Uusasiallisuus

Ensimmäinen maailmansota järkytti Euroopan yhteiskuntia syvästi. Eräs taiteellinen reagointi siihen oli niiden taiteen äärimmäisten avantgarde-muotojen hylkääminen, jotka olivat levinneet nopeasti ennen sotaa. Niiden sijaan omaksuttiin rauhoittavampia ja perinteisempiä lähestymistapoja. Tätä ilmiötä on kutsuttu sanoilla ”paluu järjestykseen” (ransk. retour à l’ordre).[1]

Suunnan englanninkielinen nimitys on New Objectivity eli uusi objektiivisuus. Sillä tarkoitetaan kohteen kuvaamista ilman subjektiivista väritystä, esineenomaisesti. Useat uusasiallisuutta edustaneet taiteilijat olivat olleet aikaisemmin ekspressionisteja, joten uusasiallisuutta on nimitetty myös jälkiekspressionismiksi. Suuntaukseen vaikuttivat myös ensimmäisen maailmansodan jälkeiset poliittiset tapahtumat, jotka liitetään tavallisesti Weimarin tasavaltaan.

Uusasiallisuus on yhteisnimitys erilaisille ensimmäisen maailmansodan jälkeisille saksalaisen taiteen suuntauksille. Maalaustaiteessa erotetaan kolme uusasiallisuuden pääsuuntaa.

Uusasiallisen taiteen syntyyn on nähty olevan vaikutusta vuosina 1918–21 toimineella italialaisella taiteilijaryhmällä Valori Plasticilla, jossa toimi muun muassa Giorgio de Chirico, sekä André Derainin 1910-luvun klassissävyisellä realismilla.[2] Uusklassismin taidemaalarit edustivat akateemista ja idyllistä maalaustapaa.

Uusasiallisuus-sanan keksi Mannheimin taidehallin johtaja Gustav Friedrich Hartlaub. Hän kuvasi vuonna 1923 suunnittelemaansa näyttelyä artikkelissa, jossa Hartlaub selitti, että ”…täällä esittämäämme erottavat – sinänsä puhtaasti ulkoiset – objektiivisuuden piirteet, joilla taiteilijat ilmaisevat itseään.” Hartlaub nimitti veristeiksi ryhmää, joka ”repii maailman objektiivisen muodon ajan irti tosiasioista ja esittävät nykyisyyden kokemisen kuumeisessa tahdissa ja mielialassa.”

On vaikea erottaa veristien ja maagisten realistien teoksia, mutta käytännössä veristit olivat uusasiallisuuden vallankumouksellisempi siipi, jota ilmentävät Otto Dix ja George Grosz. Taiteilijat halusivat kuvata todellisuuden rumuutta. Heidän taiteensa oli raakaa, provokatiivista ja rankkaa satiiria. Myös Max Beckmann on luettu veristien joukkoon.

Hartlaubin mukaan maagiset realistit ”etsivät enemmän objektin ajatonta ominaisuutta ruumiillistaa olemisen ulkoiset lait taiteellisina.” Verrattuna veristeihin, maagiset realistit ovat selkeämpi esimerkki ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ”paluusta järjestykseen”. Heidän maalauksensa vaihtelevat Christian Schadin valokuvauksellisesta realismista Georg Schripfin varovaiseen uusprimitivisimiin. Sekä veristit että maagiset realistit saivat vaikutteita italialaisten Giorgio de Chiricon ja Carlo Carràn metafyysisestä taiteesta ja sveitsiläiseltä Félix Vallottonilta. Yksi saksalaisista maagisista realisteista oli Felix Nussbaum.

Nimitystä uusasiallisuus on käytetty toisinaan myös ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä funktionalistisesta ja uusklassisesta rakennustaiteesta. Tällöin asiallisuudella on tarkoitettu tarkoituksenmukaisuutta. Suomessa Hilding Ekelundia on luonnehdittu ”ratsionalismin, uusasiallisuuden ja funktionalismin” kannattajaksi.[3]

Vuonna 1932 Ansel Adams, Edward Weston, Willard Van Dyke, Imogen Cunningham ja muut perustivat Yhdysvalloissa Ryhmä f/64:n. He painottivat uusasiallisuudesta vaikutteista tullutta ”suoran valokuvauksen” periaatetta, valokuvauksellista objektiivisuutta aikaisemman piktorialistisen valokuvauksen sijaan.[4] Ryhmä f/64 Yhdysvalloissa ja uusasiallisuus Saksassa tutkivat valokuvauksen tieteellisiä ominaisuuksia painottaakseen enemmän kuvan ulkonaisia seikkoja kuin aihetta itseään.[5]