Uusi Suomi

Uusi Suomi oli suomalainen päivälehti, joka ilmestyi vuosina 1919–1991.

Uusi Suomi
Uuden Suomen etusivu 15. kesäkuuta 1940. Pääuutisena saksalaisten toteuttama Pariisin valtaus ja Neuvostoliiton välirauhan aikana alasampuma suomalainen matkustajalentokone Kaleva.
Uuden Suomen etusivu 15. kesäkuuta 1940. Pääuutisena saksalaisten toteuttama Pariisin valtaus ja Neuvostoliiton välirauhan aikana alasampuma suomalainen matkustajalentokone Kaleva.
Lehtityyppi Sanomalehti
Julkaisija Uusi Suomi Oy
ISSN ISSN 0355-5461
Perustettu 1919
Lakkautettu 1991
Päätoimittaja Jarmo Virmavirta (1990–1991)
Sitoutuneisuus porvarillinen
(1976 asti Kok.)
Kotimaa Suomi
Sivukoko Tabloidi
Kieli suomi

Historia
Uuden Suomen viimeisen numeron etusivu 29. marraskuuta 1991.

Uuden Suomen edeltäjiä olivat Uusi Suometar ja sen edeltäjä Suometar. Suomettaren ensimmäinen numero ilmestyi 12. tammikuuta 1847.[1] Sen perustajana pidetään Paavo Tikkasta. Lehden tavoitteena oli suomalaisuuden asian ajaminen ja kansan sivistäminen. Suometar kuitenkin lakkautettiin vuonna 1866.[1] Uuden Suomen suora edeltäjä oli vuodesta 1869 ilmestynyt fennomaaniaatteen äänenkannattaja Uusi Suometar, joka lakkautettiin vuonna 1918. Lehden toimittajana toimi 36 vuoden ajan Viktor Löfgren.

Vuonna 1919 perustettiin itse Uusi Suomi, joka oli kokoomuksen pää-äänenkannattaja vuoteen 1976 asti. Vuoden 1976 jälkeen Uusi Suomi julistautui riippumattomaksi porvarilliseksi lehdeksi. 1970-luvulla lehti ajautui kuitenkin taloudellisiin ongelmiin[2]. Vuonna 1977, jolloin Uuden Suomen eloon jääminen oli veitsen terällä, Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) toimitusjohtaja Max Jakobson ja puheenjohtaja Mika Tiivola sekä Uusi Suomi Oy:n hallituksen puheenjohtaja Jaakko Lassila aloittivat lehden elvyttämiseksi taloudellisen tukikampanjan, jolla se saatiinkin sillä kerralla jaloilleen. EVA piti Uutta Suomea tärkeänä markkinatalouden puolustajana aikana, jolloin länsimaisia arvoja kohtaan suuntautui voimakas yhteiskunnallinen kritiikki.[3] Vuonna 1980 Uusi Suomi joutui taistolaisten lehden Tiedonantajan julkaisemalle "mustalle listalle" yhtenä "Neuvostoliitolle vihamielisenä" lehtenä.[4]

Max Jakobsonin mukaan Uuden Suomen pelastusoperaatio jäi kuitenkin eräässä tärkeässä suhteessa puolitiehen, sillä lehden toimittajakuntaa ei vahvistettu. Niinpä Uusi Suomi alkoi jälleen olla ahdingossa 1980-luvun lopussa, ja 1990-luvun alun lamassa lehdelle ei enää mistään löytynyt pelastajaa. Suurin osa Uutta Suomea aiemmin tukeneista yrityksistä oli itsekin ajautunut pahoihin talousvaikeuksiin. Lehden kuoleman taustalla oli Jakobsonin mukaan myös se, että 1970-luvulla vaikuttaneet ideologiset motiivit olivat sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän luhistuttua menettäneet merkityksensä; markkinatalous oli voittanut, Uusi Suomi oli tehnyt tehtävänsä ja sai mennä. Uutta Suomea ei pelastanut edes Helsingin Sanomat. Päin vastoin Sanoma Oy:n voimahahmo Aatos Erkko sanoi vielä lokakuussa 1991 Keskisuomalaiselle antamassaan haastattelussa Uuden Suomen edeltäjineen olleen aina HS:n aatteellinen vastustaja ja pysyvän sellaisena loppuun saakka.[5]

Jyrki Vesikansa esittää Uuden Suomen alamäelle laajempia perusteluja analyysissään Kanava-lehdessä. Niistä yksi oli omistuspohja ja päätösvallan epämääräisyys. Kun Helsingin Sanomissa omistajan valtaa käyttivät Erkot yksin tai enintään lähipiirinsä kanssa, Uuden Suomen johtokunnassa oli elinkeinoelämän edustajia, joille lehden asioista päättäminen oli sivuseikka, joka piti kokouksissa saada nopeasti käsistä pois. Omistajia Uudessa Suomessa olivat 1930-luvun valtataistelujen jälkeen Tuko, Kansallis-osake-Pankki ja vakuutusyhtiö Pohjola, joilla ei ollut suurta intressiä Uudessa Suomessa. Markkinoinnista puuttui riittävän pätevää väkeä. Toimittajien koulutukseen ei panostettu, toisin kuin Helsingin Sanomissa. Lehdellä säilyi kiinteä suhde Kokoomukseen, eikä leima taannut lehdelle riittävää tilaajakuntaa, mikä taas piti kaupan mainostajat poissa.[6]

Sanomalehtenä Uusi Suomi ilmestyi viimeisen kerran 1. lokakuuta 1991. Syyskuun lopulla 1991 Uusi Suomi Oy:n hallitus päätti muuttaa lehden viikkolehdeksi, mutta tämäkään ei enää auttanut. Tappiollisen lehden viimeinen numero ilmestyi 29. marraskuuta 1991.[7]

Rautatiekirjakaupan irtonumeromyynnissä Uusi Suomi oli vuonna 1933 sijalla 6, vuonna 1943 sijalla 3, vuonna 1953 sijalla 7, vuonna 1963 sijalla 11, vuonna 1973 sijalla 43 ja vuonna 1983 sijalla 23.[8]

Uuden Suomen henkisenä jatkajana ilmestyy edelleen Iltalehti, joka aloitti ilmestymisensä vuonna 1980 Uuden Suomen iltapäiväpainoksena.[9] Vuonna 2007 kustantaja Niklas Herlin osti oikeudet Uuden Suomen nimen käyttöön ja perusti syksyllä 2007 samannimisen vain internetissä ilmestyvän verkkolehden. Vuosina 2018-2022 kaikki Uuden Suomen vanhat numerot digitoitiin Kansalliskirjastossa Uuden Päivän Rahaston tukemana. [10]

Päätoimittajat

Lähteet
  1. Vesikansa, Jyrki: Levikkikierre jauhaa verkkaisesti Kanava. 5.2.2008. SSL. Arkistoitu 23.1.2015. Viitattu 19.10.2010.
  2. Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1979, s. 17. Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
  3. Max Jakobson: Vallanvaihto: havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92, s. 162–163. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12288-6.
  4. Jukka Tarkka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 261. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
  5. Jakobson 1992, s. 162–163.
  6. Jyrki Vesikansa: Miksi Uusi Suomi hävisi satavuotisen lehtisodan?. Kanava, 1/2022, s. 34–37. Otavamedia.
  7. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1993, s. 16. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12269-X.
  8. Kastemaa, Matti J.: Rautakirjalla on puolensa, s. 50–51. tilasto perustuu heinä–syyskuun myyntiin kunakin vuonna. Helsinki: Rautakirja, 1985. ISBN 951-9194-49-5.
  9. Iltalehden tarina (Arkistoitu – Internet Archive)
  10. Uuden Suomen digitointiprojekti Kansalliskirjastossa 2018–2022 Kansalliskirjaston raportteja ja selvityksiä 3/20XX. 2023. Helsinki: Kansalliskirjasto. Viitattu 23.3.2023.

    Kirjallisuutta
    • Jyrki Vesikansa: Sinivalkoiseen Suomeen. Uuden Suomen ja sen edeltäjien historia I. 1847–1939. Otava 1997. ISBN 9789511147961.
    • Jyrki Vesikansa: Uuden Suomen viimeinen nousu ja tuho 1976–91, 325-sivuinen historiikki (pdf)
    • Jyrki Vesikansa: Satavuotinen lehtisota. Uuden Suomen ja Helsingin Sanomain keskinäinen kilpailu 1889–1991. Readme.fi 2021 ISBN 978-952-373-408-1 (perustuu Vesikansan väitöskirjaan)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.