa. Käyttöikänsä loppupuolella 1950-luvulla Viimoihin asennettiin kokolasitettu ohjaamo. Samassa yhteydessä koneen runkoa levennettiin, pääohjaamo siirrettiin takaa eteen ja moottoripukkia pidennettiin kymmenen senttimetriä.[1]

• 
  Suomen ilmailumuseon VL Viima II (VI-21, OH-VII).
• 
  Viima VI-1 Tampereen Härmälässä aikaisemmassa sijoituspaikassaan Kalmarin tehtaan edessä. Kansallisuustunnuksena on kokadritunnus.
• 
  Viima VI-1 nykyisessä sijoituspaikassaan Sisunaukion vieressä. Kone on palautettu vuoden 1941 koulukoneväritykseen, samoin alkuperäinen kansallisuustunnus on palautettu.