Väinö Pukka

Väinö Samuel Pukka (1895 Sippola – 5. joulukuuta 1935 Neuvostoliitto)[1] oli suomalainen kommunisti ja yksi Suomen Kommunistiseen Puolueeseen (SKP) Pietarissa muodostuneen varhaisen opposition johtajista vuosina 1919–1920. Kyseinen oppositioryhmä sai nimen ”revolverioppositio” elokuussa 1920 toteutettujen Kuusisen klubin murhien jälkeen. Pukka teloitettiin myöhemmin Stalinin vainoissa.

Pukka oli alkujaan helsinkiläinen metallimies ja toimittaja, mutta hän muutti ensimmäisen maailmansodan aikana Pietariin ja toimi siellä viipurilaisen Työ-lehden kirjeenvaihtajana. Suomen sisällissodan aikana hän oli aluksi Suomen kansanvaltuuskunnan virallisena asiainhoitajana Venäjällä toimineen Jukka Rahjan apulaisena. Rahjan haavoituttua Pukka hoiti itse tämän tehtäviä ja jäi Venäjälle sisällissodan päätyttyä Suomessa punaisten tappioon. Kesä–heinäkuussa 1918 Pukka toimi Neuvosto-Venäjän Berliinin-lähetystössä ja pyrki vaikuttamaan taustalla Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiin rauhanneuvotteluihin, joita tuolloin käytiin Berliinissä saksalaisten isännöiminä. Kielitaitonsa vuoksi hän sai myös edustaa suomalaisia punaisia Brest-Litovskin rauhansopimuksen täydentämistä koskeneissa saksalais-venäläisissä neuvotteluissa elokuussa 1918. Palattuaan Venäjälle Pukka osallistui elo–syyskuussa SKP:n perustavaan kokoukseen Moskovassa.[2][1] Hän oli hetken aikaa SKP:n Moskovan-toimiston työntekijänä, mutta hänet erotettiin joulukuussa 1918 omavaltaisuudesta syytettynä.[2]

Pukasta tuli yksi puolueen sisälle elokuun 1919 puoluekokouksen jälkeen muodostuneen opposition johtajista yhdessä Voitto Elorannan kanssa. ”Pukkalainen” oppositio arvosteli jyrkästi SKP:n johtoon tulleita ”herrasosialisteja”, entisiä Suomen työväenliikkeen johtajia, ja pyrki syrjäyttämään koko keskuskomitean. Pukka ja Eloranta erotettiin puolueesta helmikuussa 1920, mutta tämä ei lannistanut opposition toimintaa vaan pelkästään pahensi katkeraa kiistaa puolueessa. Elokuussa 1920 joukko oppositioon kuuluneita toteutti niin sanotut Kuusisen klubin murhat ampumalla useita puolueen johtajia. Pukka ei ollut mukana ammuskelussa, mutta hänet pidätettiin epäiltynä syyskuussa 1920 ja hän oli tutkintavankeudessa Butyrkin vankilassa helmikuuhun 1922 asti.[1][2] Oppositiojohtajien oikeudenkäynnissä vuoden 1922 alussa Pukka edusti itseään ja muita syytettyjä. Vapauduttuaan tilapäisesti hän ehti opiskella hetken aikaa Sverdlov-yliopistossa, mutta sitten hänet karkotettiin Kaukoitään.[1]

Pukka asui Kaukoidässä 11 vuotta ja toimi lehtimiehenä sekä punaisena professorina.[1] Hän julkaisi useita venäjänkielisiä tietokirjoja erityisesti ammattiyhdistystoiminnasta. Eräässä vuonna 1929 julkaistussa kirjassa väitettiin, että kaksitoista hänen teostaan olisi käännetty kiinaksi, kolme koreaksi ja kaksi japaniksi.[3] Pukka sai vuonna 1933 takaisin NKP:n puoluejäsenyyden ja pääsi palaamaan Kaukoidästä.[1] Hän toimi sen jälkeen Moskovassa, jossa SKP:n johto suhtautui häneen edelleen hyvin epäluuloisesti. Pukka pidätettiin huhtikuussa 1935 niin sanotun Mannerin jutun yhteydessä ja hänen väitettiin johtaneen salaliittoa, joka suunnitteli terroritekoja ja muun muassa Otto-Wille Kuusisen salamurhaa. Oikeudenkäynnin pääkohteina olivat SKP:n syrjäytetty puheenjohtaja Kullervo Manner ja hänen vaimonsa Hanna Malm, mutta aiempaan ”murhaoppositioon” sekaantuneen Pukan kytkeminen juttuun oli keskeistä syytösten uskottavuuden kannalta. Pukka tuomittiin kuolemaan yhdessä vakoojiksi syytettyjen Heikki Revon ja Einari Laaksovirran kanssa.[4] Tuomio langetettiin 9. marraskuuta ja Pukka teloitettiin 5. joulukuuta 1935.[1]