Uuskonservatismi

Termin ”uuskonservatiivi” (engl. neoconservative) otti käyttöön demokraattinen sosialistiajattelija Michael Harrington, ja hän halusi sillä leimata demokraattien oikeistosiiven.[2] Hän käytti nimitystä vuonna 1973 haukkumanimenä niille entisille liberaaleille ja sosialisteille, jotka olivat alkaneet tehdä yhteistyötä konservatiivien ja kapitalistien kanssa ja Harringtonin mukaan myyneet aatteensa ja muuttuneet luokkapettureiksi. Harringtonin leimaamat henkilöt eivät vielä tuolloin ottaneet nimitystä itse käyttöön. Kaikki heistä eivät vielä 1970-luvulla tunnustautuneet konservatiiveiksi eivätkä lähteneet republikaanien mukaan. He tekivät kuitenkin yhteistyötä uuden oikeiston kanssa ja liittoutuivat heidän kanssaan Ronald Reaganin presidenttikaudesta alkaen 1980-luvulla. He olivat antikommunisteja ja uusvasemmistolaisen kulttuuriradikalismin kriitikoita. He olivat siirtyneet oikealle mutta säilyttivät suuria osia alkuperäisestä vasemmistolaisuudestaan.[3]

Katolilaisen uuskonservatiivin George Weigelin mukaan uuskonservativismi on vasemmistolainen aatekokonaisuus, joka on erkaantunut modernin poliittisen liberalismin valtavirrasta, koska ajatteli liberalismin ”tulleen hulluksi”.[4]

Journalisti, kustantaja ja professori Irving Kristol (2020-2009) on mainittu usein uuskonservatiivisen liikkeen kummisetänä. Hän oli myös ensimmäinen, joka alkoi kutsua itseään uuskonservatiiviksi. Kristol kehitti uuskonservatiivin määritelmäänsä vuodesta 1979 alkaen. Hänen mukaansa uuskonservatiiveja ovat entiset liberaalit, jotka olivat menettäneet uskonsa sellaiseen liberalismiin, joka tukeutui vahvaan valtiolliseen pakottamiseen. He ovat myös säilyttäneet uskonsa kapitalistiseen järjestelmään mekanismina, jonka kautta inhimilliset tarpeet tyydyttyivät parhaiten. Nämä liberaalit pitävät markkinataloutta vapaiden yhteiskuntien ennakkoehtona, mutta sen rinnalle he haluavat hyvinvointivaltion palveluita. Talouskasvua he pitävät välttämättömänä yhteiskuntien vakauden ja hyvinvoinnin takaajana, kunhan koko ajan pidetään mielessä yhteinen hyvä eikä lähdetä puhtaan itsekkään voitontavoittelun tielle. He lukevat hyvinvoivien perheiden, perinteisten moraaliarvojen ja uskonnollisuuden kuuluvan vakaan, tasapainoisen ja sisäisesti yhtenäisen yhteiskunnan keskeisiin tuntomerkkeihin. Itse he eivät kuitenkaan ole erityisen uskonnollisia, jotkut heistä eivät lainkaan uskonnollisia. Yhteisiä uskontopohjaisia moraaliarvoja he pitävät yhteiskunnallisesti hyödyllisinä, minkä vuoksi valtion on tuettava niitä. He uskovat myös siihen, että säilyttääkseen Amerikan oikeanlaisena, muun maailman on estettävä luisumasta sellaisten valtioiden käsiin, jotka olivat eri meiltä uuskonservatiivien uniikeista amerikkalaisista arvoista, joita he pitävät universaaleina.[5]

Uuskonservatistisesta aatemaailmasta itse 2000-luvulla irtisanoutunut Francis Fukuyama nimeää teoksessaan America at Crossroads (2006) uuskonservatiiveja kylmän sodan aikana yhdistäneiksi tekijöiksi seuraavia: 1) huoli demokratiasta ja laajemmin ymmärrys hallintomuotojen vaikutuksista inhimillisen elämän muotoihin, 2) käsitys Yhdysvaltain voiman käyttämisestä moraalisesti oikeiden päämäärien saavuttamiseksi, 3) skeptisismi kansainvälisen lainsäädännön ja toimielimien mahdollisuuksista ratkaista vaikeita turvallisuusongelmia ja 4) käsitys yhteiskunnan sosiaalipoliittisen muokkaamisen rajoituksista.[6]

Kulttuuri- ja moraalikäsityksiltään uuskonservatiivit ovat hyvin konservatiivisia. Tämä sai heidät irtautumaan poliittisen liberalismin kentästä 1960- ja 1970-lukujen vastakulttuurin ja kulttuuriradikalismin aikoina. He karsastivat arvorelativistisia, monikulttuurisia, postmoderneja kulttuurintulkintoja, arvostivat perinteistä estetiikkaa ja taistelivat taiteen ja tieteen politisoitumista vastaan. He usein myös vastustivat pornografiaa ja sen vapaata levitystä.[7]

Uuskonservatiivit eivät vastusta sitä, että autetaan diktatuureissa tapahtuvia sisäisiä vallankumouksia tai jopa "tuodaan demokratia" ulkoapäin sotilaallisesti "roistovaltioihin".[8]

Uuskonservatiivit kannattavat avoimia rajoja ja vapaakauppaa toisin kuin perinteistä konservatismia kannattavat paleokonservatiivit, jotka taas ovat tahtoneet yleensä pystyttää tullimuureja etenkin teräs-, paperi- ja lentokoneteollisuuden suojaksi.[9]

Monet uuskonservatiivit ovat lähtöisin Yhdysvaltojen 1960-luvun liberaaleista demokraateista, jotka siirtyivät republikaanien leiriin.[10]

Uuskonservatiivisuuden käsite vakiintui politiikan sanastoon 1980-luvulla. Uuskonservatiivit saavuttivat 1990-luvulla ja etenkin 2000-luvun alussa George W. Bushin presidenttikaudella vahvan aseman republikaanisessa puolueessa.[11]

• Ruotsila, Markku: Sydänmaiden kapina: Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu. Gaudeamus, 2018. ISBN 978-952-495-488-4.

• Koikkalainen, Petri: Leo Strauss ja Amerikka filosofisena kansakuntana. niin & näin 2/1999, 48–51.