Väinö Strömberg

Strömbergin vanhemmat olivat työnjohtaja Emil Strömberg ja Hilma Magdalena Stenroos. Opiskeluaikanaan Strömberg kuului viipurilaiseen jääpalloseuraan VBJS eli myöhemmin paremmin tunnettu nimellä Sudet. Seuran riveissä Strömberg saavutti SM-hopeaa kaudella 1913 ja kautena seuraavan kautena eli 1914 ja 1915. SM-kultaa. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Anni Margit Molanderin kanssa. He saivat kaksi tytärtä. Hän kävi viisi luokkaa Viipurin suomalaista lyseota ja suoritti yksityisesti seitsemännen luokan Viipurin reaalikoulussa vuonna 1920.[3][1][2][4]

Havainnekuva M.G.K:n miehistä (Jääkäripataljoona 27:n konekiväärikomppania) Riianlahdelta vuoden 1916 rintamaoloista.

Strömberg työskenteli konttoristina ennen liittymistään yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 5. maaliskuuta 1915 ja sijoitettiin 1. komppaniaan. Myöhemmin hänet siirrettiin Jääkäripataljoonan 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 10. syyskuuta 1915 alkaen. Hän otti osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Pataljoonan rintamakomennuksen jälkeen hän osallistui vuonna 1917 Polangenissa järjestetyille erikoiskursseille (pommarikurssi).[1][2]

Strömberg saapui takaisin Suomeen 17. marraskuuta 1917 sukellusvene UC 57:llä Hamnskäriin Loviisan edustalle.[5] Hänet määrättiin Viipuriin suojeluskuntajoukkojen kouluttajaksi. Viipurin ohella hän koulutti joukkoja myös Viipurin ympäristössä, muun muassa Koivistolla, Antreassa ja Kirvussa. Hän johti tammikuun 20 päivän vastaisena yönä vuonna 1918 suojeluskunta osastoa, joka käsitti 47 miestä. Osaston tehtävänä oli avustaa Pietisen tehtaaseen saarrettuja suojeluskuntalaisia. Hän osallistui myös Venäjänsaaren retkeen. Sisällissodan alkumetreillä hän toimi räjäytyskomennuskunnan päällikkönä ja tässä tehtävässä hän räjäytti 26. tammikuuta 1918 Kämärällä radan Kämärän ja Säiniön asemien väliltä, jonka jälkeen hän osallistui taisteluihin kyseisellä alueella. Tämän tapahtuman jälkeen hänet määrättiin 31. tammikuuta 1918 alkaen koulutusupseeriksi Karjalan 3. pataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän toimi 21. helmikuuta – 6. maaliskuuta 1918 Raudun rintamalohkon päällikkönä. Hänet määrättiin 14. maaliskuuta 1918 alkaen pataljoonan komentajaksi Karjalan 2. rykmentin 5. pataljoonan, josta hänet siirrettiin niin ikään komentajaksi 7. huhtikuuta 1918 alkaen Karjalan 3. rykmentin 7. pataljoonaan. Hän hoiti myös Karjalan 3. rykmentin komentajan tehtäviä 14. – 21. huhtikuuta 1918 välisen ajan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kavantsaaressa, Hannilassa, Ahvolassa, Seitsolassa, Oravalassa, Joutsenossa, Ravattilassa ja Simolassa sekä rykmentin etenemiseen Haminaan.[1][2]

26. huhtikuuta Strömberg ampui Lappeenrannan poliisikamarin pihalla ylioppilas Mikko Jakowleffin, joka oli toiminut Suomen kansanvaltuuskunnan vallan aikana Lappeenrannan miliisipäällikkönä. Hänen kumppaninaan oli hotellinjohtaja Uno Serenius. Tapausta tutkittaessa Jakowleffin ampuminen todettiin tarpeettomaksi teoksi samoin kuin rautatieläinen Leonard (Lenni) Vihelän ampuminen. Vihelän ampui niin ikään Strömberg. Strömberg ja Serenius saivat rangaistuksen vain juovuksissa esiintymisestä[6].

Strömberg palveli sisällissodan jälkeen 3. Karjalan rykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Karjalan rykmentti 2. Hänet siirrettiin 14. syyskuuta 1918 alkaen komppanianpäälliköksi Karjalan kaartin rykmenttiin 2. konekiväärikomppaniaan, josta hän siirtyi 1. toukokuuta 1919 alkaen II pataljoonan komentajaksi. Hän erosi armeijasta 9. helmikuuta 1921 ja työskenteli sen jälkeen puutavaraliikemiehenä ja sahanhoitajana Kivennavalla ja Raivolassa. Strömberg kuoli sydänkohtaukseen 29-vuotiaana vuonna 1926.[1][2][4]

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Pekka Anttinen, Karjalan narukerä pyörii, Botnia - 69 ry, Helsinki 2010.
• Marko Tikka, Koston kevät, WSOY-Juva 1999 s.216.

• Jaakko Suomalainen ym. (toim.): Suomen jääkärit: elämä ja toiminta sanoin ja kuvin: II osa, sivu 1103 Vedenalaisella Suomeen (S-W Pekkola). Kuopio: Osakeyhtiö Sotakuvia, 1933.

• Terrorin kaksi kasvoa. Yle uutiset 29.4.2018

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Hilfsgewehrführer 10. tammikuuta 1916 Gewehrführer 31. toukokuuta 1917 Zugführer 9. elokuuta 1917 Luutnantti 11. helmikuuta 1918 Kapteeni 10. toukokuuta 1918		Vapaudenristi 3. lk. Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera Vapaussodan muistomitali soljen kera Jääkärimerkki