V2-ohjus

V2-ohjus (saks. Vergeltungswaffe 2, ”Kostoase 2”), viralliselta nimeltään Aggregat 4 (A4) oli Saksan toisen maailmansodan aikana kehittämä ensimmäinen ballistinen ohjus[1] ja ensimmäinen ihmisen tekemä esine, joka ylitti avaruuden rajana pidetyn Kármánin rajan (100 km).[2]

V2-ohjuksen laukaisu Peenemündessä 21. kesäkuuta 1943.
V2-ohjus Meillerwagen-kuljetusvaunussaan.
V2-ohjus Peenemünden museossa.
Sotasaaliiksi saatu V2-ohjus Meillerwagen-kuljetusvaunussaan.

V2-ohjuksia käytettiin lähinnä sodan loppuvaiheessa brittiläisten ja belgialaisten kohteiden tuhoamiseen. Pääkohteet olivat Lontoo ja Antwerpen. V2 oli melko epätarkka nykyisiin ohjuksiin verrattuna. Nykymääritelmän mukaan kyseessä olikin lähinnä raketti, koska sen matkaan ei laukaisun jälkeen voitu vaikuttaa.

Tekniikka

V2-ohjusten ohjausjärjestelmä perustui gyroskooppeihin, ja sen taistelukärkenä oli noin tuhat kilogrammaa amatoli-nimistä räjähdettä. Raketin kantomatka oli noin 300 kilometriä ja osumatarkkuus 50 prosentin todennäköisyydellä 17 kilometrin säteelle kantomatkansa päässä. Lentonopeus oli 5 400 km/h ja lentoradan lakikorkeus 96 kilometriä. V2 oli huomattavasti kalliimpi kuin V1-ohjus. Se oli tuonaikaisen tekniikan ihme, mutta epäkäytännöllinen sota-ase. Silti sen valmistus oli Adolf Hitlerin mielestä ensisijaisen tärkeää.

V2:n polttoaineena toimi 75% etanoli ja hapettimena nesteytetty happi. [3] Alkoholi valmistettiin käyttämällä perunoita.[4]. Hapettimena nopean palamisen aikaansaamiseksi käytettiin nestemäistä happea, joka oli raketin alimmaisessa isossa säiliössä. Polttoainetta raketissa oli 3 800 kilogrammaa ja happea 4 900 kilogrammaa. Vetyperoksidilla toimivilla höyryturbiineilla pumpattiin polttoainetta ja happea palotilaan, johon nesteet tulivat 1 224 suuttimen kautta, jotta sekoitussuhde säilyisi oikeana. Paloaika oli noin 65 sekuntia.[5]

Ohjuksen kuljetusvaunua (Meillerwagen) käytettiin myös laukaisualustana, jonka avulla laukaisut ehdittiin tehdä ennen kuin vihollinen havaitsi toimintaa.[5]

Historia

Saksalaiset raketeista ja avaruuslennoista kiinnostuneet harrastajat perustivat vuonna 1927 Johannes Winklerin johdolla Breslaussa Verein für Raumschiffahrtin eli Avaruuslentoyhdistyksen. Hieman myöhemmin mukaan tuli V2:n tuleva kehitysjohtaja Wernher von Braun. Vuodesta 1930 alkaen yhdistyksessä kokeiltiin erilaisia pieniä raketteja vaihtelevalla menestyksellä. Yhdistys siirtyi myöhemmin Berliinin lähelle niin sanottuun Raketenflugplatziin. Siellä kokeiltiin ensin Mirak-nimisiä raketteja. Repulsor-sarjan raketti nousi sieltä vähän yli kilometrin korkeuteen, mutta raketit myös räjähtivät usein.

Rakettiyhdistys otti vuonna 1932 yhteyttä Reichswehriin, sillä se halusi rahoitusta. Armeijalle suunnattu rakettinäytös epäonnistui, mutta tykistön rakettitekniikasta vastannut kapteeni Walter Dornberger kiinnostui raketeista, koska hän uskoi, että niistä voitaisiin kehittää pitkän kantaman aseita. Sopimusta armeijan kanssa ei kuitenkaan syntynyt. Vuonna 1933 yhdistys hajosi, ja monet harrastajat siirtyivät maatilalle Kummersdorfiin kehittelemään raketteja. Heitä johti armeijan puolelta Walter Dornberger, ja insinööriryhmää johti Wernher von Braun. Vuonna 1934 laukaistiin kaksi hyrrävakautettua A2-rakettia Borkumin saarelta Luoteis-Saksasta 2,2 ja 3,5 kilometrin korkeuteen.

Rakettiryhmä siirtyi vuonna 1937 Itämeren rannikolle Peenemündeen, jossa voitiin suorittaa kauas merelle suuntautuvia koelentoja ilman, että tarvitsi pelätä rakettien putoavan lähelle ihmisasutusta. Muutaman kerran tuona vuonna laukaistu 6,74 metrin pituinen A3 oli epävakaa ja epäonnistui laukauksissaan, eivätkä saksalaiset kehittäneet sitä enää eteenpäin. A5 kehitettiin vuoteen 1938 mennessä, ja jopa 12 kilometrin korkeuteen ulottuneet koelennot olivat tuloksellisia. Koelentoja tehtiin erityisen paljon vuonna 1941.

V2:n synty

Ohjuksen kehittely oli edelleen työlästä. Maaliskuussa 1941 laukaistu A4 lensi vain noin 1,6 kilometriä ja murskautui veteen. Seuraava raketti lensi noin 11 kilometrin korkeuteen.[6] Menestynyt koelaukaisu toteutettiin 3. lokakuuta, jolloin A4 eli V2 nousi kymmenien kilometrien korkeuteen.

V2-raketteja valmistettiin sodan lopulla Mittelwerkin tehtaalla orjatyövoimalla. Valmistus oli riskialtista, ja sen aikana kuoli enemmän ihmisiä (15 000–20 000) kuin näillä aseilla pystyttiin tappamaan (noin 7 250).[7] V2 oli sotilaskäytössäkin melko epäluotettava ase. Eräs ohjus lensi vaakasuorassa kohti Saksaa sen ohjausjärjestelmän pettäessä. Epäonnistuneita laukaisuja oli runsaasti, ja ohjausjärjestelmä oli liian epätarkka osuakseen strategisesti tärkeisiin kohteisiin. Sodan jälkeen sekä yhdysvaltalaiset että venäläiset ottivat V2:n asevalikoimaansa ja suorittivat raketilla yläilmakehään suuntautuneita tieteellisiä lennätyksiä. Pian suurvallat alkoivat kumpikin omalla tahollaan kehittää yhä edistyneempiä raketteja. Molemmilla oli töissä sodan aikana ja ennen sotaa työskennelleitä saksalaisia rakettiasiantuntijoita.

V2:n aiheuttamat tuhot

Ensimmäiset onnistuneet operatiiviset laukaisut tapahtuivat 8. syyskuuta 1944. Kaiken kaikkiaan V2-ohjuksia laukaistiin koeammunnat pois lukien 3 172 kertaa. V2-iskuissa lasketaan Lontoossa kuolleen 7 000 ihmistä. Toisen maailmansodan aikaisella tekniikalla V2 oli mahdoton torjua, koska sen pudotessa ratansa korkeimmalta kohdalta 100–110 kilometrin korkeudesta kolminkertaisella äänennopeudella (noin 3 550 km/h) maata kohti millään ilmatorjunta-aseella tai hävittäjälentokoneella ei sitä olisi voitu estää. Jos niitä olisi ammuttu suurikaliiberisilla ilmatorjuntatykeille, laskelmien mukaan ohi menneiden ammusten maahan osuessaan tekemät vahingot olisivat olleet suuremmat kuin V2:n aiheuttamat vahingot.[8]

V2-ohjuksilla oli suuri psykologinen pelotevaikutus, sillä ääntä nopeampina ne iskivät ennalta varoittamatta toisin kuin pommikoneet tai V1-ohjukset, joilla oli voimakas suriseva ääni.

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen sekä Ranska, Britannia, Yhdysvallat että Neuvostoliitto käyttivät takavarikoituja V2-ohjuksia omien ohjus- ja avaruusohjelmiensa perustana. Myös ohjuksen rakentamiseen ja kehittämiseen osallistuneita saksalaisia siirrettiin Yhdysvaltoihin (Wernher von Braunin johtama ryhmä tuotiin Yhdysvaltain maavoimien operaation Paperiliittimen mukana) ja Neuvostoliittoon (Helmut Gröttrupin johtama ryhmä) heti sodan jälkeen.

Seuraava V-tunnusta kantanut, mutta vähemmän tunnettu ase, V3, ei ollut enää ohjus, vaan nuoliammuksia ampuva supertykki.

Katso myös

Lähteet
  • Chaline, Eric: 50 konetta, jotka muuttivat maailmaa (50 Machines that Changed the Course of History). Suomentanut Ketola, Veli-Pekka. Quid Publishing, (suom. versio Moreeni 2013), 2012. ISBN 978-952-254-160-4.

Viitteet
  1. Zaloga, Steven: V-2 Ballistic Missile 1942–52, s. 3. Reading: Osprey Publishing, 2003. ISBN 978-1-84176-541-9.
  2. Peenemünde, Walter Dornberger, Moewig, Berlin 1984. ISBN 3-8118-4341-9.
  3. A-4/V-2 Makeup - Tech Data & Markings v2rocket.com. Viitattu 18.8.2020.
  4. Clarke, Arthur C.: Ulos avaruuteen, s. 32. Suom. Pertti Jotuni. Sanoma Osakeyhtiö, 1972.
  5. Chalin, s. 145
  6. http://www.zamandayolculuk.com/cetinbal/V2RROCKET.htm (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. Chaline s. 143
  8. MDA Link

    Kirjallisuutta
    • Irving, David: V-2, Hitlerin unelma. 1. painos. WSOY, 1969.
    • Dungan, Tracy: V-2: A Combat History of the First Ballistic Missile. Westholme Publishing], 2005. ISBN 1-59416-012-0. (englanniksi)

    Aiheesta muualla


    Natsi-Saksan ”kostoaseet” (Vergeltungswaffe)

    V1-ohjus | V2-ohjus | V3-supertykki

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.