Väliaikainen IRA

Väliaikainen IRA (engl. Provisional Irish Republican Army, IRA, PIRA, iiriksi Óglaigh na hÉireann) oli puolisotilaallinen järjestö, joka pyrki toimillaan irrottamaan Pohjois-Irlannin Yhdistyneestä kuningaskunnasta. Se oli aktiivinen vuosina 1969–2005 ja järjesti runsaasti pommi-iskuja poliittisiin ja taloudellisiin kohteisiin Pohjois-Irlannissa ja Englannissa.

Väliaikaisen IRA:n seinämaalaus Coalislandissa.

Väliaikainen IRA oli suurin tasavaltalaisten aseellisista järjestöistä. Järjestö itse ja monet muut näkivät sen alkuperäisen IRA:n perinteen jatkajana.

Väliaikainen IRA oli vastaus Ulsterin lojalistien katolilaisiin mielenosoittajiin kohdistamaan väkivaltaan ja brittisotilaiden saapumiseen Pohjois-Irlantiin vuonna 1969. Alussa IRA pyrki vain puolustamaan nationalistien alueita. Kun järjestö joutui vuonna 1970 yhteenottoihin lojalistien kanssa, sen toiminta jyrkkeni. Vuonna 1971 väliaikainen IRA alkoi hyökätä. IRA käytti pommikampanjoiden lisäksi sissitaktiikkaa Ulsterin poliisia RUC:ta ja brittijoukkoja vastaan. IRA toimi verisimmin 1970-luvun alkuvuosina. Se laajensi vuonna 1973 pommi-iskunsa koko Iso-Britanniaan ja yritti 1980-luvun alussa murhata pääministeri Margaret Thatcherin. Muun muassa Libya ja jotkut amerikanirlantilaiset tukivat väliaikaista IRA:ta. 1990-luvulla alkanut rauhanprosessi on johtanut siihen, ettei järjestö ole toiminut vuoden 2005 jälkeen. Vuonna 1997 väliaikaisesta IRA:sta irtautui kuitenkin aseellista vastarintaa jatkamaan pyrkinyt Real IRA (”todellinen IRA”).

Väliaikainen IRA

Pohjois-Irlannin levottomuudet alkoivat, kun lähinnä katoliset kansalaisoikeusaktivistit alkoivat osoittaa mieltä vuonna 1968. Ulsterin pääosin protestanttiset unionistit ja lojalistit vastustivat näitä, mm. koska pitivät niitä IRA:n toimintana. Niinpä Ulsterin puolisotilaalliset aktivistit hyökkäsivät mielenosoittajien kimppuun, ja poliisi pyrki tukahduttamaan väkivaltaisesti laittomat mielenilmaukset. Elokuussa 1969 puhkesi Derryssa valtava protestanttien mellakka, joka johti taisteluihin irlantilaismielisten nationalistien ja heitä vastustavien poliisin ja lojalistien kesken. Sisällissotaa muistuttava väkivalta ja kaaos levisi koko maahan, ja Iso-Britannia lähetti joukkojaan saarelle.

Väliaikaisen IRA:n (the Provisionals, the Provos, na Sealadaigh) muodostuttua väkivalta paheni. Myös britit lujittivat otettaan. Tammikuussa 1972 koettiin Londonderryn verisunnuntai (Bloody Sunday, Domhnach na Fola). Silloin brittiläiset laskuvarjojääkärit avasivat tulen katoliseen väkijoukkoon mielenosoituksen aikana. Tästä U2-yhtye teki vuosikymmen myöhemmin kappaleensa Sunday Bloody Sunday. 14 kuolonuhria vaatinut tapahtuma sai katolilaiset lopullisesti vakuuttuneeksi siitä, että brittisotilaat olivat vihollisia, vaikka heidät oli alkujaan tuotu maakuntaan nimenomaan katolilaisia puolustamaan. IRA:n rivit sankkenivat vapaaehtoisista.

Odottamatta IRA kuitenkin aloitti tulitauon ja onnistui saamaan aikaan neuvottelukosketuksen Ison-Britannian hallitukseen. "Provojen" johtaja Seán Mac Stiofáin ja hänen taustatiiminsä, johon jo tuolloin kuuluivat Martin McGuinness ja Gerry Adams, tapasivat William Whitelawn Lontoossa heinäkuussa 1972. Koska Whitelaw piti IRA:n vaatimuksia (muun muassa brittijoukkojen asteittainen vetäytyminen saarelta, poliittisten vankien vapauttaminen) kohtuuttomina, neuvottelut päättyivät nopeasti tuloksettomina. Pari päivää myöhemmin joukko protestanttien kodeistaan häätämiä katolisia yritti IRA:n tuella asettua asumaan vastaavasti pakoon lähteneiden protestanttien tyhjiin asuntoihin. Kun brittisotilaat pysäyttivät muuttoauton ja pidättivät pari IRA:n miestä, operaatiosta vastannut IRA:n esikuntapäällikkö Séamus Twomey tulkitsi brittien rikkoneen tulitauon, ja IRA:n suora toiminta alkoi uudelleen.

Tulitauon kaaduttua Pohjois-Irlannin tilanne eskaloitui väkivallan kierteeksi. IRA erikoistui pommiräjäytyksiin siinä missä unionistien keinona säilyi surmaaminen ampuma-asetta käyttäen. 21. heinäkuuta 1972, niin sanottuna veriperjantaina, IRA räjäytti Belfastin keskustassa kaksikymmentä pommia. Evakuointiyrityksistä ja pommivaroituksista huolimatta yhdeksän ihmistä kuoli. Kymmenen päivää myöhemmin autopommit surmasivat yhdeksän ihmistä lisää pienessä kylässä lähellä Londonderryä. Molemmat tapaukset tuomittiin myös maltillisten nationalistien piirissä. Vuoden 1972 aikana IRA ja siitä lohjenneet ryhmät surmasivat yhteensä 281 ihmistä. Tämä oli runsaat puolet kaikista Pohjois-Irlannin maakuntien poliittisen väkivallan uhreista kyseisenä vuonna.

IRA oli onnistunut valloittamaan itselleen kokonaisia kortteleita Belfastissa ja erityisesti Londonderryssä (Free Derry), mutta brittien turvallisuusjoukot valtasivat nämä alueet heinäkuussa 1972 takaisin massiivisen operaatio Moottorimiehen (Operation Motorman) yhteydessä. Tämä kuitenkin vain lisäsi nuorten katolisten halukkuutta liittyä IRA:n riveihin. Myös vuoden 1973 näyttävät pidätykset pikemminkin lujittivat järjestön taistelutahtoa. Vangiksi joutui muun muassa IRA:n esikuntapäällikkö Seán Mac Stiofáin. Marraskuussa 1973 maaliskuisesta Lontoon pommi-iskusta, jossa kuoli yksi ihminen, pidätettiin Pricen sisarukset Dolores ja Marian, .

Vuoden 1974 alussa Pohjois-Irlantiin perustettiin Irlannin ja Ison-Britannian yhteisellä niin sanotulla Sunningdalen sopimuksella eräänlainen neuvoa-antava yhteishallintoelin. Protestantit epäilivät kyseessä olevan ensimmäinen askel kohti Irlannin jälleenyhdistämistä ja kaatoivat Sunningdalen sopimuksen yleislakolla. Myöskään IRA ei ollut ihastunut sopimukseen, jota pidettiin yrityksenä lahjoa katoliset kannattamaan unionia.

Toukokuussa 1974 protestantit koettivat laajentaa sotaa Irlannin tasavallan puolelle ja räjäyttivät Dublinissa ja Monaghanissa pommeja, joiden uhriksi joutui kolmisenkymmentä ihmistä. Protestanttien asiaa tämä ei hyödyttänyt, koska IRA sai siitä käyttökelpoisen perustelun laajentaa iskujaan Englantiin. Tämä johti Birminghamin, Woolwichin ja Guildfordin attentaatteihin, joiden uhriksi joutui pubeissa olevia sivullisia. IRA oli arvellut paikkojen olleen pääasiassa brittisotilaiden kantapaikkoja. Brittiviranomaiset onnistuivat kuitenkin ylireagoinnillaan tekemään näistäkin iskuista IRA:lle tiedotusvoittoja, koska niiden tuloksena vankilaan heitettiin joukko viattomia ihmisiä - niin sanotut Birminghamin kuutoset ja Guildfordin neloset - jälkimmäisten kohtalosta Jim Sheridan teki sittemmin elokuvansa "Isän nimeen".

Tyypillisiä olivat myös IRA:n ja protestanttien keskinäiset kostoiskut. "Bandiittien maakunnan" pilkkanimen saaneesta Armaghin maakunnan eteläosasta tuli 1970-luvun puolessavälissä todellinen taistelutanner. Kumpikin osapuoli harjoitti murhia kaksin, jopa kolminkertaisina verikostoina. Kohteina olivat kuitenkin ulkopuoliset siviilit, jotka sattuivat kuulumaan "väärään" uskonnollis-etniseen ryhmään. Tammikuussa 1976 IRA pysäytti kahtatoista työläistä kuljettaneen pikkubussin ja tiedusteli työläisiltä uskontoa. Katolilaiseksi tunnustautunut sai käskyn poistua; muut surmattiin konetuliaseilla. Yksi protestantti pääsi pakoon. Tämä sai protestantit luopumaan omista kostomurhistaan maakunnan alueella, mutta lujitti protestanttien päättäväisyyttä myös terroritekoihin.

Nälkälakkojen ja protestien aika

1980-luvun alussa IRA nousi uudelleen otsikoihin nälkälakkojensa ansiosta, joista kuuluisin on Bobby Sandsin nälkälakko. Nälkälakot olivat jatkoa IRA:laisten eristysvankien vaatimukselle saada takaisin heille 1970-luvun alkuvuosina myönnetty ja sittemmin jälleen poistettu poliittisen vangin status. Tällä Britannia halusi korostaa, että sen näkökulmasta aseellisten ryhmittymien jäsenet olivat tavallisia väkivaltarikollisia. Poliittisen vangin kohteluun oli kuulunut muun muassa oikeus omiin vaatteisiin vankilaunivormujen sijasta, vapaa mahdollisuus tavata vankitovereita, oikeus lukea haluamiaan kirjoja ja vastaanottaa paketteja.

Vuodesta 1976 alkaen eräät IRA-vangit kieltäytyivät pitämästä vangin univormua, jolloin heidät teljettiin selleihinsä alasti. Koska heidän olisi pitänyt sellistä poistuessa pukeutua vaatteisiin, he jäivät selliin alasti, pelkkään huopaan (englanniksi blanket) pukeutuneina - tämä synnytti sanonnan on the blanket. Protesti kärjistyi pian: lopulta vangit kieltäytyivät poistumasta selleistään edes vessakäynneille ja alkoivat tuhria sellinsä ulosteilla, virtsalla ja naisvankien ollessa kyseessä kuukautisverellä.

"Likainen protesti" herätti jo huomiota, mutta todelliseksi vankilasodaksi tilanne kehittyi, kun joukko vankeja ryhtyi Brendan Hughesin (Breandán Ó hAodha) johdolla nälkälakkoon lokakuussa 1980. Ensimmäinen nälkälakko loppui uhreitta, mutta uusi alkoi maaliskuussa 1981 Bobby Sandsin (Roibeard Ó Seachnasaigh) johdolla. Nälkälakkonsa aikana Sands ehti olla ehdokkaana parlamentin täytevaaleissa, joissa hänet valittiin Fermanaghin-Etelä-Tyronen vaalipiirin edustajaksi Britannian parlamentin alahuoneeseen. Vaalivoitto ei kuitenkaan vaikuttanut pääministeri Margaret Thatcheriin, mutta sen merkitys IRA:lle oli valtaisa. Nälkälakon päätyttyä 3. lokakuuta kymmenen miestä Sands mukaan lukien olivat kuolleet nälkään. Sandsin hautajaiset 7. toukokuuta 1981 muodostuivat suurmielenosoitukseksi.

Sands oli kuuluisin nälkälakon kuolonuhreista. 12. toukokuuta menehtyi Francis Hughes (Proinsias Ó hAodha), 21. toukokuuta Raymond McCreesh (Réamann Mac Raois) ja Patsy O'Hara (Peatsaí Ó hEadhra). Heinäkuussa kuolivat Joe McDonnell (Seosamh Mac Dónaill) ja Martin Hurson, elokuussa Kevin Lynch (Caoimhín Ó Loingsigh) sekä Kieran Doherty (Ciarán Ó Dochartaigh), joka myös valittiin kansanedustajaksi nälkälakkonsa aikana. Nälkälakkolaiset olivat poikkeuksetta tavallisia nuoria miehiä, joihin pohjoisirlantilaisen nuorison oli helppo samastua. Monille IRA:han kriittisestikin suhtautuneille pohjoisirlantilaisille katolisille he olivat oman kylän poikia, miltei omaa lihaa ja verta.

Nälkälakot olivat Thatcherille valtava arvovaltatappio ja lujittivat IRA:n otetta katolisesta yhteisöstä. Sands jätti jälkeensä iskulauseen Tiocfaidh ár lá! ("Meidän päivämme" - tai "aikamme" - "tulee!"). Iirin kieli oli erityisen käyttökelpoinen kommunikoinnin väline vankilassa, koska harvat vanginvartijat osasivat sitä. Kieliopillisesti tasavaltalaisvankien iiri oli yhdistelmä englantia ja iiriä, minkä vuoksi se sai kielipoliisien keskuudessa nimen Jailtach. Vangit järjestivät keskenään myös luentoja ja luku- sekä keskustelupiirejä saaren historiasta, politiikasta ja tasavaltalaisideologiasta. Moni vanki suoritti korkeakouluopintoja vankeusaikanaan, muutama aina väitöskirjaan saakka.

IRA:n aseellisen siiven loppu

Syyskuussa 2008 IRA ilmoitti IMC:n riippumattoman valvontakomission välityksellä luopuneensa kaikesta aseellisesta toiminnasta. Tämä on ollut protestanttien vaatimus ehtona yhteistyölle Sinn Féinin kanssa. Irlannin hallitus on vahvistanut IRA:n olevan lopullisesti poissa.

Riippumattoman valvontakomission laatimassa raportissa todettiin vuonna 2006, että Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA on lopettanut rikollisen ja aseellisen toimintansa. Järjestön sanottiin purkaneen sotilaalliset rakenteensa ja pidättyneen värväämästä uusia jäseniä.[1]

IRA:n iskuja
IRA:n autopommi-iskun aiheuttamaa tuhoa Lontoon Docklandsissa helmikuussa 1996
Brightonin Grand Hotel IRA:n pommi-iskun jälkeen vuonna 1984.

1970-luvun alussa IRA siirtyi iskemään Pohjois-Irlannin lisäksi myös Lontooseen varmistaakseen mahdollisimman suuren julkisuuden asialleen. Pohjois-Irlannissa ja muualla Yhdistyneessä kuningaskunnassa on arvioiden mukaan 30 vuoden aikana kuollut yli 1 770 sotilasta, poliisia, poliitikkoa ja siviiliä. IRA:n luopuminen aseellisesta taistelusta tapahtui 28. heinäkuuta 2005, kun IRA:n 21 vuotta vankeudessa ollut Seana Walsh ilmoitti videolla, että taistelu Britanniaa vastaan on käsketty lopettaa kello 16. Kanadalainen kenraali John de Chastelain valvoo aseiden luovutusta ja käyttökelvottomaksi tekemistä.

  • 1973
36 pommia Lontoossa
8. maaliskuuta: the Old Baileyssa ja maatalousministeriön lähellä räjähtäneet autopommit surmaavat yhden ja haavoittavat 150 ihmistä.
  • 1974
5. lokakuuta: kaksi pommia räjähtää Guildfordin esikaupungissa Lontoon lähellä. Viisi kuolee ja 50 loukkaantuu.
21. marraskuuta: kaksi pommia surmaa Birminghamissa 19 ja haavoittaa yli 180:ä.
  • 1979 Mullaghmore, Sligo, Irlanti, Donegal lahti
27. elokuuta: Englannin kuningattaren, Elisabet II:n serkku, Intian itsenäistymisestä varakuninkaana vastannut lordi Louis Mountbatten ja 22 muuta kuolevat IRA:n iskussa.
  • 1982
20. heinäkuuta: pommit Hyde Parkissa ja Regent’s Parkissa Lontoossa surmaavat 11 brittisotilasta ja haavoittavat yli 40:ää, joista suurin osa on sivullisia.
  • 1983
17. joulukuuta: autopommi räjähtää Harrodsin tavaratalossa. Kuusi kuolee ja yli sata loukkaantuu.
Brightonin pommi-isku: 12. lokakuuta Britannian konservatiivipuolueen puoluekokoukseen pitopaikkaan isketään, Brightonissa olevassa hotellissa. Viisi kuolee ja 24 haavoittuu. Britannian pääministeri Margaret Thatcher säilyy vahingoittumattomana.
  • 1987
8. marraskuuta: Remembrance Dayn pommi-isku surmaa 11 ihmistä sotamuistomerkillä Enniskillenissa Pohjois-Irlannissa. Haavoittuneita on yli 60.
  • 1989
22. syyskuuta: Britannian merijalkaväen musiikkikoulussa räjähtää pommi. Kymmenen sotilasta kuolee ja yli 30 haavoittuu.
  • 1991
7. helmikuuta: kolme itsetekoisella kranaatinheittimellä ammuttua räjähdettä räjähtää Britannian pääministerin virka-asunnon Downing Street 10:n lähistöllä henkilövahingoitta.
  • 1992
10. huhtikuuta räjähteillä lastattu kuorma-auto räjähtää Lontoon finanssikeskuksessa surmaten kolme ja aiheuttaen satojenmiljoonien puntien aineelliset vahingot.
24. huhtikuuta kuorma-autopommi räjähtää Lontoon finanssikeskuksessa surmaten yhden ja aiheuttaen suuret aineelliset vahingot.
  • 1996
9. helmikuuta IRA päättää 17 kuukautta kestäneen tulitauon kuorma-autopommilla Lontoon finanssikeskuksessa surmaten kaksi.
18. helmikuuta itsemurhaiskijä kaksikerroksisessa lontoolaislinja-autossa. Tekijä kuolee ja viisi muuta loukkaantuu.
15. kesäkuuta kuorma-autopommi räjähtää ensi kertaa Lontoon ulkopuolella, Manchesterissä ostoskeskuksessa haavoittaen noin 200 ihmistä.
  • 2000
20. syyskuuta: IRA:n toisinajattelijat iskevät singolla MI6:n päämajaan, Lontoossa henkilövahingoitta.

Katso myös

Lähteet
  1. IRA lopettanut aseellisen toimintansa Yle Uutiset. Viitattu 13.3.2020.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.