Uushumanismi

Uushumanismi on eräs kasvatusfilosofinen suuntaus. Se oli syntynyt 1800-luvulla reaktiona valistuksen utilitarismille. Uushumanistit näkivät koulutuksen tehtäväksi älyn ja ajattelun koulimisen sekä henkisten kykyjen kehittämisen ja jalostamisen. Suuntauksen kannattajat uskoivat, että ihmismieli jakautui "sielunkykyihin", älyyn, tahtoon ja tunteeseen. Opetuksen tuli kehittää erityisesti ensin mainittua. Keskeisintä oli perustan luominen tieteelliselle ajattelulle. Koulukasvatuksen tuli juurruttaa kasvatettaviin sivistyksellistä potentiaalia, eli kykyä osallistua kasvuympäristönsä kulttuuriin.

Uushumanistista kasvatusnäkemystä voi pitää ylevän humanistisena ja olemukseltaan elitistisenä. Seuraava kohta vuosina 1862–1882 kasvatus- ja opetusopin professorina toimineen Z. J. Cleven Koulujen kasvatusopista antaa hyvän kuvan suuntauksen pedagogisesta ajattelusta:

»Kun koulun tarkoituksena kumminkin on totuuden kautta puolestansa edistää nuorison sivistystä, niin on selvä, että totuuden käsittämisen kyky, äly eriksensä on oleva sen sivistävän toiminnan varsinaisena ja pääasiallisena esineenä. Sitä tarkoitusta varten on totuus saatettava nuorison tuntoa, mieltämystä ja ajatusta vallitsemaan. Tämä tapahtuu teoreettisen opetuksen ja siihen yhdistetyin harjoitusten kautta.»

Kokonaispersoonallisuuden kehittäminen oli ensisijaista. Suuntaus luotti esimerkin ja mallikelpoisen voimaan. Uskottiin, että opitulla on "siirtovaikutus", esimerkiksi että klassisisten kielten taito siirtyy muiden kielten oppimiseen. Muutenkin opetuksessa klassisella aineksella oli keskeinen asema. Lisäksi malleja saatiin myös esimerkiksi kirjallisuudesta ja oman kielen vanhoilta mestareilta. Matematiikka edusti puhdasta logiikkaa ja järkeä ja oli ajattelun malli. Historiasta poimittiin esimerkillisiä ihmismielen saavutuksia ja henkilöhistorioita. Näin uskottiin ihmisen ominaisimpien henkisten kykyjen (”funktioiden”), esimerkiksi ajattelu- arviointi- ja arvostuskyvyn realisoituvan sekä mielikuvituksen ja tahdon jalostuvan. Tavoitteena ei ollut valmiita tietoja omaava henkilö, vaan ihminen, jolla oli tiedollisia, siveellisiä ja sivistyksellisiä valmiuksia, jotka voivat ”funktionalisoitua” eri aloilla ja tilanteissa.

Käytännössä uushumanistinen pedagogiikka tietenkin jäi ihanteestaan ja on käytännössä saattanut olla lähempänä ”lukkarinkoulua” kuin jalostavaa totuuden tavoittelua. Tunnusomaista oli opettajajohtoisuus ja pitäytyminen oppikirjaan, jota opettajan tehtävä oli selittää ja täydentää.

Suomen oppikoulujärjestelmä rakennettiin uushumanistisille aatteille.[1]