Uruguayn historia

Uruguaylaisia intiaaneja. Päiväkirjapiirros vuodelta 1603.

Alueen alkuperäisväestöä olivat charruat, pieni heimo, jonka Paraguayn guaranit olivat ajaneet etelään.^lähde? Juan Díaz de Solís purjehti Río de la Platalle 1516, mutta intiaanit surmasivat hänet. Eurooppalaista asutusta ei syntynyt yli vuosisataan. Vuonna 1680 Brasilian portugalilaiset perustivat Nova Colonia do Sacramenton Río de la Platan suulle. Espanjalaiset perustivat 1726 Montevideon linnoituksen ja valtasivat maan Portugalilta. Samassa yhteydessä suuri osa alkuperäisväestöstä tapettiin. Espanjalaiset aloittivat myös karjankasvatuksen. Maa liitettiin 1776 Espanjan La Platan varakuningaskuntaan, jonka pääkaupunki oli Buenos Aires.[1] Montevideosta tuli sen luonnollisen sataman ansiosta La Platan toisella puolella sijaitsevan Buenos Airesin kilpailija kaupassa.

José Gervasio Artigas

Kun Napoleon syrjäytti Espanjan kuninkaan vuonna 1808, La Platan varakuningaskunta julistautui itsenäiseksi, mutta Montevideo pysyi uskollisena Espanjan kruunulle ja kapinoi Buenos Airesia vastaan. 1800-luvun alun historiaan kuului brittien, espanjalaisten, portugalilaisten ja siirtomaiden joukkojen kamppailu alueesta. Vuonna 1811 José Gervasio Artigas aloitti kapinan espanjalaisia vastaan. Diktaattorina hallinneen Artigasin syrjäyttivät portugalilaiset, ja vuonna 1821 Portugali liitti Provincia Oriental del Rio de la Platan, nykyisen Uruguayn, Brasiliaan. Maakunta julistautui itsenäiseksi 25. elokuuta 1825 Juan Antonio Lavallejan johtaman 33:n (Treinta y Tres Orientales) kapinan jälkeen, mutta päätti muodostaa liittovaltion Argentiinan kanssa. Liittolaiset voittivat kolmivuotisen sodan Brasiliaa vastaan ja Uruguay tunnustettiin itsenäiseksi brittien tuella Montevideon sopimuksella vuonna 1828.[2]

33:n vala Uruguayn tasavallalle.

Ensimmäinen perustuslaki tuli voimaan 1830. Uruguayta hallitsi tämän jälkeen liuta valittuja tai nimettyjä presidenttejä ja se ajautui useisiin konflikteihin naapurivaltioidensa kanssa. Vuonna 1836 käytiin sisällissota punaisten (Colorado) ja valkoisten (Blanco) välillä, josta ovat peräisin nykyiset Colorado-puolue ja kansallispuolue. Vuosina 1865–1870 Uruguay soti Argentiinan ja Brasilian rinnalla Paraguayta vastaan kolmoisliiton sodan.[1]

Euroopasta maahan muutti suuri määrä siirtolaisia. Lyhyen sotilasvallan jälkeen Colorado-puolueen José Batlle y Ordóñez oli presidenttinä 1903–1907 ja 1911–1915. Välivuodet Batlle vietti Sveitsissä opiskellen sikäläistä yhteiskuntaa[3]. Hän teki suuren joukon poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia uudistuksia. Naiset saivat äänioikeuden ja luotiin kehittynyt hyvinvointivaltio Sveitsin malliin. Vuosina 1900-1920 Uruguayhyn luotiin sosiaalidemokratia, jossa oli siihen aikaan Etelä-Amerikassa ennennäkemättömät minimipalkka, kahdeksantuntinen työpäivä, vanhuuseläke, ilmainen koulutus ja toimiva terveydenhuoltojärjestelmä[3]. Batlle kansallisti mm. rautatiet, pankit ja alkoholitehtaat, sälytti rikkaiden niskaan omaisuusveron, lakkautti kuolemanrangaistuksen ja kielsi härkätaistelut[3]. Montevideosta tuli merkittävä pankkikeskus[3]. Toisaalta Batllen uudistukset paransivat vain kaupunkiväestön, ei maaseudun viljelijöiden ja karjanhoitajien asemaa. Väestö pakeni sankoin joukoin maalta kaupunkiin, ja Uruguaysta tuli kaupungistumisenkin edelläkävijä Latinalaisessa Amerikassa[3].

1900-luvun alkupuolella Uruguayn yhteiskunnalliset uudistukset, tuottava vienti ja rauhalliset olot vakauttivat maan talouden ja poliittisen ilmapiirin. Talous nojasi maatalouteen, jonka tuotteilla, nahkoilla, lihalla ja villalla, oli 1900-luvun alussa maailmassa kysyntää[4]. Uruguayn kehittynyt yhteiskuntajärjestelmä ja vakaa demokratia toivat sille tunnetun lempinimen "Amerikan Sveitsi"[5]. Onpa 1920- ja 1930-lukujen Uruguayta kutsuttu jopa maailman ensimmäiseksi hyvinvointivaltioksi. Monet muuttivat maalta kaupunkiin hyvinvoinnin perään. Varsinkin toisen maailmansodan ja Korean sodan aikana Uruguayn maataloustuotteet menivät hyvin kaupaksi[6]. Talous pysyi hyvänä vielä 50-luvun alussa[3]. Uruguay ei monien raaka-ainetuottajamaiden tapaan investoinut kylliksi teollisuuteen[7].

Karjanajoa Uruguayssa.

1930-luvun alun suurta lamaa seurasi lyhyt sotilasvallan kausi ja oppositiopuolueet kiellettiin vuoden 1933 vallankaappausyrityksen jälkeen. Vuoden 1951 uuden perustuslain mukaan presidentin virka korvattiin yhdeksänmiehisellä neuvostolla. Uruguayn vaurauden aikaa seurasi laskusuhdanne. Korean sodan päätyttyä vienti alkoi hiljetä[6]. Talous alkoi kutistua 1955-1957[8] ja peson arvo romahtaa 1957[9]. Nopeaan romahdukseen vaikuttivat sodan jälkeen jaloilleen nousseen Länsi-Euroopan tuontirajoitukset[10], nailonin keksiminen Uruguayn vientituotetta villaa korvaamaan[6] sekä 1950-luvun lopun maataloudelle tuhoisa kuivuus[6]. Kaiken kukkuraksi karjaa salakuljetettiin Argentiinaan, jossa karjanomistaja sai siitä paremmat rahat[6]. Paljolti maataloustuotteisiin perustunut vienti ei enää tuottanut entiseen tapaan, ja maa alkoi köyhtyä. Moni muutti muualle Uruguaysta, joka "ukkoutui ja akkautui"[11] ja väkiluku laski, kun jopa 1/3 muutti maasta pois 1960-luvun alkuvuosista lähtien[12].

Laskusuhdanne vei entisen hyvinvoinnin[8] ja toi poliittista epävakautta. Elintason rajun laskuun syntyi yhteiskunnallista levottomuutta[8]. Eteväksi hallituksen vastustajaksi osoittautui Tupamaros, joka aloitti kampanjansa 1962. Sen perusti talonpoikia puolustanut lakimies ja sosialisti Paul Sendic, joka johti samana vuonna köyhät sokeriruo´on leikkaajat korruption ja byrokratian turmelemaan pääkaupunkiin[13]. Tämän jälkeen Sendic kokosi vasemmistosissiryhmänsä opiskelijoista ja älymystöstä. Tupamarot välttivät liiallista väkivaltaa, vaikka murhasivatkin yhden poliisipäällikön. Vuonna 1957 valtaan noussut Pacheco vastasi tiukentamalla kontrollia, kun tupamarot tekivät tempauksillaan hallituksen alussa naurunalaiseksi[13][14]. Hullu vuosi 1968 jakoi Uruguaynkin poliittisesti kahtia inflaation laukatessa samaan aikaan yli 100% vuosivauhtia[15]. Talouden luhistuminen ei pysähtynyt, vaikka maa pantiin IMF:n tiukkaan valvontaan. Maaliskuussa 1969 alkoivat opiskelijamellakat, jotka laajenivat kesällä katutaisteluiksi[16] ja hyökkäykseksi muun muassa General Motorsin liiketaloa vastaan. Tämä johti nopeasti eräänlaiseen de facto -sotilaskaappaukseen jo samana vuonna[17], vaikka ulkoisesti maa olikin demokratia.

Sotilaat ilmestyivät katukuvaan vasemmistolaisia opiskelijamellakoita kukistamaan ja vartioimaan[18]. Marraskuun vaaleissa 1971 vasemmisto koetti nousta valtaan, mutta turhaan[15]. Presidentti Juan María Bordaberry aloitti 1971 kovat toimet sissejä vastaan ja turvautui vallankaappaukseen armeijan tuella, mutta joutui vuonna 1973 sen syrjäyttämäksi. Armeija nimitti presidentiksi aluksi Aparicio Méndezin. Vuosina 1973-1975 22 ihmistä kidutettiin Amnesty Internationalin mukaan hengiltä Uruguayssa[19]. Vuonna 1976 Uruguayssa oli asukaslukuun nähden eniten poliittisia vankeja[19]. Viattomia ihmisiä katosi ja vankilat täyttyivät, joten stadionit muutettiin vankiloiksi ja La Plata -joessa kellui ruumiita.

Oppositioaktivisteja ajettiin maanpakoon. Julma kampanja toimi, tupamarot kukistettiin[19]. Kesäkuussa armeija syrjäytti 1976 siviilipresidentti Bordaberryn[19] eikä konservatiivitkaan saaneet enää harjoittaa politiikkaansa[19]. Vuonna 1980 armeija hieman hellitti otettaan ja pidätykset olivat laskussa[20].

Vuonna 1981 armeija nosti maan johtoon kenraali Gregorio Álvarezin. Sotilashallitus laati myös uuden perustuslain, jonka kansanäänestys hylkäsi marraskuussa 1980. Siviilivalta palautettiin vasta 1985, vuosi laajalle levinneiden väkivaltaisten sotilasvaltaa vastustavien mielenosoitusten jälkeen. Yli 200 uruguaylaista tapettiin kaksitoistavuotisen sotilasvallan aikana, mutta lähinnä ulkomailla salamurhien avulla.

Vuoden 1985 presidentinvaaleissa voitti Colorado-puolueen johtaja Julio María Sanguinetti. Sanguinetti pyrki vakauttamaan taloutta ulkomaankaupalla ja houkuttelemalla ulkomaisia investointeja, sekä vakiinnuttamaan demokratian pitkän sotilasvallan jälkeen. Vuonna 1989 hyväksyttiin kansanäänestyksessä armahduslaki, joka armahti suurimman osan sissien ja sotilasvallan aikaisista teoista.[1]

Kansallispuolueen Luis Alberto Lacalle voitti presidentinvaalit 1989 ja oli presidenttinä 1990–1995. Hän pyrki vapauttamaan kauppaa ja Uruguaysta tuli Mercosur-talousliiton perustajajäsen 1991. Lacallen yksityistämiset herättivät vastarintaa ja joitain hänen uudistuksiaan hylättiin kansanäänestyksessä. Lacalle valittiin uudelleen presidentiksi 1994 vaaleissa. Mikään puolue ei saanut enemmistöä parlamenttiin, joten kansallispuolue liittoutui Colorado-puolueen kanssa koalitiohallitukseksi. Vuoden 1999 aikana päävientialueet ajautuivat taantumaan, joka jatkui vuoteen 2003 ja vaikutti Uruguaynkin talouteen.

Vuoden 1999 vaalit pidettiin uudella järjestelmällä. Huhtikuussa puolueet valitsivat presidenttiehdokkaansa, ja 31. lokakuuta pidetyissä vaaleissa valittiin parlamenttiedustajat, ja koska kukaan presidenttiehdokkaista ei saanut enemmistöä, marraskuussa järjestettiin toinen kierros, jolla Colorado-puolueen Jorge Batlle Ibáñez voitti kansallispuolueen tuella Frente Amplion Tabaré Vázquezin. Vuonna 2000 komissio alkoi tutkia sotilasvallan aikana kadonneiden 160:n kohtaloa.

Nykyaikainen Montevideo (2007)

Batllen hallitus toimi Colorado- ja kansallispuolueiden tuella, kunnes Blancot vetivät tukensa ministerinsä hallituksesta marraskuussa 2002. Batlle joutui koko kautensa käsittelemään maan lähihistorian vakavinta talouskriisiä, mikä johti köyhyyden lisääntymiseen ja siirtolaisuuden lisääntymiseen. Elokuussa 2002 hallitus määräsi pankit suljettavaksi viikoksi pysäyttääkseen paniikinomaisen säästöjen noston.

Vasemmistolaisten puolueiden Frente Amplio, josta jo 1999 tuli suurin puolue, löi vuoden lokakuun 2004 vaaleissa molemmat perinteiset puolueet ja sen presidenttiehdokas Tabaré Vázquez valittiin suoraan ensimmäisellä kierroksella, jolla hän sai 50,4 % äänistä. Hän määräsi tuntien kuluessa virkaan astumisestaan suhteet palautettavaksi Kuubaan ja solmi Venezuelan kanssa energiasopimuksen ja määräsi hyvinvointipaketista vähentämään köyhyyttä. Vázquezin aikana useita diktatuurin aikaisia johtajia on tuomittu teoista, joita aiempi armahdus ei koskenut. Vázquezin aikana suhteet Argentiinaan ovat kiristyneet Uruguayhin maiden rajalle rakennettavan suuren sellutehtaan vuoksi. Joulukuussa 2006 Uruguay maksoi kokonaisuudessaan miljardivelkansa kansainväliselle valuuttarahastolle.[1]

Helmikuussa 2010 entinen presidentti Juan Maria Bordaberry tuomittiin 30 vuodeksi vankeuteen murhista ja perustuslain rikkomisesta vuoden 1973 vallankaappauksen yhteydessä.[1]

Katolilaisenemmistöisen Uruguayn parlamentin ylähuone eli senaatti hyväksyi tietyin edellytyksin lailliset abortit lokakuussa 2012. Uruguay on kolmas Latinalaisen Amerikan maa, jossa abortti on laillinen. Kaksi muuta ovat Kuuba ja brittien entinen siirtomaa Guyana.[21]

Vuoden 2014 vaaleissa Frente Amplio -puolue säilytti ehdottoman enemmistönsä parlamentissa ja puolueen ehdokas Tabaré Vázquez valittiin presidentiksi toisella kierroksella.[22][23]

Marraskuun 2019 presidentinvaalien toisella kierroksella oikeistolaisen Kansallispuolueen ehdokas Luis Lacalle Pou voitti niukasti hallitsevan vasemmistoliittouman Frente Amplion ehdokkaan. Uusi presidentti on entisen presidentin Luis Alberto Lacallen poika. Lacalle Poun astuttua virkaansa maaliskuun alussa 2020 päättyi vasemmistoliittouma Frente Amplion 15 vuotta kestänyt valtakausi ja Uruguay sai uuden konservatiivisen hallituksen.[24][24][25]

• Rossi, Matti: Väkivallan vuosi; matka Latinalaiseen Amerikkaan maaliskuu 1969-toukokuu 1970, Huutomerkki-sarja. Helsinki: Tammi, 1970.
• Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia, Helsinki: Gaudeamus, 2001 ISBN 951-662-843-5.
• Virtanen, Rauli: Latinalainen Amerikka huomisen varjossa, Helsinki: Kirjayhtymä, 1979 ISBN 9512617285.
• Uruguay (Arkistoitu – Internet Archive) (Tiscali) (englanniksi)