Urheiluopistosäätiö

Nastolaan perustettiin vuonna 1929 lähinnä kesäisin toimiva naisten voimistelu- ja urheilukoti, josta Työväen Urheiluliiton (TUL:n) pääsihteerin Eino A. Wuokon aloitteesta alettiin kehittää urheiluopistoa onnistuneen valtakunnallisen rahankeräyksen ansiosta. Pajulahden Urheiluopisto aloitti toimintansa 1949. TUL:n liittokokous antoi kesäkuussa 1951 liittotoimikunnalle valtuudet valmistella Pajulahden urheiluopiston ja mahdollisesti muun kiinteän omaisuuden siirtämistä perustettavalle säätiölle.

Säätiön perustamiseen liittyi vireillä ollut keskustelu yhdestä valtakunnallisesta urheilujärjestöstä ja TUL:n sisällä käyty poliittinen valtataistelu, jossa sosialidemokraatit pyrkivät estämään kommunistien vaikutusvallan kasvun. Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) ja TUL:n yhdistävästä valtakunnanliitosta oli alettu vääntää toden teolla vuodesta 1947 lähtien, jolloin Helsingille myönnettiin vuoden 1952 kesäolympialaisten järjestäminen. TUL:n kiinteän omaisuuden siirto erilliselle säätiölle oli varotoimenpide, mikäli valtakunnanliitto syntyisi. Omaisuus, erityisesti Pajulahden urheiluopisto, haluttiin pitää työväenliikkeen hallussa. Kommunistien järjestettyä Pajulahden Urheiluopistossa oman, yöllisen tilitarkastuksen, sosialidemokraatit olivat valmiita toimimaan. Lisäksi Pajulahden tilintarkastajat olivat esittäneet opiston erottamista erilliseksi juridiseksi yksiköksi. Säätiö oli hyvä ratkaisu sosialidemokraateille hallita omaisuutta ilman järjestötaisteluja, koska säätiöllä oli mahdollisuus itse täydentää päätöksentekoon nimettäviä jäseniä.

Säätiö perustettiin yksimielisesti. Päätös tehtiin tammikuussa 1952 TUL:n liittoneuvostossa. Säätiö tarkoitukseksi kirjattiin: ”Tukea urheilu- ja liikuntakasvatusta maassamme.” Hanke eteni nopeasti. Sääntöjä laati viisijäseninen toimikunta, jonka kaikki jäsenet olivat sosialidemokraatteja. Liittotoimikunta hyväksyi Urheiluopistosäätiö-nimen ja sen säännöt helmikuun alussa 1952. Säätiön hallitus määriteltiin seitsenjäseniseksi ja valtuuskuntaan otettiin 30 jäsentä. Virallisesti Urheiluopistosäätiö perustettiin 8. maaliskuuta 1952 säätiön valtuuskunnan ensimmäisessä vuosikokouksessa. TUL:n liittoneuvosto luovutti Pajulahden omaisuuden säätiölle seuraavana päivänä. Säätiörekisteriin Urheiluopistosäätiö merkittiin 17.3.1952.[3][4][5]

Pajulahti oli näin saanut uuden, pelkästään sosialidemokraateista koostuvan isännän. Heistä valtaosa oli suhtautunut myönteisesti valtakunnanliiton perustamiseen. He kokivat Urheiluopistosäätiön osavoittona sosialidemokraateille TUL:n repivässä poliittisessa taistelussa. Säätiö oli perustettu yksimielisesti, mutta toteutustapa jätti haavoja, jotka osaltaan repivät myöhemmin TUL:n kahtia. Pajulahti ei suoranaisesti osallistunut TUL:n sisäiseen poliittiseen valtataisteluun, mutta Urheiluopistosäätiön alaisuudessa se ei siitä eroonkaan päässyt.

Pajulahden säätiöiminen alkoi näyttäytyä TUL:lle virheeltä, kun valtakunnanliittoa ei saatu aikaiseksi. Lisäksi TUL:n asteittaista irtautumista Pajulahdesta lisäsi sosialidemokraattien sisäinen valtataistelu, mikä näkyi myös TUL:ssa. SDP:n puheenjohtajan Emil Skogin johdolla ns. skogilaiset sosialidemokraatit alkoivat kannattaa yhteistyötä kommunistien kanssa, mitä Urheiluopistosäätiötä hallussaan pitävät Väinö Leskistä kannattavat vastustivat.

Urheiluopistosäätiön uudesta toimistotilasta ”Bunkkerista” Helsingin Siltasaaressa tuli leskisläisten esikunta, jonka päällikkönä toimi Urheiluopistosäätiön asiamies Eino A. Wuokko ja säätiö myös rahoitti opposition toimintaa. Tilanne muuttui 1957. Bunkkeria ei enää tarvittu taisteluun puolueesta, kun Väinö Tanner valittiin SDP:n puheenjohtajaksi ja Väinö Leskinen luopui puoluesihteerin tehtävästä. Uusi yhteys työväenliikkeen urheiluliittoon avautui, kun SDP:n leskisläiset menettivät valta-asemansa 1950-luvun puolivälissä TUL:ssa. Osa seuroista irtaantui TUL:sta perustaen Pajulahdessa ensin vuonna 1956 Urheilun Tuki ry:n ja sitten 1959 uuden urheilun keskusjärjestön: Työväen Urheiluseurojen Keskusliiton (TUK). Uudesta järjestöstä ja sen seuroista tuli Pajulahdelle merkittävä uusi yhteistyökumppani. Urheiluopistosäätiö tuki TUK:n toimintaa ja 1960-luvulla TUK:sta kehittyi yksi Pajulahden tärkeimmistä asiakkaista.

Aluksi TUL:n kurssit olivat olleet Pajulahden selkäranka. Niiden osuus nousi neljään viidesosaan kaikista kursseista, mutta vuoteen 1956 mennessä TUL:n kursseja järjestettiin enää alle 10 prosenttia. Yhteys katkesi TUL:ään liittotasolla 1958, jolloin TUL:n uusi opisto Kisakeskus valmistui Länsi-Uudellemaalle Pohjan kuntaan. Uuteen opistoon päädyttiin, koska TUL:n mielestä Pajulahti ei palvellut liittoa ja sen jäsenten tarpeita. TUL palasi käyttämään Pajulahtea vasta 1966.

Pajulahden urheiluopisto onnistui nopeasti paikkaamaan TUL:n puuttumisen. Tilalle saatiin TUK:n lisäksi SVUL:n lajiliittojen, niiden piirien, ammattiyhdistysten, raittiusjärjestöjen ja invalidijärjestöjen sekä yksittäisten urheiluseurojen kursseja.

TUK:n taivalta kesti 20 vuotta. 1970-luvun lopulla aika oli kypsä TUL:n ja TUK:n toimintojen yhdistämiseen. Uusi, yhdistynyt TUL aloitti toimintansa 1979. Muutoksella ei ollut vaikutuksia Pajulahden asemaan. Opisto jatkoi toimintaansa Urheiluopistosäätiön alaisuudessa itsenäisenä toimijana, vaikkakin opiston johtokuntaan tuli pieniä muutoksia.[6][7]

Pajulahden urheiluopistoa kehitettiin monin tavoin. Se näkyi konkreettisesti erittäin vilkkaana rakentamisena. Ennen säätiöitymistä Pajulahteen oli saatu uusi opistotalo 1949, urheilukenttä 1950 sekä henkilökunnan asuinrakennukset 1950 ja 1951. Maapohjahalli eli nykyinen Nikula-halli otettiin käyttöön 1956. 1960-luvulla henkilökunnalle rakennettiin uusi asuinrakennus ja entinen muutettiin naisopiskelijoiden asunnoiksi. Vuosikymmenen lopulla laajennettiin urheiluhallia ja rakennettiin uutta lämpökeskusta. 1970-luvulla investoitiin rakennushankkeisiin merkittävästi. Suurin hanke oli vuonna 1977 valmistunut päärakennus, johon tuli myös iso palloiluhalli, uinnin opetusallas, voimailutiloja, opetus-, hallinto- ja toimistotiloja. Päärakennusta kaksi vuotta aiemmin oli rakennettu uusi urheilukenttä. Vuonna 1978 otettiin käyttöön uusi oppilasasuntola. Lisäksi vanha voimistelusali korvattiin uudella 1970-luvun lopulla. Samoihin aikoihin laajennettiin vuonna 1949 valmistunutta opistotaloa. Vilkas rakennusvaihe päättyi urheiluhallin eli Nikula-hallin uudistamiseen ja vanhimman oppilasasuntolan peruskorjaukseen vuonna 1980.

Liikunnanohjaajakoulutuksen uudistus lisäsi Pajulahden oppilasmääriä ja näin majoitustilaa tarvittiin lisää. Vuonna 1988 valmistui majoitusrakennus 44 vuodepaikalla. Samana vuonna saatiin päärakennuksen jatko-osa käyttöön, johon tulivat auditorio, uudet vastaanottotilat, kirjasto ja lisää toimistotilaa, mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Vuoden 1988 aikana otettiin käyttöön uusi tennishalli. 1980-luvun lopulla rakennettiin valaistu kuntorata. Ulkoliikuntapaikoista urheilukenttä sai 1991 uuden ilmeen ja pelialue uusittiin hiekkatekonurmeksi.

Urheiluopistosäätiön panostukset eivät menneet hukkaan, sillä Pajulahti oli vuonna 1989 yksi niistä neljästä urheiluopistosta, jotka nimettiin valtakunnalliseksi valmennuskeskukseksi. Muut kolme olivat Kuortane, Vierumäki ja Vuokatti. Nimitys vankisti Pajulahden asemaa valtakunnallisena kilpa- ja huippu-urheiluopistona. Edessä oli myös iso hallinnollinen muutos. Vuonna 1991 Pajulahden opisto jaettiin neljään osaan: koulutus-, valmennus-, vapaa-aika- ja palvelukeskukseksi.

Laajat ja lukuisat rakennushankkeet olivat mahdollisia Urheiluopistosäätiön hyvällä taloudenhoidolla ja valtionavuilla. Opiston taloutta oli hoidettu osana Urheiluopistosäätiön taloutta Pajulahden siirryttyä säätiölle 1952. Pajulahden eri laajentamishankkeita suunniteltiin jo 1960-luvulla, mutta säätiö ei tuolloin uskaltanut lähteä laajamittaiseen rakentamiseen, kun samaan aikaan sitouduttiin Helsingin Urheilutalon rakentamiseen. Oma merkityksensä oli silläkin, että Pajulahden urheiluopistoa alusta saakka rehtorina johtanut aikaansaava Pentti Anttila siirtyi muihin tehtäviin. Lähinnä pelättiin säätiön tuloa tuottavan omaisuuden sitoutumista liikaa Pajulahteen, jolloin mahdollisuudet jatkossa tukea opiston toimintaa heikentyisivät. Laajat investoinnit siirtyivät 1970-luvulle, jolloin Anttilakin palasi takaisin rehtoriksi. Päärakennuksen laajennus liikuntatiloineen toteutettiin lopulta pääosin valtionavulla ja velkoja syövän inflaation turvin. Säätiön pääomapanostus oli suhteellisen pieni. Silti jouduttiin ottamaan lisää lainaa ja investoinnit rasittivat säätiön taloutta. Urheiluopistosäätiön oli 1970-luvun lopulla vuosittain katettava opiston alijäämää suurilla summilla. Vuonna 1979 tukirahat nousivat 610 000 markkaan (298 000 €). Tilanne alkoi korjaantua 1981, jolloin alijäämä supistui 350 000 markkaan.

Uusien investointien aiheuttama taloudellinen rasite kyettiin nopeasti kääntämään talouden hallinnaksi, kun kurssipäivät lisääntyivät ja kustannuskuri oli hyvä. Vuosina 1982–1987 opisto vastasi itse menoistaan ja säätiö pääsi maksamaan velkansa pois. Uusi rantasauna valmistui 1980-luvun puolivälissä. Uudessa tilanteessa oltiin vuonna 1988, jolloin valmistui useampi rakennushanke. Päärakennuksen laajennus ja uusi majoitusrakennus rahoitettiin pankkilainalla. Opiston alijäämä korot ja poistot mukaan lukien nousi vuonna 1988 jo 2,7 miljoonaan markkaan (700 000 €). Seuraavina vuosina tappioita kertyi yhteensä 3,5 miljoonaa markkaa. Kaiken päälle tuli 1990-luvun alun syvä lama, jonka vuoksi kurssivuorokausien määrä putosi reippaasti. Tilannetta helpotti säätiön omaisuuden kartunta lama-aikanakin. Silti Urheiluopistosäätiö ja Pajulahden johto oli pakotettu lujalla kädellä tasapainottamaan opiston taloutta. Pajulahden talouden perusteiden selvitystyö annettiin säätiön hallituksen jäsenelle Asko Puumalaiselle, joka esitti Pajulahden toimintojen yhtiöittämistä.[8][9][10]

Urheiluopistosäätiön hallitus hyväksyi Asko Puumalaisen esittämän yhtiöittämisen linjauksen 1994. Ratkaisua ei tehty hätäillen. Opisto yhtiöitettiin osaksi verotuksen muutosten vuoksi. Arvonlisäverotusta oltiin ulottamassa myös palveluihin. Yhtiöittämisen arvioitiin parhaiten turvaavan opiston talouden tilanteessa, jossa valtionavut vähenivät. Pajulahdesta muodostettiin keväällä 1996 osakeyhtiö, Valtakunnallinen valmennus- ja liikuntakeskus Oy (VVLK), jonka hallitus toimi jatkossa opiston johtokuntana. Yhtiön tarkoituksena oli toimia yleishyödyllisenä valtakunnallisena liikunnan koulutuskeskuksena ja ylläpitäjänä. Väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi valittiin Puumalainen. Yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi nimettiin Markku Pohjola. Muut johtokunnan jäsenet olivat Pentti Laaksonen, Esko Suuperko ja Risto Tuominen. Yhtiön johtokunta koostui Urheiluopistosäätiön luottamushenkilöistä. Laaksonen oli säätiön asiamies ja muut säätiön hallituksen jäseniä.

Yhtiöittäminen toteutettiin hyvässä yhteistyössä opetusministeriön kanssa. Pajulahden maaomaisuus jäi Urheiluopistosäätiölle, joka vuokrasi ne yhtiölle. Pajulahden kiinteistöt siirrettiin yhtiön nimiin apporttiomaisuutena eli yhtiön osakkeina. Yhtiön vastattavaksi siirtyivät rakentamista varten otetut 10 miljoonan markan (2,4 milj. €) suuruiset lainat. Säätiölle yhtiö jäi velkaa aikaisempien vuosien tappioista 5,2 miljoonaa markkaa.

Ilman soraääniä yhtiötä ei perustettu. Osa Pajulahden henkilökunnasta ja johtokunnan jäsenistä koki tulleensa syrjäytetyksi. Pajulahtea vuodesta 1983 johtanut rehtori Tony Bärlund pyysi eroa. Sitä ennen Puumalainen korvattiin heinäkuun alusta 1996 alkaen uudella toimitusjohtajalla Pasi Honkaniemellä. Bärlundin tilalle vt. rehtoriksi nimettiin Jorma Anttila.

Yhtiön puheenjohtajana pitkään toimineen Markku Pohjolan mukaan suurin syy yhtiöittämiseen oli omistajaohjaus. Pohjola korosti, että viime kädessä omistaja eli Urheiluopistosäätiö päättää Pajulahden taloudellisista ratkaisuista. Tätä ei hänen mielestään johtokunta riittävästi ymmärtänyt.

Jo ennen Pajulahden yhtiöittämistä Asko Puumalaisen selvitystyön perusteella oli perustettu tytäryhtiöitä. Helmikuussa 1995 perustettiin Liikuntakeskus Pajulahden Kahvio Oy. Sen jälkeen aloitti toimintansa tammikuussa 1996 Pajulahden Jäähalli Oy. Molempien yhtiöiden osakkeet omisti Urheiluopistosäätiö. Koko Pajulahden yhtiöittämisen jälkeen säätiö myi syksyllä 1997 kahvio- ja jäähalliyhtiön osakkeet VVLK Oy:lle. Tytäryhtiöiden määrää lisättiin 1999 vielä yhdellä, kun Pajulahden energiahuoltoon liittyvät toiminnot eriytettiin omaan yhtiöön, joka nimettiin Pajulahden Lämpö Oy. Viisi vuotta myöhemmin kolme erillisyhtiötä yhdistettiin Pajulahden Palvelut Oy:ksi.

Pajulahden yhtiöittäminen kiihdytti rakentamista. Harjoitusjäähalli valmistui 1997. Uusi, 25-metrinen uimahalli vihittiin käyttöön maaliskuussa 1999. Seuraavaksi laajennettiin jälleen kerran päärakennusta. Uusi ravintola valmistui 2002. Majoitustiloja lisättiin kahteen otteeseen vuosina 2004 ja 2006. Liikuntatilaa saatiin lisää tennishallia laajentamalla vuonna 2005. Kaksi tenniskenttää katettiin 2009. Urheiluopistosäätiö panosti varsinaisen lippulaivan, Pajulahti-hallin rakentamiseen, mikä oli Pajulahden kaikkien aikojen suurin investointi. Halli vihittiin käyttöön lokakuussa 2010. Hetki oli ikimuistoinen. Isosta hallista oli haaveiltu jo 1990-luvulla. Hanketta veti vuonna 2006 Pentti Laaksosta säätiön asiamiehenä seurannut Yrjö-Olavi Aav. Finanssikriisi alensi kustannusarviota. Urheiluopistosäätiö panosti neljällä miljoonalla, opetusministeriö avusti 1,8 miljoonalla ja loput katettiin pankkilainoin. Pajulahti-halliin liittyi Hotelli Kangaspajun rakentaminen, mikä lisäsi yli sadalla majoituskapasiteettia. Vilkkaan rakentamisboomin aikana vaihtui johto syksyllä 2006. Pasi Honkaniemen työtä toimitusjohtajana ja urheiluopiston rehtorina jatkoi Lasse Mikkelsson.

Pajulahden kehittäminen ei pysähtynyt ison hallin saamiseen. Urheiluopistosäätiö osti 2010 Pajulahdelle lisämaata peräti lähes 72 hehtaaria.[11][12][13]

Urheiluopistosäätiön asiamies Eino A. Wuokko huolehti keväällä 1957, että TUL:n urheilutaloa varten Kalliosta, Brahen kentän vierestä Helsingin kaupungilta vuokrattu tontti siirtyi Urheiluopistosäätiölle, kun TUL:n urheilutalohanke oli jäänyt toteutumatta. Wuokko haaveili edelleen urheilutalosta. Muitakin suunnitelmia tuli esille. Suomen Uimaliitto halusi tontille uimahalliyritystä. Suunnitelmat alkoivat kääntyä siihen suuntaan, että taloon tulisi urheilu- ja yritystiloja. Keväällä 1959 perustettiin Kiinteistö Oy Brahenlinna, jonka korvasi myöhemmin Kiinteistö Oy Helsinginkatu 25. Rakennushanke alkoi edetä. Talon kustannusarvio oli aluksi runsaat 600 miljoonaa markkaa (15 milj. €). Lisäksi taloa hallinnoimaan perustettiin Urheiluhallit Oy, joka maksoi 200 miljoonan markan osuutensa Helsingin kaupungin lupaamalla korottomalla lainalla. Helsingin kaupungin kaavailema avustus kattaisi kustannuksista kolmasosan. Valtio myönsi 30 miljoonaa työllisyystukea. Lainaa otettiin 185 miljoonaa ja perustajäsenet sijoittivat 114 miljoonaa markkaa. Hankkeessa oli mukana Urheiluopistosäätiön lisäksi SVUL:n erikoisliittoja.

Rakennustyöt alkoivat huhtikuussa 1959. Taloon tuli kaksi uima-allasta ja palloiluhalli sekä niihin tarvittavat katsomotilat. Lisäksi rakennukseen saatiin keilahalli, painonnostosali, painisali sekä tilat voimistelulle ja nyrkkeilylle. Muihin osiin sijoitettiin 500-paikkainen elokuvateatteri, kaksi ravintolaa ja hotelli, opiskelijoiden asuntohotelli ja muita liiketiloja.

Urheiluopistosäätiö kietoutui entistä tiiviimmin hankkeeseen, kun osakkaista liikemies Osmo Ahonen ei selvinnyt rahoitusvelvoitteistaan. Urheiluopistosäätiö osti ravintolaa, hotellia ja kahvilaa vastaavat osakkeet 74 miljoonalla markalla.

Helsingin Urheilutalon vihkiäiset pidettiin huhtikuussa 1962. Eino Ketolan mukaan Urheilutalon valmistuminen oli Urheiluopistosäätiön historian merkkitapaus. Hanke oli vaatinut säätiön johdolta ”melkoista rämäpäisyyttä”. Rakennuskustannukset nousivat lopulta 777 miljoonaan markkaan. Säätiö oli kiinnittänyt lainojensa vakuudeksi Pajulahden kiinteistöjä. Velkaa oli 120 miljoonaa. Lisäksi säätiön omistuksessa olleen Urheilukadun kivitalon myyntirahat 71 miljoonaa markkaa oli käytetty hankkeeseen.

Helsingin Urheilutalon avaamisen myötä Urheiluhallit Oy aloitti varsinaisen toimintansa. Urheiluopistosäätiö omisti yhtiön osakkeista 51 prosenttia ja loput olivat SVUL:n erikoisliittojen ja kahden NMKY-järjestön hallussa. Urheiluhallit Oy laajensi toimintaansa 1970 Kontulaan, 1973 Siltamäkeen ja 1983 Malmille.[14]

Urheiluopistosäätiön talous oli erittäin tiukalla Pajulahden suurten rakennusprojektien vuoksi 1970-luvun lopulla. Säätiö tarjosi Urheiluhallit Oy:n osakkeistaan 173 kappaletta eli yhtiön osake-enemmistöä Helsingin kaupungille. Neuvottelujen jälkeen hinnaksi sovittiin 1,75 miljoonaa markkaa (1 milj. €). Omistusoikeus siirtyi kaupungille vuoden 1979 alusta. Kaupan myötä Helsingin kaupunki sai välillisen määräysvallan Kiinteistö Oy Helsinginkatu 25:een. Säätiö omisti yhtiöstä kaupan jälkeen vielä 38,6 prosenttia. Kaupan taustalla oli Eino A. Wuokon halu estää urheilutilojen joutuminen TUL:n ja TUK:n yhdistämisprosessissa TUL:n, Wuokon mukaan kommunistien, haltuun.

Helsingin Urheilutalossa sijaitsevan Hotelli Olympian vuokraaja Helsingin Osuuskauppa (HOK) esitti hotellitilojen saneerausta vedoten kilpailutilanteeseen. Urheiluopiston säätiön hallitus ei ehdotukselle lämmennyt, koska Pajulahdessa oli meneillään useampikin rahaa vievä rakennushanke. Toinen pääkaupunkiseudun keskeinen osuusliike, Elanto, ilmoitti halustaan ostaa Hotelli Olympian osakkeet. Säätiön hallitus totesi kalliin saneeraustarpeen ja näki myynnin järkeväksi. Päätös kaupasta tehtiin nopeasti ja kauppakirja hyväksyttiin keväällä 1988. Urheiluopistosäätiö kirjasi kaupasta 34,5 miljoonan markan (10,5 milj. €). Varat sijoitettiin valtion obligaatioihin. Niistä tulevat neljän miljoonan markan vuosittaiset korkotuotot vahvistivat säätiön taloutta ja antoivat toiminnalle aivan uutta liikkumavaraa. Urheilutalosta säätiön omistukseen jäi vielä osa toimistotiloista, autotallit ja katutason liiketilat. Viimeiset kaksi toimistokerrosta Urheiluopistosäätiö myi Elannolle 2002. Kauppahintana säätiö sai kolme liikehuoneistoa ja välirahaa 25 000 euroa.

SVUL:n rakentama Töölön Urheilutalo siirtyi Urheiluhallit Oy:n omistukseen 1987 ja Pasilan palloiluhalli 1995. Urheiluopistosäätiö oli lisäksi kuudenneksen osuudella mukana Mäkelänrinteen Uintikeskuksessa, joka valmistui 1999.[15][16]

Urheiluopistosäätiön perinteisiin kuului taide-esineiden hankinta eri tarkoituksiin. Jo asiamies Pentti Laaksosen kaudella säätiö osti 1980-luvun alussa Kimmo Pyykön Manu-reliefin. Osto liittyi Mauno Koiviston presidentinvaalikampanjaan. Samalla tavoin – ostamalla taidetta – säätiö tuki Martti Ahtisaarta ja Tarja Halosta. Myös SDP myi Urheiluopistosäätiölle taidetta saadakseen tukieuroja. Yksittäisistä kansanedustajaehdokkaista tuettiin vain muutamia urheilutaustaisia ehdokkaita, ja heitäkin suhteellisen vähäisillä summilla.

Perinteiset käytännöt muuttuivat, kun Urheiluopistosäätiö sai syksyllä 2009 Patentti- ja rekisterihallitukselta (PRH) vaalirahajupakkaan liittyen selvityspyynnön. Sen taustalla olivat tiedot muutamien säätiöiden tuesta kunta-, eduskunta- ja presidentinvaaleissa. Pyynnöllä haettiin säätiöltä selvitystä erityisesti vuosien 2005–2008 vaalirahoituksesta. Urheiluopistosäätiö luetteli seminaari- ja taidehankintamenot, jotka keskimäärin nousivat 9 000 euroon vuodessa. Säätiö arvioi talousseminaarit hyödyllisiksi sen toiminnalle ja taidehankinnoilla ei ollut taloudellista merkitystä sen toiminnassa. Lisäksi seminaari- ja taidehankinnat olivat itse rahoitettu. Kuitenkin Urheiluopistosäätiö oli valmis toimimaan ohjeiden mukaan, mikäli PRH arvioi, etteivät säätiöt voi tehdä tällaisia hankintoja ilman nimenomaista mainintaa säännöissä.

PRH:n vastauksessa Urheiluopistosäätiön seminaareihin osallistumisia ja taidehankintoja ei kaikilta osin pidetty asianmukaisina. Toiminnan piti olla sääntöjen mukaista ja harkittua. Tämä täytyi todeta Urheiluopistosäätiön hallituksessa. Säätiön hallitus päättikin vastaisuudessa noudattavansa PRH:n antamia linjauksia. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Syksyllä 2010 PRH tiedusteli, mitä säätiö on tehnyt edesauttaakseen sääntöjensä mukaisen tarkoituksen toteuttamista. Urheiluopistosäätiö totesi tekemänsä päätökset ja noudattavansa Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan ohjetta, jonka suosituksen perusteella säätiön hallitus laati hallintoa ohjaavaa asiakirjaa.

Näistä toimista huolimatta Keskusrikospoliisi aloitti syksyllä 2010 tutkinnan Urheiluopistosäätiön ja Pajulahden VVLK Oy:n toiminnasta vuosilta 2005–2009. Hallituksen jäseniä ja entistä asiamiestä kuulusteltiin epäiltynä luottamusmiesaseman väärinkäytöstä. Epäillyt joutuivat syytteeseen. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi tammikuussa 2013 Urheiluopistosäätiön entisen asiamiehen ja hallituksen jäsenet päiväsakkoihin luottamusaseman väärinkäyttämisestä. Oikeus määräsi heidät korvaamaan Urheiluopistosäätiölle aiheuttamansa vahingon ja PRH:n oikeudenkäyntikulut.[17]

Urheiluopistosäätiön ensimmäinen asiamies oli Eino A. Wuokko, jonka työlle perustui säätiön taloudellinen pohja. Wuokko teki varsin uskaliaita kiinteistösijoituksia. Suomen Työväen Säästöpankin (STS) hallintojohtajan ja varatoimitusjohtajan paikalta Wuokkoa vuoden 1980 alusta seurannut Pentti Laaksonen oli paljon varovaisempi. Laaksosen yksi suurimmista saavutuksista oli, että hän onnistui realisoimaan säätiön omaisuutta ennen lamaa. Laaksonen rakensi säätiölle mahdollisuuden vakaaseen kehitykseen. Urheiluopistosäätiön asiamies vaihtui 2005, jolloin Pentti Laaksosen seuraajana aloitti STS:n pääjohtajana toiminut ja fuusion jälkeen Kansallis-Osake Pankissa sekä Nordeassa johtajana työskennellyt Yrjö-Olavi Aav. Hänen siirtyessä eläkkeelle 2009 tilalle valittiin filosofian maisteri Jukka Hako. Laaksosen ja Aavin tavoin myös Hakon työura liittyi STS pankkiin, jossa hän oli toiminut tiedotussihteerinä, markkinointipäällikkönä ja Helsingin seudun kenttäjohtajana sekä sen jälkeen KOP:ssa, Meritassa ja Nordeassa. Asiamies Hako nimitettiin Urheiluopistosäätiön toimitusjohtajaksi kesällä 2016.

Säätiön valtuuskunnan ensimmäisenä puheenjohtajana toimi vuosina 1952–1954 opetusministeri Reino Oittinen, jonka valinta oli Eino Ketolan mukaan säätiölle arvovaltavoitto Oittisen ollessa keskeisesti laatimassa SDP:n uutta periaateohjelmaa. Ketola nosti esille myös Oittisen seuraajaa, vuosina 1954–1967 puheenjohtajana toimineen Kulutusosuuskuntien Keskusliiton pääjohtajan Jalmari Laakson merkitystä. Hänen mukanaolonsa keskeisellä paikalla oli tärkeä takuu- ja turvatekijä. Laakson tilalle valittiin Väinö Leskinen, joka oli halunnut jättää säätiön hallituksen puheenjohtajan tehtävät. Leskisen kuoltua 1972 säätiön valtuuskuntaa johtamaan tuli kansanedustaja ja ministeri Veikko Helle. Helle halusi luopua tehtävästään 2002 vedoten korkeaan ikäänsä. Seuraajaksi säätiö sai pääministerin ja SDP:n puheenjohtajan Paavo Lipposen.

Urheiluopistosäätiön hallituksen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi vuosina 1952–1967 Väinö Leskinen, jota seurasi Väinö Soininen. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Väinö Soinisen kuoltua 1987 varatuomari, kansanedustaja ja monipuolinen urheilumies Markku Pohjola. Valtuuskunnan puheenjohtajan Paavo Lipposen esityksestä valtuuskunta valitsi keväällä 2013 uudeksi hallituksen puheenjohtajaksi Osuuskunta Tradekan toimitusjohtajan Perttu Puron.[18][19][20]

Urheiluopistosäätiön säännöt antavat varsin laajat mahdollisuudet urheilu- ja liikuntakasvatuksen tukemiseen. Aluksi säätiö ei harjoittanut varsinaista apurahojen myöntämistä julkisen haun kautta, mutta säätiö myönsi pieniä tunnustusapurahoja Pajulahdesta valmistuneille urheiluohjaajille ja siellä opiskelevien nuorten kerhotoiminnalle. Lisäksi annettiin apurahoja pääasiassa poikien painivalmennukseen. Säätiön vakavaraisuuden kohentuessa 1980-luvulla apurahoilla alkoi olla suurempi merkitys. Vuonna 1987 avustukset ja stipendit olivat yhteensä lähes 120 000 markkaa. Vuonna 1988 säätiö tuki nuorisourheilua 80 000 markalla ja TUL:n naisten rytmistä kilpavoimistelua 15 000 markalla. Pajulahden urheiluopistosta säätiö lahjoitti 250 henkilövuorokautta golfin nuorisoleirille yhdessä Suomen Työväen Säästöpankin kanssa. Tenniksen nuorisoleirille myönnettiin 200 vuorokautta.

Urheiluopistosäätiön tuki vuonna 1989 uintia, tennistä ja koripalloa. Apurahatoiminta laajeni 1990-luvun alussa. Vuonna 1991 apurahoja myönnettiin yhteensä lähes 170 000 markkaa, seuraavana vuonna 164 000 ja vuonna 1993 jo lähes 180 000 markkaa.[41]

Apurahatoiminnassa tapahtui käänne vuonna 1995, jolloin Urheiluopistosäätiö aloitti urheilu- ja liikunta-aiheisen tutkimuksen tukemisen lahjoittaen 55 000 markkaa Kansan Sivistysrahastolle. Seuraavana vuonna avustettiin lääketieteellistä tutkimusta antamalla Helsingin Yliopistolliselle Keskussairaalle 10 000 markkaa. Panostus urheiluaiheiseen tutkimukseen nousi uudelle tasolle vuonna 2000, jolloin säätiö myönsi tutkimukselle Kansan Sivistysrahaston kautta 410 000 markkaa.

Urheilua tuettiin edelleen vuonna 1996, jolloin Tampereen Ilveksen naisten jalkapallon SM-sarjajoukkue sai 30 000 markan stipendin viikon leiriä varten Pajulahdessa. Seuraavana vuonna säätiö sai useita apurahahakemuksia lajiliitoilta. Stipendit Pajulahden leiritykseen, 225 000 markkaa, myönnettiin painonnostajille, suunnistajille, sulkapalloilijoille, taitoluistelijoille ja voimistelijoille. Vuodelle 1998 leiristipendejä annettiin peräti 500 000 markan arvosta.

Urheiluopistosäätiö tuki vuonna 2001 liikuntatieteellistä tutkimusta 89 000 eurolla, urheiluvalmennusta ja liikuntakasvatusta 279 000 eurolla. Siten panostukset kasvoivat merkittävällä tavalla. Puolustusvoimien Urheilukoulu ja Urheiluopistosäätiö aloittivat yhteistyön 2002. Siihen liittyi säätiön 150 000 markan stipendi, jolla Urheilukoulu maksoi Pajulahden liikuntakeskuksen käyttökustannuksia.

Urheiluopistosäätiö myönsi vuosina 2000–2010 apurahoja yhteensä runsaat 2,5 miljoonaa euroa. Niistä yli puolet, 1,5 miljoonaa, jaetiin urheiluseuroille, liitoille ja muille järjestöille. Pääkohteina olivat yleisurheilu, jalkapallo, tennis ja kamppailulajit. Tuen turvin lajit käyttivät Pajulahden monipuolisia palveluja. Vuodesta 2002 apurahoja myönnettiin hakemuksien perusteella yksittäisille hakijoille. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä noin 320 000 eurolla tuettiin urheilijoita ja siitä puolet enemmän yksittäisiä tutkijoita. Vuodesta 2010 urheiluapurahojen jaossa merkittävä osuus meni vammaisurheilun tukemiseen.

Eniten vuosina 2000–2010 apurahoja myönnettiin vuonna 2008 yhteismäärän ollessa runsaat 319 000 euroa. Tutkimusapurahat olivat 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä suurimmillaan vuonna 2006, jolloin ne nousivat 93 000 euroon. Urheiluapurahat liitoille, seuroille ja muille yhteisöille ylsivät parhaimmillaan vuonna 2008 jo 197 500 euroon. Eniten urheiluapurahoja yksittäisille urheilijoille jaettiin vuonna 2007, jolloin määrä oli vajaat 53 000 euroa.

Urheiluopistosäätiö kasvatti yhteiskuntavastuuta apurahojen myöntämisessä entisestään 2010-luvulla, jolloin alettiin myöntää apurahoja sosiaalisin perustein. Tukea saivat muun muassa Suomen Icehearts kasvattaja-valmentajien koulutuskuluihin ja joukkueiden harjoituskuluihin sekä Young Move lastenkodeissa asuvien tai vähävaraisten perheiden lapsien urheiluvarusteiden, lisenssimaksujen ja vakuutusten kattamiseen.

Yksittäisille urheilijoille myönnettiin 2010-luvulla yhteensä keskimäärin noin 30 000 euroa vuodessa ja vastaavasti tutkijoille 30 000–45 000 euroa vuosittain. Liittoja ja seuroja tuettiin vuosittain 170 000–180 000 euron välillä; poikkeuksena vuosi 2012, jolloin tukisumma nousi 197 000 euroon. Vuodesta 2013 alettiin myöntää hankerahoitusta, jonka jaossa painotettiin 2020-luvulla liikunnan tasa-arvoa.

Urheiluopistosäätiö solmi 2010-luvun puolivälissä kolme merkittävää, näkyvää sopimusta. Säätiö ja Suomen Olympiakomitea aloittivat yhteistyön vuonna 2015. Vuosina 2015–2020 säätiö tuki Pajulahti-teamin urheilijoita ja Pajulahti nimikoitiin Suomen Olympiakomitean viralliseksi valmennuskeskukseksi 15 000 euron vuosittaisella tuella. Sopimus sai jatkoa vuosiksi 2021–2024. Lisäksi uusi yhteistyösopimus tehtiin Paralympiakomitean kanssa, minkä ansiosta Pajulahdesta tuli myös Paralympic Training Center. Näiden lisäksi Urheiluopistosäätiö aloitti yhteistyön Suomen urheilugaalan kanssa. Säätiöstä tuli aluksi 6 200 euron panostuksella Urheilukulttuuritekopalkinnon kummi. Yhteistyö Urheilugaalan kanssa kesti kuusi vuotta.

Vuonna 2015 asetettiin uudessa strategiassa tavoitteeksi kasvattaa apurahojen yhteismäärää vuoteen 2025 mennessä 500 000 euroon. Painopistealueiksi otettiin erityisliikunta ja sosiaalista eheyttä parhaiten edistävät lajit. Apurahojen määrä onkin lisääntynyt strategian mukaisesti. Vuonna 2018 apurahoihin varattiin jo yli 400 000 euroa.

Eri lajien vertailussa vuonna 2017 yleisurheilu oli edelleen säilyttänyt asemansa 37 500 eurolla. Jalkapallolle myönnettiin 25 000, tennikselle 23 000, kamppailulajeille 15 500 sekä strategian mukaisesti erityis- ja vammaisurheilulle 15 000 euroa. Näin apurahojen myöntämisestä oli kehittynyt Urheiluopistosäätiön yksi tunnetuimmista ja vaikuttavimmista toiminnoista.[21][22][23]