Uuno Laakso
Uuno Alarik Laakso (alk. Uno Alarik Adamsson, 1. lokakuuta 1896 Hollola – 6. joulukuuta 1956 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Laakso teki pitkän uran teatterissa ja noin viidessäkymmenessä elokuvassa. Hän näytteli Suomen Kansallisteatterissa vuosina 1930–1956 ja oli aikansa suosituimpia koomikkoja. Elokuvissa hän esitti yleensä koomisia hahmoja, kuten pääosat elokuvissa Tulitikkuja lainaamassa (1938) ja Särkelä itte (1947). Laakso palkittiin Pro Finlandia-mitalilla vuonna 1951.
Elämä
Uuno Laakso syntyi itsellisen Kustaa Aaretti Adamssonin perheeseen Hollolan Paimelassa. Hän lähti 11-vuotiaana töihin sahalle Lahteen ja sieltä leipurioppilaaksi Helsinkiin. Hän aloitti teatteriharrastuksen Sörnäisten Sosialidemokraattisessa nuoriso-osastossa ja opiskeli ilmaisutekniikkaa Kaarola Avellanin ja Ilmari Räsäsen johdolla.
Sisällissodan aikana Laakso kuului punakaartiin, mutta ei osallistunut taisteluihin. Samaan aikaan hän oli Suomalainen Operetti -kiertueella avustaja-näyttelijänä. Vuonna 1919 hän sai kiinnityksen Turun Teatteriin, jossa hän työskenteli kuusi vuotta kunnes siirtyi Viipurin Näyttämölle kaudeksi 1925–1927. Sen jälkeen hän siirtyi Helsinkiin Kansan Näyttämölle kolmeksi näytäntövuodeksi.
Vuonna 1930 alkoi Laakson 26 vuoden mittainen ura Suomen Kansallisteatterissa. Hän valloitti yleisön tuloroolissaan Shakespearen Kesäyön unelman Pulmana. Laakson klassisia menestysrooleja olivat muun muassa Falstaff Henrik IV:ssä sekä pääosat Molièren komedioissa Tartuffe ja Saituri. Huolimatta vahvasti liitetystä koomikon määreestään Laakso menestyi myös vakavissa rooleissa, kuten Kaj Munkin näytelmässä Sana ja Henrik Ibsenin Villisorsassa. Loistokkaita kansanmiestyyppejä hän loi muun muassa Nummisuutarien Topiaksena sekä pastori Jussilaisena näytelmässä Kuopion takana. Laakso oli taiteilijalaadultaan herkkä vaistonäyttelijä, jonka huumorin pohjalla usein kajasti traaginen vire.
Laakso oli myös Suomen suosituimpia elokuvanäyttelijöitä. Hän ansioitui etenkin koomisissa rooleissa, muun muassa elokuvissa Siltalan pehtoori, Tulitikkuja lainaamassa, Poikani pääkonsuli ja Särkelä itte. Laakso voitti kahdesti parhaan miessivuosan Jussin, ensin vuonna 1947 elokuvasta Kirkastuva sävel ja toisen kerran vuonna 1950 elokuvasta Katupeilin takana[1]. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi Tyttö tuli taloon (1956).
Uuno Laakso oli naimisissa näyttelijä Rakel Laakson kanssa vuosina 1927–1953. Hänen veljensä Artturi Laakso oli niin ikään näyttelijä.
Ihmisenä Laakso oli mukava ja humoristinen seuramies, mutta hän kärsi talousvaikeuksista ja masennuksesta. Viimeisinä vuosinaan hän alkoholisoitui ja käytti runsaasti unilääkkeitä. Masennusta syvensivät näyttelijän työtä haitannut kuulon heikkeneminen, teatteriroolien väheneminen, avioero, välirikko näyttelijäkollega Aku Korhosen kanssa sekä Risto-pojan ennenaikainen kuolema syksyllä 1956. Laakso kuoli 60-vuotiaana itsenäisyyspäivänä 1956 otettuaan yliannostuksen unilääkettä. Hän jätti jälkeensä Näyttelijäliiton puheenjohtaja Jalmari Rinteelle osoitetun kirjeen, jossa kertoi, ettei jaksanut enää elää. Kirjeessä luki myös: ”Joulun kynttilät eivät enää loista minulle”. Kansallisteatterin johtajaa Arvi Kivimaata Laakso syytti epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.[2]
Filmografia
|
|
Lähteet
- Matti Ranin: Käsi otsalla
- Lahtinen, Outi: / Laakso, Uuno (1896–1956) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Uuno Laakso Elonetissä.
Viitteet
- Terttula, Eugen: ”Jussi-patsaan saajat 1944–50”, Mitä Missä Milloin 1952, s. 332. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1951.
- Jussi Niiranen: ”Uuno Laakso luopui elämästä”, Ilta-Sanomien TV-liite 40/2022 (6.10.2022), s. 9.
Aiheesta muualla
- Hämäläinen koomikko, Suomen Kuvalehti, 05.05.1928, nro 19, s. 15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Uuno Laakso Pariisissa, Kuva, 21.06.1939, nro 13, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot