Uskontotiede

Uskontotiede on humanistis-yhteiskuntatieteellistä uskontojen tutkimusta. Uskontotieteen pääalat ovat uskontoantropologia, uskontososiologia, uskontopsykologia, uskontohistoria, uskontofenomenologia sekä nykyään kognitiivinen uskontotiede. Evolutiivinen uskonnontutkimus sijoittuu kognitiivisen uskontotieteen alle. Uskontotiede tutkii ihmisten uskonnollista käyttäytymistä. Tieteenalan perimmäisiin kysymyksiin kuuluu kysymys uskontojen luonteesta ja synnystä. Uskonnon määritelmien moninaisuuden vuoksi uskontotieteessä voidaan tutkia hyvin monenlaisia ilmiöitä joita arkiajattelussa ei välttämättä mielletä uskonnoiksi. Uskontotiede voi olla myös vertailevaa uskontotiedettä, joka etsii uskontojen yhteisiä ja toisistaan eroavia piirteitä.

Uskontotieteen historia
Eri uskontojen symboleita.

Nykyaikainen akateeminen uskontotiede on suhteellisen nuori tutkimusala. Tutkijat ovat kautta aikojen kiinnittäneet huomiota uskonnollisiin ilmiöihin, mutta ensimmäinen varsinainen uskontotieteen oppituoli perustettiin vasta 1800-luvulla. Varsinaisesti uskontotiede syntyi 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla valistuksen ja ihmistutkimuksen kehityksen tuloksena. Uskontotieteellinen tutkimus yleistyi merkittävästi vasta 1960-luvulla.

Kiinnostus uskonnon yleiseen tutkimukseen syntyi jo antiikin aikana, ja uskontoa tutkivat muiden muassa Hekataios (n. 550–476 eaa.) ja Herodotos (n. 484–425 eaa.). Keskiajalla islamilaiset oppineet tutkivat persialaisia (zarathustralaisuus), juutalaisia, kristillisiä ja hindulaisia uskomuksia ja käytäntöjä. Ensimmäinen uskonnonhistoria oli islamilaisen oppineen Muhammad al-Shahrastanin kirjoittama Tutkielma uskonnollisista ja filosofisista lahkoista (1127). Länsi-Euroopassa Petrus Venerabilis, joka toimi samoin 1100-luvulla, tutki islamia ja teki latinankielisen käännöksen Koraanista.

Uskontotieteen syntyyn vaikuttivat muiden muassa valistusajan pyrkimykset deistisen luonnollisen uskonnon etsimiseen sekä lisääntynyt tietämys muista kulttuureista ja uskonnoista muun muassa Intiassa ja Kiinassa.

Ennen kuin uskontotieteestä tuli itsenäinen tutkimusala, monet tieteilijät tutkivat uskontoa erilaisista lähtökohdista. Uskontofenomenologian ja uskontohistorian kehitykseen vaikutti erityisesti Friedrich Schleiermacher, joka pyrki tutkimaan eri kulttuureissa esiintyviä myyttejä. Herbert Spencerin yhteiskunnallinen evoluutioteoria, joka linkittyi Charles Darwinin tutkimuksiin, suuntasi tutkimusta positivistiseen suuntaan, tutkien erityisesti uskontojen syntyä ja kehitystä. Evolutionistista uskontotutkimusta harjoittivat muun muassa Edward Burnett Tylor ja sir James George Frazer. Bronisław Malinowski tutki uskontoja funktionalistisista lähtökohdista ja määritteli uskonnon yksilöllisten ja yhteisöllisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Tunnettu pragmatisti William James tutki teoksessaan Uskonnollinen kokemus uskontoa psykologis-filosofisesta näkökulmasta. Max Weber tutki uskontoa taloudellisesta näkökulmasta tunnetuimmassa teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, ja hän on vaikuttanut myöhempään uskonnon yhteiskunnalliseen eli sosiologiseen tutkimukseen. Émile Durkheim tutki itsemurhaa koskevia asenteita ja oppeja protestanttisuudessa ja katolisuudessa teoksessaan Le Suicide. Vuonna 1912 hän julkaisi teoksen Uskontoelämän alkeismuodot. Strukturalistista myyttitutkimusta edusti muiden muassa Claude Levi-Strauss. 1900-luvulla uskontotiede kehitty muiden humanististen alojen lailla kulttuurirelativistiseen suuntaan, mitä vahvistivat postmodernismi ja jälkistrukturalismi.

Suomalaisen uskontotieteen historiaa
Pääartikkeli: Uskontotieteen oppihistoria Suomessa

Ensimmäisenä uskontotieteen virkana pidetään Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan vuonna 1886 perustettua teologisen esikäsitteiden apulaisen virkaa, jonka alaan kuului myös vieraiden uskontojen opettaminen. Virkaa hoitivat mm. Jaakko Gummerus, Erkki Kaila (Erik Johansson) ja Antti J. Pietilä. Kristillisestä näkökulmasta vieraiden uskontojen tutkimus lisääntyi myöhemmin teologian piirissäkin.

Muuten Suomessa uskontotieteen historia on kulkenut käsi kädessä kansallisten tieteiden, kansatieteen ja kansanrunouden tutkimuksen kanssa: uskontotiedettä harjoitettiin niiden piirissä, muttei omana tieteenalanaan. Samasta syystä varsinkin varhaisemmat uskonnon tutkijat tunnetaan paremmin jonkin muun tieteenalan edustajana. Varhaiseen suomalaiseen uskontontieteeseen lukeutuvat muun muassa Henrik Gabriel Porthanin ja Christfried Gananderin (Mythologia Fennica, 1789) työt, jotka loivat pohjaa 1800-luvun suomalaiskansalliselle mytologiatutkimukselle, joka ilmenee Elias Lönnrotin kokoamassa Kalevalassa ja erityisesti Matthias Alexander Castrénin töissä. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa folkloristisessa uskontotutkimuksessa vaikutti Kaarle Krohnin ns. suomalainen koulukunta, ja ruotsinkielisissä piireissä puolestaan sosiaaliantropologisesti suuntautunut Edvard Westermarckin koulukunta. Jälkimmäiseen kuului muun muassa Rafael Karsten, joka kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen uskontotieteen menetelmäoppaan Uskontotieteen perusteet (1931).

Suomalaisen uskontotieteen pioneerina voidaan pitää Uno Harvaa, joka oli Kaarle Krohnin ja Edvard Westermarckin oppilas. Hän ajoi itsenäisen akateemisen uskonnontutkimuksen asiaa. Hänen jälkeensä alalla on vaikuttanut erityisesti Martti Haavio, joka on tutkinut muun muassa suomalaista šamanismia ja tietäjäperinnettä.

Uskontotieteen alat ja tutkimusmenetelmät

Kognitiivinen uskontotiede tutkii uskontoa inhimillisen tiedonkäsittelyn näkökulmasta. Kognitiivinen uskontotiede lähtee siitä olettamuksesta, että uskonto on inhimillistä tiedonkäsittelyä sekä yksilön mielessä että yksilöiden välisessä kommunikaatiossa. Kognitiotieteessä ihmisen ”ajattelun” ominaisuuksia pyritään mallintamaan hyödyntämällä hyvin erilaisia tutkimuksen traditioita, esimerkiksi neurotiedettä, kokeellista psykologiaa, evoluutiopsykologiaa, keinoälyn tutkimusta ja filosofiaa. Kognitiotieteen uusia tuloksia on ryhdytty soveltamaan uskonnollisen käyttäytymisen ja traditioiden tutkimuksessa.[1]

Uskontoantropologian tutkimusmenetelmä on kenttätyö, eli yhteisön havainnointi, jonka pohjalta tuotetaan etnografista tietoa. Uskontososiologia tutkii uskontoa yhteiskunnallisena ilmiönä, ja menetelmät ovat sekä laadullisia (kuten uskontoantropologiassa) että määrällisiä. Uskonnonhistoria perustuu kirjoitetuille lähteille, mutta myös arkeologian ja kielitieteen tutkimustuloksia käytetään hyväksi. Rajan vetäminen uskontotieteen ja kulttuuriantropologian, folkloristiikan tai eri yksittäisiä kulttuureja tutkivien alojen välille on käytännössä mahdotonta, sillä samat kysymykset ja teoriat ovat relevantteja kaikilla näillä aloilla.

Uskontofenomenologiassa menetelmänä on eläytyminen ja pyhän kokemus on keskeinen metodinen apuväline. Jotkut uskontofenomenologit olettavat pyhän johtuvan transsendentista eli tuonpuoleisesta, kun taas antropologisessa uskontotieteessä sen yleisesti nähdään johtuvan yhteisöllisestä vuorovaikutuksesta (sosiaalinen konstruktivismi) tai ihmisen mielen ominaisuuksista.

Uskontopsykologia tutkii uskontoja psykologian tutkimusmenetelmien, käsitteiden ja teorioiden avulla. Niin sanottu neuroteologia on osoittanut erilaisten uskonnollisten kokemusten liittyvän aivojen tiettyjen osien aktivoitumiseen. Tämä havainto on uskontotieteellisen tutkimuksen, varsinkin uskontopsykologian kannalta merkityksellinen. Myös aivotutkimukseen ja evoluutioteoriaan vahvasti nojautuva kognitiivinen uskontotiede on puolestaan saanut tuloksia, joiden mukaan uskonnollisuus ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn osaan aivoja, vaan uskonnolliset elämykset syntyvät samalla tapaa kuin muut kognitiiviset kokemukset.

Kriittinen uskontotiede tarkastelee uskonnollisia väitteitä tiedollisesta näkökulmasta ja esittää niille samoja vaatimuksia kuin muillekin olemassaoloväitteille. Uskontotieteilijä Matti Kamppisen mukaan uskontojen tunnusmerkki on yliluonnollisten toimijoiden kuten jumalien olettaminen ja vanhentuneiden ajattelutapojen tuominen nykyaikaan. Hänen mukaansa näiden molempien piirteiden oikeutus on mahdollista kyseenalaistaa käyttämällä kriittisen yhteiskuntatieteen menetelmiä.[2] Kamppisen mukaan nykyaikaisen kuvailevan uskontotieteen sekä uskontokritiikin taustalla ovat samat käsitykset. Kamppisen mielestä ei ole olennaista, onko tutkija itse uskonnoton vai uskonnollinen. Sen sijaan se on tärkeää, että uskonnollisia väitteitä ei yhdistetä tieteeseen.[3]

Tunnettuja uskonnontutkijoita

Suomalaisia


Katso myös

Kirjallisuutta
  • Antola, Päivikki: Uskontotieteen portailla: Historiaa ja tutkimussuuntia. Tietolipas 163. Helsinki: SKS, 2000. ISBN 951-746-154-2.
  • Boyer, Pascal: Ja ihminen loi jumalat: Kuinka uskonto selitetään. (Et l’homme créa les dieux, 2001.) Suomentanut Tiina Arppe. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-31815-7.
  • Dennett, Daniel C.: Lumous murtuu: Uskonto luonnonilmiönä. (Breaking the spell: Religion as a natural phenomenon, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2007. ISBN 978-952-5202-96-0.
  • Fingerroos, Outi (toim.),Opas, Minna (toim.),Taira, Teemu (toim.): USKONNON PAIKKA, Kirjoituksia uskontojen ja uskontoteorioiden rajoista, Tietolipas 205, SKS, 2004. ISBN 951-746-628-5
  • Honko, Lauri: Uskontotieteen näkökulmia. Helsinki: WSOY 1972
  • Hyry, Katja & Pentikäinen, Juha (toim.): Uskonnot maailmassa. 5. uudistettu painos. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28956-6.
  • Kamppinen, Matti: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto: Kriittisen uskontotieteen näkökulmia. Turku: Turun yliopisto, 2009. ISBN 978-951-29-3994-7.
  • Ketola, Kimmo ym.: Näköaloja uskontoon. 3. tarkistettu painos. Helsinki: Yliopistopaino, 1998. ISBN 951-570-422-7.
  • Ketola, Kimmo & Pyysiäinen, Ilkka & Sjöblom, Tom (toim.): Uskonto ja ihmismieli: Johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen. Helsinki: Gaudeamus: Helsinki University Press, 2008. ISBN 978-952-495-007-7.
  • Luomanen, Petri (toim.): Osa "Uskontotiede" teoksessa Teologia – johdatus tutkimukseen. Edita, Helsinki, 2001. ISBN 951-37-3456-0.
  • Pesonen, Heikki (toim.): Uskontotieteen ikuisuuskysymyksiä. Uskontotiede 1.–3. painos 1999. Helsinki: Helsingin yliopisto, uskontotieteen laitos, 1997. ISBN 951-45-7819-8.
  • Pyysiäinen, Ilkka: Jumalten keinu: Kiertoajelu uskontotieteessä. Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-987-3.
  • Suojanen, Päivikki: Saarna saarnaaja tilanne: Spontaanin saarnan tuottamisprosessi Länsi-Suomen rukoilevaisuudessa. The Spontaneous Sermon: its Production and Context. Uskontotieteen väitöskirja. SKST 343. Helsinki: SKS, 1978. ISBN 951-717-159-5. ISSN 0355-1768.
  • Suojanen, Päivikki: Finnish Folk Hymn Singing: Study in Music Anthropology. University of Tampere Institute for Folk Tradition Publication 11. Culture and Language 3. Tampere: Tampereen yliopiston kansanperinteen laitos, 1984. ISBN 951-44-1499-3. ISSN 0357-0010. ISSN 0359-7474.
  • Suojanen, Päivikki: Ylipuhujat: Viestinnän näkökulmia uskontoon ja politiikkaan. Helsinki: Kirjapaja, 1988. ISBN 951-621-8474.

Lähteet

Aiheesta muualla
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.