Uusi-Kaledonia

Kagu (Rhynochetos jubatus)

Koska Uusi-Kaledonia on ollut erillään mantereesta noin 80 miljoonan vuoden ajan, sillä on useita kotoperäisiä kasvi-, nisäkäs- ja erityisesti lintulajeja. Biodiversiteettiin on vaikuttanut myös etenkin vuoristoinen maasto. Yhteensä eri eläinlajeja on Uudessa-Kaledoniassa yli 4 500. Ainoat endeemiset nisäkäslajit ovat neljä saarella tavattavaa hedelmälepakkolajia. Saarelle 1800-luvulla istutetut hirvet ovat tehneet suurta tuhoa kannan kasvettua hallitsemattomasti.[6] Alueella tavataan noin 68 lajia maalintuja, joista noin 20 on endeemisiä. Niihin kuuluu muun muassa erittäin uhanalainen kagu. Saarilla tavataan lisäksi monia endeemisiä skinkki- ja gekkolajeja. Rhacodactylus leachianus -gekkolaji kasvaa noin 35-senttiseksi.[7] Uudessa-Kaledoniassa tavataan noin 3 250 eri kasvilajia, joista noin 80 prosenttia on kotoperäisiä. Pilariaraukaria (Araucaria columnaris) on tärkeä kanakkien miehuuden symboli. Muita alueen kotoperäisiä puita ovat esimerkiksi Ficus prolixa ja Montrouziera cauliflora. Agathis lanceolata on tärkeä puuteollisuudelle sen hyvän laadun takia. Uudessa-Kaledoniassa on useita suojelualueita, mutta niistä vain luonnonsuojelualueet ovat tiukasti suojeltuja.[8] Luontoa uhkaavat muun muassa kaivostoiminnan takia tehtävät metsänhakkuut sekä metsä- ja pensaikkopalot[9].

Uuden-Kaledonian ensimmäiset asukkaat olivat noin 3 500 vuotta sitten Vanuatulta tulleita lapitakulttuurin edustajia. He olivat metsästäjä-keräilijöitä, mutta harjoittivat jo myös maanviljelyä. Kulttuuri on nimetty Uuden-Kaledonian Konéen lähellä sijaitsevan kaivauspaikan mukaan. Uudesta-Kaledoniasta käsin tämän kulttuurin edustajat asuttivat edelleen Fidžin, Tongan ja Samoan. 1100-luvulta eaa. 1800-luvulle jaa. polynesialaiset asuttivat osia Uudesta-Kaledoniasta ja sekoittuivat osittain paikalliseen väestöön. Varhaiset asukkaat viljelivät muun muassa jamssia, taaroa ja maniokkia. Viljelyä varten tehtiin penkereitä, joiden jäänteitä on edelleen näkyvillä. Yhteiskunnallisesti alueen asukkaat olivat jakautuneet eri klaaneihin.[10]

Eurooppalaiset saapuivat Uuteen-Kaledoniaan 1700-luvulla. Kapteeni James Cook havaitsi alueen pääsaaren Grande Terren vuonna 1774 ollessaan matkalla tutkimaan Terra Australista. Hän nimesi alueen Uudeksi-Kaledoniaksi Skotlannin vanhan nimityksen mukaan, koska alue muistutti hänen mielestään Skotlannin kumpuilevaa maisemaa. 4. syyskuuta 1774 Cook ja hänen miehistönsä rantautuivat ja tutkivat aluetta kymmenen päivän ajan. He kohtasivat myös paikallisia, jotka käyttäytyivät heitä kohtaan ystävällisesti. Seuraavana eurooppalaisena paikalla kävi ranskalainen Jean-François de Galaup vuonna 1788.[10] Hän kuitenkin katosi miehistöineen. Häntä etsimään lähetettiin Ranskasta vuonna 1791 Brunty d’Entrecasteaux’n ja Huon de Kermadecin johtama retkikunta, joka saapui Uuteen-Kaledoniaan vuonna 1793. De Kermadec kuoli pian saapumisen jälkeen. D’Entrecasteaux järjesti retkikunnan maihin, jossa he eivät tavanneet paikallista väestöä. Syynä on arveltu olleen sen, että Cookin miehistön mukana olisi tullut väestön kuoleman aiheuttaneita kulkutauteja. D’Entrecasteaux palasi Ranskaan, ja paluumatkalla hän teki ensimmäisen havainnon Loyautésaariin kuuluvasta Ouvéasta. Loyautésaaria kartoitti kuitenkin kunnolla vasta vuonna 1827 ranskalainen Dumont d’Urville. 1800-luvulla Uuteen-Kaledoniaan alkoi tulla valaanpyytäjiä ja santelipuun kauppiaita. 1840-luvulta lähtien alueelle tuli myös sekä katolilaisia että protestanttisia lähetyssaarnaajia.[11]

Uusikaledonialaisia piirroksessa 1880-luvulta.

1850-luvun alussa Ranska oli alkanut etsiä uusia sotilaallisia tukikohtia ja vaihtoehtoista sijaintipaikkaa Ranskan Guayanassa sijainneelle rangaistussiirtolalle, jossa kuolleisuus oli ilmaston takia suurta. Vuonna 1853 Napoleon III määräsi, että Uusi-Kaledonia pitää liittää Ranskaan. Ranskan lippu nostettiin Baladessa 24. syyskuuta samana vuonna, mihin britit eivät reagoineet. Nykyiseen Nouméaan alettiin tuoda vankeja vuonna 1864, ja vuoteen 1897 mennessä alueelle oli lähetetty yhteensä noin 25 000 vankia. Vapautuessaan suurin osa heistä jäi asumaan alueelle. Esimerkiksi Pariisin kommuunista tulleiden ranskalaisten vankien lisäksi alueelle tuotiin Pohjois-Afrikasta noin 1 700 arabi- ja berberivankia.[12] 1860- ja 1870-luvuilla alueelta löydettiin nikkeliä, jota kaivamaan tuodut ranskalaiset siirtolaiset saivat alkuperäisasukkaiden maita. Seurauksena oli vihamielisyyksiä paikallisten kanakkien kanssa, jotka nousivat vuonna 1878 avoimeen kapinaan päällikkö Ataïn johdolla. Kapinaa kukistettaessa kuoli 200 ranskalaista ja 1 200 kanakkia. Kapinan jälkeen kanakit eristettiin sisämaan reservaatteihin.[13] Vankien virta alueelle loppui vuonna 1897, ja kun siirtolaisia ei tullut tarpeeksi, työvoimaa palkattiin Indonesiasta, Indokiinasta ja Japanista. Kanakkien määrä väheni 42 500:sta (vuonna 1887) 28 000:een vuoteen 1901 mennessä.[14]

Ensimmäisessä maailmansodassa Ranskan armeijassa palveli 2 145 uusikaledonialaista mukaan lukien noin 1 005 kanakkia. Uusikaledonialaisia kuoli sodassa noin 600.[14] Vuonna 1917 syttyi uusi kanakkikapina, tällä kertaa Noël-nimisen päällikön johdolla. Kukistetussa kapinassa kuoli noin 200 kanakkia ja 11 ranskalaista. Toisessa maailmansodassa Uusi-Kaledonia asettui puoltamaan Charles de Gaullen Vapaata Ranskaa Vichyn Ranskan sijasta. Uusikaledonialaisia taisteli muun muassa Pohjois-Afrikassa ja Italiassa. Pearl Harborin taistelun jälkeen paikalliset japanilaiset vietiin keskitysleireille tai karkotettiin. Yhdysvallat keskitti vuonna 1942 alueelle 40 000 sotilasta. Sodan jälkeen Uudesta-Kaledoniasta tuli siirtomaan sijaan Ranskan merentakainen alue, ja vuonna 1946 kanakit saivat Ranskan kansalaisuuden. Vuonna 1953 perustettiin ensimmäinen kanakkipuolue Union Calédonienne, johon kuului myös valkoisia pienmaanomistajia. Nikkelibuumi vaurastutti aluetta 1960- ja 1970-luvuilla sekä toi siirtolaisia muun muassa Vanuatulta, Tahitilta ja Ranskasta.[15]

Uuden-Kaledonian itsenäisyysliikkeen lippu sai vuonna 2010 virallisen aseman.

Uuden-Kaledonian itsenäisyysliike muodostui 1970-luvulla. Vuonna 1979 perustettiin itsenäisyyttä ajavien Front Indépedentiste ja vuonna 1977 sitä vastustanut Rassemblement pour Calédonie dans la République (RPCP).[15] 1980-luvulla alkoi niin sanottu Les Évènements eli ”tapahtumat”. Front Indépedentiste liittoutui muiden itsenäisyyttä ajavien puolueiden kanssa ja muodosti Front de Libération Nationale Kanak et Socialisten eli FLNKS:n vuonna 1984. Vähän myöhemmin kymmenen kanakin murha ajoi alueen sisällissodan partaalle. Ranska ehdotti vuonna 1985 rajoitettua itsehallintoa osana Ranskaa, mutta FLNKS hylkäsi ehdotuksen. Samana vuonna surmattiin nuori maahanmuuttaja Yves Tuval, ja sen jälkeen yksi FLNKS:n johtajista Eloi Machoro. Machoron kuolema johti mellakoihin ja kuuden kuukauden poikkeustilaan. Itsenäisyydestä järjestettiin vuonna 1987 kansanäänestys, jossa 98 prosenttia kannatti Ranskan osana pysymistä. Arviolta 84 prosenttia kanakeista oli kuitenkin boikotoinut vaaleja äänestyskelpoisuudesta syntyneiden erimielisyyksien vuoksi.[16]

Itsenäisyyttä kannattavat ja sitä vastustavat solmivat vuonna 1988 rauhansopimuksen. Sopimuksen mukaan Uusi-Kaledonia jaettiin eteläiseen ja pohjoiseen provinssiin sekä Loyautésaarten alueeseen. Vuonna 1998 Nouméassa solmittiin sopimus, jossa sovittiin itsenäisyyttä koskevan uuden kansanäänestyksen järjestäminen 15–20 vuoden kuluessa.[17] Sopimus mahdollisti kaikkiaan kolmen kansanäänestyksen pitämisen alueen itsenäisyydestä.[18] Jo vuonna 1998 pidettiin suuremmasta autonomiasta kansanäänestys, jonka uusikaledonialaiset hyväksyivät 71,8 prosentin kannatuksella.[19]

Uuden-Kaledonian itsenäistymisestä järjestettiin kansanäänestys 4. marraskuuta 2018. 56,4 % äänestäneistä kannatti Ranskan osana pysymistä.[20] Toisessa lokakuussa 2020 järjestetyssä äänestyksessä itsenäisyyttä vastusti 53,26 % äänestäneistä.[18] Äänestysaktiivisuus oli kohonnut edellisestä kerrasta ja oli nyt lähes 87 prosenttia.[21] Kolmas äänestys pidettiin joulukuussa 2021.

Kanakkien perinteinen yhteiskunta perustui klaanijärjestelmälle. Ennen eurooppalaisten tuloa Uudessa-Kaledoniassa oli arviolta 300 klaania. Klaanin jäsenyys kulki suvussa, ja jokainen klaani liitti yleensä itsensä johonkin myyttiseen esi-isään. Klaaneilla oli päällikkö, jonka asema oli periytyvä. Päällikkö oli aina mies, ja hän päätti muun muassa oikeudesta ja sodasta. Naiset liittyivät tavallisesti miehensä sukuun, ja lapset nimettiin isän mukaan. Monesti isää tärkeämpi henkilö on kuitenkin äidin veli, joka toimii lapsen kummina.[31] Varsinkin Uuden-Kaledonian pääkaupunki Nouméa ja jossain määrin Grande Terren länsirannikko ovat kulttuuriltaan ranskalaisia. Broussardit eroavat kaupunkien ranskalaisista, ja he vertaavat itseään usein Australian takamaiden asukkaisiin. Niinpä esimerkiksi australialaiset hatut ovat yleisessä käytössä. Varsinaisesta ranskalaisesta kulttuurista vastaavat lähinnä kaupunkien kalédonialaiset ja maahan hiljattain muuttaneet.[32]

Kanakit tekevät perinteistä käsityötä lähinnä puusta ja kivestä. Puusta tehtiin perinteisesti jumalien kuvia, ja tärkein veistostyyppi oli flèche faîtière -nimellä tunnetut toteemit. Myös eläinaiheet, kuten haukat ja kilpikonnat, ovat yleisiä. Puusta tehtiin veistosten ohella aseita. Kanakit käyttivät pyöreä- ja linnunpään muotoon muotoiltuja nuijia sekä heittokeihäitä.[33] Tärkein kivestä tehty käsityö oli seremonialliset kirveet. Niitä käytettiin klaanin voiman symboleina. Kirveen kivi oli yleensä vihreästä serpentiinikivestä tai jadesta. Kirveen kahvaan käytettiin lepakonnahkaa.[34]

Uuden-Kaledonian suosituin urheilulaji on jalkapallo, ja se on suosittua laajasti kaikkien väestöryhmien keskuudessa. Tunnettu uusikaledonialainen jalkapalloilija on esimerkiksi Christian Karembeu. Jalkapalloa pelaavat pääasiassa miehet.[32] Naisten keskuudessa pelataan esimerkiksi rantalentopalloa ja krikettiä. Ranskan vaikutuksesta Uudessa-Kaledoniassa pelataan myös yleisesti petankia. Uusi-Kaledonia on perinteisesti pärjännyt hyvin Etelä-Tyynenmeren kisoissa.[35] Uuden-Kaledonian jalkapallomaajoukkue on ollut FIFAn jäsen vuodesta 2004 lähtien[36].

Uudessa-Kaledoniassa on useita kirjakustantamoita ja kirjailijoita. Esimerkiksi kustantamo Grain de Sable on erikoistunut julkaisemaan alueen historiasta ja perinnöstä kertovaa kirjallisuutta.[34] Tunnettuja uusikaledonialaisia kirjailijoita ovat esimerkiksi sarjakuvaa Brousse en Folie tekevä Bernard Berger, runoja ja näytelmiä kirjoittava Pierre Gope, itsenäisyyttä kannattava poliittinen kirjailija Dewe Gorodey, Ranskassa syntynyt fiktiokirjailija Claudine Jacques ja runoja ja näytelmiä kirjoittava Nicolas Kurtovitch.[37]