Uuden testamentin apokryfinen kirjallisuus

Uuden testamentin apokryfit tarkoittaa kristinuskon Uuden testamentin ulkopuolelle jäänyttä kirjallisuutta. Ohjeellisen tekstikokoelman eli kaanonin ulkopuolelle jäi suuri määrä kirjallisuutta, jota luettiin ensimmäisinä vuosisatoina varhaiskristillisissä seurakunnissa.[1]

Kristinusko ei ollut yhtenäinen vielä ensimmäisten vuosisatojen aikana. Merkittäväksi uskonnolliseksi liikkeeksi nousi salattua tietoa korostanut gnostilaisuus, joka loi runsaasti kirjallisuutta toisen ja neljännen vuosisadan välillä.[1] Kaanonin ulkopuolelle jääneitä eli apokryfisiä kirjoituksia on nykypäivään asti säilynyt vaihtelevasti. Joistakin tiedetään pelkkä nimi, toisista on löytynyt lyhyitä katkealmia ja näiden lisäksi on olemassa kokonaisia käsikirjoituksia – vieläpä useita eri versioita.[2]

Ehkä merkittävin kaanonin ulkopuolinen teos on Tuomaan evankeliumi, joka koostuu lyhyistä Jeesuksen lauseiden kokoelmista. Teos on laadittu vuosien 100–150 tienoilla. Se muistuttaa Q-lähdettä käyttäviä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeita.[1] Tuomaan evankeliumi on leimattu gnostilaiseksi, vaikka se oli varsin käytetty monenlaisissa varhaiskristillisissä seurakunnissa.[3]

Vuosien 80–160 välillä kirjoitettiin teoksia, jotka olivat sisällön ja ajankohdan puolesta lähellä kanonisoituja kirjoja. Ne kulkevat nimellä apostolisten isien kirjat eli Apostoliset isät.[1] Korkeassa arvossa olivat myös Hermaan Paimen, Ensimmäinen Klemensin kirje, Didakhe, Barnabaan kirje, Pietarin ilmestys ja Paavalin teot.[1]