Urabi-kapina

Urabi ja Tawfiq Abadainin palatsin edustalla.

Urabin kasvava vaikutusvalta huoletti Tawfiqia, joka yritti ryhtyä uuteen yritykseen tämän lyömiseksi. Syksyllä 1881 Urabille myötämielinen Rifiqiä seurannut sotaministeri korvattiin kediivin sukulaisella, ja kediivi suunnitteli siirtävänsä nyt epäluotettavina pidetyt armeijan osastot pois pääkaupunki Kairosta. Ennen suunnitelma toteuttamista 1. syyskuuta Urabi oli kuitenkin kediivin yllätykseksi saapunut Tawfiqin Abadainin palatsin edustalle vaatien kuulemistaan. Kediivin henkivartiokaartikin loikkasi Urabin miesten puolelle. Kediivi joutui kohtaamaan joukon saapuessaan ulos palatsista ainoan puolelleen jääneen liittolaisen, brittien konsulin kanssa. Urabi saneli joukon vaatimuksia, joihin kediivin oli tilanteen takia suostuttava. Pääministeri Rijad Paša oli erotettava, maalle piti valita uusi parlamentti ja maan armeijan enimmäisvahvuus tuli nostaa 18 000:n sotilaaseen. Urabi oli näin noussut kediivin paikalle maan vaikutusvaltaisimpana poliittisena hahmona.[3]

Euroopan länsimaissa Egyptin kehitystä seurattiin huolestuneina. Britannialla ja Ranskalla oli molemmilla suojeltavanaan intressejä Egyptissä. Ranska ei halunnut länsimaalaisten vastaisen liikkeen leviävän sen hallitsemiin osiin Pohjois-Afrikkaa, ja briteillä oli monia taloudellisia intressejä pitää alue hallussaan. Suuri osa Suezin kanavan läpi kulkevista laivoista oli brittiläisiä, ja maa omisti myös suurimman osan Egyptin ulkomaanvelasta. Urabia oli puolustanut brittirunoilija ja diplomaatti Wilfrid Blunt, mutta pääministeri William Ewart Gladstone alkoi menettää uskoaan tämän vakuutteluihin siitä, että Urabi ei muodostanut uhkaa briteille. Ranska ja Britannia lähettivät tammikuussa 1882 nootin, jolla ne ilmaisivat tukensa Tawfiqille. Nootin vaikutus oli kuitenkin päinvastainen kuin haluttiin. Egypti yhdistyi entistä enemmän Urabin taakse, ja helmikuussa 1882 muodostettiin Mahmud Sami al-Barudin johtama, ensimmäistä kertaa arabienemmistöinen hallitus. Urabista tuli sotaministeri.[4]

Aleksandrian pommitus.

Ranskassa ja Britanniassa uskottiin nyt, että Tawfiqia voitaisiin tukea vain voimannäytöllä. Alkukesällä 1882 Ranskan ja Britannian laivastojen sota-alukset lähetettiin Aleksandrian edustalle. Kaupungissa oli huomattava länsimaalainen vähemmistö, jonka suhteet paikallisiin olivat olleet jo entuudestaan kireällä. Nyt tilanne paheni entisestään. 11. kesäkuuta syttyi mellakoita, joissa kuoli 50 länsimaalaista ja 250 egyptiläistä. Urabi oli lähettänyt armeijan ottamaan tilanteen haltuun, mutta nyt Britanniassa vaadittiin voimankäyttöä kostoksi kuolleista länsimaalaisista. Egyptin armeijan alettua vahvistaa Aleksandrian rannikkolinnoituksia brittilaivaston komentaja Beauchamp Seymour antoi 11. heinäkuuta määräyksen avata tulen kaupunkia kohti. Ranskalaiset olivat kieltäytyneet ottamasta osaa pommitukseen, joka aiheutti laajoja tuhoja. Lopulta brittijoukot nousivat maihin ja valtasivat kaupungin.[4]

Urabi oli vastannut Aleksandrian valtaukseen marssittamalla armeijansa Kafr al-Dawwariin sulkien brittijoukoilta pääsyn Aleksandriasta syvemmälle Niilin suistoon. Britit päättivät kuitenkin käyttää laivastoaan ja siirsivät suurimman osan joukoistaan Port Saidiin, joka vallattiin lähes ilman vastarintaa. Kairoa uhattiin nyt idästä, ja Kafr al-Dawwarin puolustusasemat olivat hyödyttömät. Egyptiläiset joutuivat siirtymään nopeasti Tall al-Kabiriin Kairosta koilliseen, josta he pystyivät sulkemaan reitin Ismailiasta kohti pääkaupunkia. Britit tunsivat beduiinioppaiden ansiosta vastustajiensa asemat hyvin. Brittien ja egyptiläisten ottaessa yhteen 13. syyskuuta egyptiläiset lyötiin perusteellisesti, kun taas britit kärsivät vain pienet tappiot. Urabi yritti vielä järjestää pääkaupungin puolustusta, mutta poliittinen eliitti oli kääntynyt häntä vastaan. Urabi päätti antautua briteille, ja pian hänen jälkeensä antautuivat myös jäljellä vielä olleet egyptiläiset sotilaat. Maa jäi brittien käsiin.[4]