Upseerikoulutuksen historia Suomessa

Pääartikkeli: Haapaniemen sotakoulu

Savon Prikaatin komentaja, eversti Georg Magnus Sprengtporten (suom. Yrjö Maunu Sprengtporten) oli tehnyt 20. maaliskuuta 1779 aloitteen Ruotsin kuninkaalle sotakoulun perustamiseksi, jotta saataisiin Savon ja Karjalan joukkojen upseeritarve tyydytetyksi. Näin ollen Haapaniemen sotakoulu aloitti toimintansa 1. elokuuta 1780 Kuopiossa. 1. toukokuuta 1781 koulu siirrettiin Haapaniemen tilalle Rantasalmen pitäjään.

Vuonna 1791 koulun nimeksi muutettiin Haapaniemen Kadettikoulu, ja tällä nimellä se toimi aina vuoteen 1808 asti, jolloin koulun toiminta päättyi Suomen sodan syttymiseen. Koulun nimeksi muutettiin vuonna 1812 Haapaniemen Kenttämittauskoulu, jolloin koulu palasi toimintaan sodan jälkeen. Se toimi edelleen samoissa Kadettikoulun tiloissa kouluttaen aluksi kartoittajia ja 3. huhtikuuta 1816 lähtien jälleen upseereita. Koulun tilat paloivat 27. syyskuuta 1818, ja tämä oli yksi syy koulun lopulliseen lakkauttamiseen 27. toukokuuta 1819.

Suomen sotaan osallistui 210 valmistuneesta kadetista 130, joista 8 kaatui ja 34 haavoittui. Sodan jälkeen Ruotsissa palveli noin 50, Suomessa 34 ja Venäjällä 10 haapaniemeläistä. Myöhemmin heistä tuli maaherroja, kenraaleja, senaattoreita ja valtioneuvoksia. Enemmistö jäi upseeriksi ja loput virkamiehiksi.

Sprengtportenilla oli käytännönläheinen koulutustapa ja hän oli itse järjestänyt upseerikoulutusta omalla kustannuksellaan ennen Haapaniemen Sotakoulun perustamista. Sprengtporten kuitenkin erosi Ruotsin armeijan palveluksesta jo 1779 ja loikkasi Venäjän palvelukseen toimien 1808–1809 Suomen ensimmäisenä kenraalikuvernöörinä.

Tunnetuin haapaniemeläinen lienee Suomen ensimmäinen sotilaspedagogi everstiluutnantti Samuel Möller, joka palveli Haapaniemen Kadettikoulussa vuosina 1779–1800. Koulun johtajana hän toimi 1782–1800 ja uudestaan opettajana 1812–1814. Möller sai koko Ruotsin valtakunnan kattaneen maineen taitavana pedagogina ja esimerkillisenä kadettien kasvattajana.

Haapaniemen kadettikoulun pääsyvaatimukset vuonna 1783

• aatelinen (ei välttämättömyys)
• 13–15 vuoden ikä
• katekismuksen tunteminen
• hyvä sisälukutaito
• välttävä kirjoitustaito ja neljä laskutapaa
• pääsykokeen läpäiseminen

ja oppiaineet

• linnoitusoppi
• tykistöoppi
• matematiikka
• piirustus
• kaunokirjoitus
• teologia
• moraalioppi
• historia
• maantiede
• ratsastus
• miekkailu
• ranskan, venäjän ja saksan kielet

Koulutus sisälsi siis myös laajaa yleissivistävää koulutusta, eikä vain sotaoppia.

Suomen Kadettikoulun päärakennus Haminassa, nykyinen Reserviupseerikoulu.

Haapaniemen Kenttämittauskoulun (myös nimityksenä Haapaniemen suomalainen topografikoulu) oppilaat ja opettajat siirrettiin 1819 Haminaan, jossa 5. maaliskuuta 1821 perustettiin Suomen Kadettikoulu (Haminan kadettikoulu).

Suomen Kadettikoulu koulutti upseereita Venäjän keisarikunnan palvelukseen, joten opetus tapahtui venäjäksi, mutta myöhemmin osittain myös ruotsiksi. Vuosina 1843–1863 Suomen Kadettikoulun peräkkäisinä johtajina toimivat Haapaniemessä koulunsa aloittaneet kenraaliluutnantit Johan Munck (23. marraskuuta 1843–1855), Otto Leonard von Blom (12. marraskuuta 1855–1858) ja Carl Mauritz Martinau (12. toukokuuta 1858 – 29. maaliskuuta 1863).

Suomen Kadettikoulu oli tunnettu kovasta kuristaan ja spartalaisista olosuhteistaan. Esimerkiksi koulussa vuosina 1882–1886 opiskellut nuori Gustaf Mannerheim erotettiin koulusta, kun hän ei voinut sietää Carl Enckellin johtaman Suomen Kadettikoulun hänen mielestään järjetöntä, turhaa ja hyödytöntä epäinhimillistä kuria. Opintonsa aloittaneista 1 611 kadetista 960 sai lopputodistuksen. Näistä valmistuneista 181 saavutti myöhemmin kenraalin arvon ja 153 everstin arvon. Siviilialoilla Suomen Kadettikoulun kasvatteja toimi ministerivaltiosihteereinä, kenraalikuvernöörin apulaisina, senaattoreina ja kuvernööreinä. Muutamat menestyivät myös tieteen ja taiteen aloilla.

Kadettikouluun tultiin yleensä 9–10-vuotiaina. Vuosittain sisään otettiin 40 suomalaissivistyneistön lasta. Koulussa oli valmistava luokka ja neljä yleistä luokkaa, joilla opetettiin yleissivistäviä aineita ja kieliä. Kolmella teoriapainotteisella erikoisluokalla opetettiin sotilastaidot ja lopuksi suoritettiin tutkinnot taktiikasta, sotahistoriasta, tykistöopista, linnoitusopista, sotalaitosopista, sotalaeista, ohjesäännöistä ja venäjän kielestä. Nämä Kadettikoulun luokat suoritettuaan kadetti pääsi Keisarilliseen Aleksanterin-Yliopistoon ilman pääsykokeita.

Sortokausina alkanut Suomen oman armeijan alasajo näkyi myös Suomen Kadettikoulun toiminnan vaikeutumisessa. Erinäiset koulut toimintaa haitanneet määräykset olivat pudottaneet opiskelemaan pyrkijöiden määrän vuonna 1903, jolloin Kadettikoulun johtaja kenraalimajuri Oscar Enckell ehdotti koulun lakkauttamista ja anoi eroa armeijasta. Kumpaakin näistä pyynnöistä suostuttiin, ja viimeinen päiväkäsky allekirjoitettiin 19. tammikuuta 1905.

Entiset kadetit perustivat 1908 Suomen Kadettiklubin, joka myöhemmin siirsi Suomen Kadettikoulun henkisen perinnön tulevalle Kadettikoululle.

Haminan kadeteista osa jatkoi uraansa Suomen armeijassa. Näistä kadeteista yksi saavutti Suomen Marsalkan arvon, 28 kenraalin ja 36 everstin. Tunnetuimmat lienevät juuri Suomen Marsalkka Mannerheim, joka tosin erottamisensa jälkeen luki ylioppilaaksi ja siirtyi opiskelemaan Pietarin sotilasakatemian, josta valmistui, tykistökenraali Vilho Nenonen ja kenraaliluutnantti Hannes Ignatius.

Sortokausien lakkautettua Suomen armeijan sotilas- ja päällystökoulutusta ei voinut saada kuin Venäjän armeijassa tai vaihtoehtoisesti muissa Euroopan maissa. Venäjä oli poissuljettu vaihtoehto, ja suomalaisten katseet kääntyivät Saksaan. Syntyi jääkäriliike. Näin ollen 1895 suomalaista sai Saksassa sotilas- ja/tai upseerikoulutuksen. Syksyllä 1917 Suomeen saapui 60 jääkäriä, jotka alkoivat organisoida Suomen armeijan pohjaa kouluttaen suojeluskuntia. Jääkäreitä ei kuitenkaan riittänyt jokaisen suojeluskunnan päällystöksi, joten tuli tarve nopeasti järjestää päällystö- ja joukkueenjohtajakoulutusta tavallisille suojeluskuntalaisille. Joukkueen- ja ryhmänjohtajien tarve kasvoi erityisesti vuosisadan alussa lakkautetun asevelvollisuuden astuessa voimaan alkuvuodesta 1918. Ensimmäinen itsenäisen Suomen päällystö- ja upseerikoulutus järjestettiin Vimpelin Koulussa, joka kesti 28. joulukuuta 1917 – 13. tammikuuta 1918. Vimpelin sotakoulun opettajina olivat kymmenen jääkäriä.

12. tammikuuta 1918 päätettiin Vimpelin Koulun kokemusten perusteella järjestää vielä suurempi sotilaskoulutuskurssi, jossa annettaisiin 700 suojeluskuntalaisille alipäällystö- ja ryhmänjohtajakoulutusta. Ensimmäiset oppilaat saapuivat 26. tammikuuta eli vain pari päivää ennen sodan alkua. Helmi-maaliskuussa Vöyrin Koulun oppilasmäärä kasvoi sitä mukaa, kun rintamalta saatiin irrotettua koulutettavia. Koulun johtajana toimi jääkärikapteeni J. H. Heiskanen. 10. maaliskuuta 1918 lähtien Vöyrin koululaiset osallistuivat 700 miehen vahvuisena "Vöyrin Kaarti" -nimisenä pataljoonana, joka koki taisteluissa kovia tappioita. Vöyrin Kaarti kuitenkin hajotettiin ylipäällikkö Mannerheimin käskyllä ennen Tampereen valtausta, jotta vähäistä alipäällystöä ei menetettäisi. Vöyrin Koulun perinteitä jatkoi nyttemmin lakkautettu Maanpuolustusopisto.

Sodan jälkeen järjestettiin erilaisia päällystön tilapäiskursseja, joista tunnetuin lienee Viipurin upseerikokelaskurssi eli Markovillan kurssi, jonka ohjelmasta tuli runko tulevalle reserviupseerikoulutukselle. Kurssi alkoi 1. huhtikuuta 1920 jääkärikapteeni Kosti Sundbergin johdolla ja oppilaita oli 143.

Itsenäistymisen ja sodan jälkeen Suomessa oli pula yleisesikuntaupseereista, eikä maalla ollut omaa niitä kouluttavaa sotakorkeakoulua. Yleisesikuntaupseereita koulutettiin ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioissa, lähinnä Ranskassa ja Italiassa. Yleisesikunnan päällikön Oscar Enckellin asettamat tiukat ehdot ulkomaan opiskelukomennukselle pääsemiseksi tuottivat ongelmia koulutukselle.

Myös kielitaito oli ongelma; hyvin harva suomalainen upseeri osasi ranskaa tai italiaa. Lisäksi Suomen upseeriston hajanaisuus tuotti ongelmia, sillä upseeristossa oli useita täysin eritaustaisia ja eritasoisen koulutuksen saaneita henkilöstöryhmiä: Venäjällä koulutuksensa saaneita, Saksassa koulutettuja jääkäriupseereita ja suoraan Suomen sisällissodassa siviilistä aktiiviupseereiksi nousseita. Erityisesti korkeisiin arvoihin nousseet jääkäriupseerit katsoivat, että entiset Venäjän armeijan upseerit syrjivät heitä koulutuspaikkoja jaettaessa. Ulkomaan opintomatkalle pääsyn ehtona oli näet enintään kapteenin arvo, naimattomuus ja riittävä koulusivistys. Naimisissa olleille nuorille jääkärimajureille ja -everstiluutnanteille nämä ehdot olivat mahdottomia. Oli myös poliittinen kysymys, missä maassa sotakorkeakoulutus järjestettäisiin, koska jääkäriupseerit olivat poliittisesti suuntautuneita enemmänkin Saksaan kuin entente-valtioihin. Saksassa järjestettävä sotakorkeakoulukurssi oli poliittisesti arka asia, koska rauhansopimuksessa Saksaa oli kielletty antamasta tämänkaltaista opetusta, ja lisäksi virallinen Suomi oli jo keisarikunnan romahdettua katkaissut saksansuhteensa. Jääkärit suhtautuivat kuitenkin edelleen myötämielisesti Saksaan.

Heimoaktivisteihin kuulunut nuori majuri Paavo Sivén järjesti suomalaisille jääkäriupseereille kaksi sotakorkeakoulukurssia Saksassa yksityisellä rahoituksella vuosina 1921–1923 ja 1923–1925. Sotakorkeakoulun johtaja, jääkärikenraalimajuri Aarne Sihvo, hyväksyi Berliinin ensimmäisen kurssin oppilaitten yleisesikuntaupseeridiplomit vuonna 1926 Sotakorkeakoulun yleisen osaston kaksivuotista linjaa vastaavana, mutta jälkimmäisen kurssin diplomeita ei enää vastaavalla tavalla hyväksytty. Toisen kurssin osallistujien diplomien kelpoisuuden käsittely meni aina korkeimpaan oikeuteen asti. Diplomit vahvistettiin lopulta vasta alkuvuodesta 1930.

Kaiken kaikkiaan 13 suomalaista upseeria suoritti sotakorkeakouluopintonsa Berliinissä.

Jääkärikriisin ratkeamisen jälkeen Suomi lähetti ulkomaisiin sotakorkeakouluihin opiskelijoiksi myös korkeammissa arvoissa olleita jääkäriupseereita. Yhteensä 46 suomalaista upseeria, muun muassa myöhemmät puolustusvoimien komentajat Erik Heinrichs ja Aarne Sihvo opiskelivat Ranskan ja Italian sotakorkeakouluissa.

Tilapäiskursseista ei kuitenkaan ollut upseeripulan ratkaisijaksi. Suomen Kadettikoulun entisen oppilaan, kenraalimajuri Hannes Ignatiuksen johtama komitea asetettiin 4. tammikuuta 1919 suunnittelemaan "sotaopetusta". Komitean työ oli nopeaa ja uusi Suomen Kadettikoulu aloitti toimintansa 25. tammikuuta 1919.

Kadettikoulu sijoitettiin Helsinkiin ja kestopituudeksi määrättiin aluksi puolitoista vuotta. Vuodesta 1930 lähtien pituus oli kaksi vuotta, vuodesta 1962 lähtien kaksi ja puoli, vuodesta 1978 kolme ja neljä vuotta vuodesta 1991 lähtien. Aselaji- ja puolustushaarakoulut vastasivat aselajeihin ja puolustushaaroihin tulevien kadettien aselajikoulutuksesta. Merivoimien kadetit saivat koulutuksensa kokonaisuudessaan Kadettikoulussa vuoteen 1930 ja ilmavoimien kadetit vuoteen 1929 saakka.

Vuonna 1930 Kadettikouluun hakijan tuli olla alle 25-vuotias, ylioppilas, hyvämaineinen, ruumiinrakenteensa ja terveydentilansa puolesta aselajiin sopiva sekä reservinupseerina ylennettäväksi kelpaava, mutta näitä vaatimuksia tulkittiin väljästi. Opiskelijoiden saanti Kadettikouluun oli hankalinta 1940-luvun lopulla, jolloin tämän vuoksi kursseja aloitettiin kaksi kertaa vuodessa. Sittemmin tilanne on parantunut, ja nykyään hakijoita on vuosittain 400–500, joista noin 130 valitaan suorittamaan maisterintutkintoon tähtääviä opintoja.[1]

Kadettikoulu antoi vuoteen 1993 asti upseerin peruskoulutuksen, kunnes se liitettiin uuteen Maanpuolustuskorkeakouluun. Vuonna 1993 kadettikoulun nimi muutettiin Perustutkinto-osastoksi, jonka perusyksiköinä toimivat kadettikurssit. Sittemmin Perustutkinto-osaston nimi on muutettu takaisin perinteelliseksi Kadettikouluksi.

Kadettikoulun päärakennuksen sisäänkäynti Santahaminassa.

Kadettikoulu sijaitsi vuosina 1919–1923 nykyisessä Luonnontieteellisessä museossa Arkadiankadun ja Nervanderinkadun kulmassa. Rakennus oli aikaisemmin toiminut venäläisenä Aleksanterin kimnaasina. Tämän jälkeen Kadettikoulu toimi Helsingin Munkkiniemessä entisessä Munkkiniemen pensionaatin talossa vuodet 1923–1940 ja Santahaminassa vuodesta 1940 lähtien. Vuosina 1941–1952 koulun nimenä oli Maasotakoulu.

Kadettikoulun ensimmäinen johtaja oli eversti Viktor Rafael Schauman. Kolme ensimmäistä johtajaa vuoteen 1925 saakka olivat Suomen Kadettikoulun entisiä oppilaita. Jääkäriupseerit toimivat Kadettikoulun johtajina, kunnes vuodesta 1945 koulun johtajana on ollut kadettiupseeri. Ensimmäinen Kadettikoulun johtajana (1945–1950) toiminut kadettiupseeri oli eversti Yrjö Valkama.

Suomen sodissa kaatui yhteensä 469 kadettiupseeria eli 18,5 % kadettien kokonaismäärästä. Itsenäisessä Kadettikoulussa aloitti opintonsa 74 vuoden aikana 8 440 kadettia.

Vuonna 1927 perustetussa Taistelukoulussa pidettiin aluksi kursseja komppanianpäälliköille ja joukkueenjohtajille. Lisäksi oli orientoivia kursseja ja majurikursseja. Koulun perustajia olivat Kadettikoulun taktiikan opettaja, jääkärimajuri Hannes Olkkonen, joka oli myös koulun ensimmäinen johtaja. Taistelukoulu opetti käytännön sotilaskoulutusta ja aselajien yhteistoimintaa.[2]

Koulu toimi Viipurin koillispuolella sijainneessa Markovillassa. Rakennuksessa oli aiemmin toiminut kanta-aliupseerien koulutuksesta vastannut kapitulanttikoulu, joka liitettiin Taistelukouluun kanta-aliupseeriosaston nimellä.[2]

Taistelukoulu jatkoi toimintaansa sodan jälkeen ensin Santahaminassa, sitten Haminassa ja vuodesta 1949 Tuusulassa. Koulussa pidettiin yleisiä komentajakursseja (esiupseerikurssi), kapteenikursseja ja luutnanttikursseja (jalkaväen yliupseerikurssi, vuoteen 1962 saakka). Esiupseerikurssin kävivät ne upseerit, jotka eivät käyneet Sotakorkeakoulua, kapteeni- ja luutnanttikurssin taas kävivät kaikki jalkaväen upseerit.[2]

Taistelukoulu lakkautettiin 31. joulukuuta 1992. Sen toimintaa jatkaa Maanpuolustuskorkeakoulun jatkotutkinto-osaston esiupseerikurssi.[2]

Pääartikkeli: Sotakorkeakoulu

Itsenäisen Suomen korkeampaa upseerikoulutusta varten määrättiin perustettavaksi sotakorkeakoulu jo vuonna 1919. Koulua ei kuitenkaan tuolloisissa epävarmoissa oloissa saatu alkuun, mutta sen sijaan useita upseereita, muun muassa jääkärimajuri A. E. Martola, lähetettiin opiskelemaan ulkomaisiin sotakorkeakouluihin. Koulun perustamishanke nousi uudelleen esiin vuonna 1923. Tuolloin asetettiin komitea pohtimaan upseerien jatkokoulutusta. Komitean toukokuussa 1923 valmistuneessa mietinnössä esitettiin sotakorkeakoulun perustamista, perusteluina muun muassa tarve omaperäisen taktiikan kehittämiseen. Samaan aikaan oli tykistön tarkastaja, eversti V.P. Nenonen tehnyt aloitteen korkeamman sotateknillisen opetuksen järjestämisestä Teknillisessä korkeakoulussa. Tämä aloite johti nopeaan tulokseen. Syksyllä 1923 aloitti 18 upseeria opintonsa Teknillisessä korkeakoulussa.

Sotakorkeakoulun rakennus Helsingin Kruununhaassa.

Varsinaisen sotakorkeakoulun perustaminen sai uutta vauhtia, kun puolustusrevisionikomitea esitti huhtikuussa 1924 voimakkaan kannanoton korkeamman sotilaskoulutuksen järjestämisen puolesta. Vetoomus johti siihen, että valtioneuvosto antoi lähes välittömästi esityksen väliaikaisen sotakorkeakoulun perustamisesta. Sotakorkeakoulu aloitti toimintansa Helsingissä 3. marraskuuta 1924 entisessä Uudenmaan Tarkka-ampujapataljoonan kasarmissa Liisankatu 1:ssä. Koulun johtajaksi määrättiin eversti Aarne Sihvo, joka kuitenkin oli itse opiskelemassa Italian sotakorkeakoulussa. Koulun vt. johtajana toimi näin ollen aluksi kenraalimajuri Nenonen apulaisenaan yleisesikuntamajuri Martola. Koulun vakinaiset opettajat olivat muuten aluksi kaikki ulkomaalaisia: Ruotsista, Italiasta, Ranskasta ja Isosta-Britanniasta.

Ensimmäiselle kurssille komennettiin 34 upseeria. Lisäksi Teknillisessä korkeakoulussa opintonsa aloittaneet jatkoivat niitä syksystä 1925 alkaen Sotakorkeakoulussa. Ennen toista maailmansotaa Sotakorkeakoulussa koulutettiin 370 yleisesikuntaupseeria 15:llä yleisen osaston, viidellä sotateknillisen osaston, kahdella merisotaosaston ja yhdellä ilmasotaosaston kurssilla. (Ulkomailla, pääosin Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa, oli lisäksi suorittanut vastaavat opinnot 46 upseeria). Kurssit olivat yleensä kaksivuotisia, mutta sotateknillisen osaston kurssien pituus oli neljä vuotta. Ensimmäistä kurssia lukuun ottamatta kurssille otettiin upseerit pääsytutkinnon kautta. Sotakorkeakoulun opettajakunta suomalaistui nopeasti, kun kurssin käyneitä päteviä upseereita voitiin saada opettajiksi. Sotakorkeakoulu vakinaistettiin vuonna 1930.

Sotakorkeakoulun toiminta käynnistyi sodan jälkeen uudelleen vuonna 1946. Koulun organisaatioksi vakiintui jakautuminen kolmeksi puolustushaaralinjaksi, joilla kullakin oli yleinen ja teknillinen opintosuunta. Yleisen opintosuunnan kurssin pituus oli kaksi vuotta ja teknillisen opintosuunnan kolme vuotta. Kurssit alkoivat joka toinen vuosi; teknillinen opintosuunta opiskeli ensin yhden vuoden teknisiä ja luonnontieteellisiä aineita ja osallistui sitten kaksi vuotta pääosin yleisen opintosuunnan opintoihin.

Vuosina 1946–1993 Sotakorkeakoulussa suoritettiin kaikkiaan 1 564 yleisesikuntaupseerin tutkintoa, näistä 1 188 yleisillä ja 376 teknillisillä opintosuunnilla.

Sotakorkeakoulun organisaatioon liitettiin vuonna 1985 Sotatieteen laitos. Se oli perustettu 1971 yhdistämään Sotahistoriallisesta toimiston, Sota-arkiston, Sotamuseon ja Sotatieteellisen keskuskirjaston sekä strategian alan tutkimuksen. Sotakorkeakoulun yhteydessä toimivat vuodesta 1960 alkaen yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa toimiville henkilöille tarkoitetut valtakunnalliset maanpuolustuskurssit. Sotakorkeakoulu on myös järjestänyt yleisesikuntaupseerien jatkokoulutukseksi tarkoitettuja ylemmän päällystön kursseja.

Sotakorkeakoulun lakkauttamisen jälkeen sen koulutustehtävää jatkaa Maanpuolustuskorkeakoulun jatkotutkinto-osasto. Yleisesikuntaupseerin tutkinto koostuu nyttemmin vuoden pituisesta esiupseerikurssista, jonka käyvät kaikki upseerit, ja sen jatkona olevasta vuoden mittaisesta yleisesikuntaupseerikurssista, jonne pääsy perustuu opintomenestykseen esiupseerikurssilla.

Kadettikoulun, Sotakorkeakoulun ja Taistelukoulun tehtäviä jatkaa vuonna 1993 perustettu Maanpuolustuskorkeakoulu, Maanpuolustuskorkeakoulu on yliopisto joka kouluttaa ammattisotilaita. Maanpuolustuskorkeakoulun perustutkinnot ovat sotatieteen kandidaatin ja maisterin tutkinnot sekä jatkotutkintoja yleisesikuntaupseerin ja tohtorin tutkinto.