Uplannin kuninkaat

Uplannin kuninkaat (isl. Af Upplendinga konungum tai Þáttr af Upplendinga konungum) on lyhyt proosamuotoinen, muinaisislanninkielinen tarina (þáttr), joka luetaan yleensä muinaissaagoihin. Siinä kuvataan tarunhohtoista Ynglingien kuningassuvun (isl. Ynglingar) sukupuuta Óláfr Puunveistäjästä (isl. trételgja) Óláfr Keihästilanhaltiaan (isl. Geirstaðaálfr) ja tämän poikaan Rögnvaldr Vuorenkorkuiseen (isl. heiðum-hæri) sekä luetellaan eri alueita nykyisen Ruotsin ja Norjan alueilla, joilla suvun miesten katsotaan hallinneen. Teksti on peräisin Hauksbók -nimellä tunnetusta käsikirjoituksesta, joka laadittiin Islannissa 1300-luvun alkupuolella, mutta sen taustalla vaikuttanut tarinaperinne on vanhempaa. Tarinan lopussa mainitaan Þjóðólfr Kviiniläisen runo Ynglingatal, jossa listataan tekstin mukaan Sveanmaalla (isl. Svíþjóð) hallinneen Ynglingien suvun kuninkaat. Kyseinen runo on säilynyt Snorri Sturlusonin kuningassaagojen kokoelmassa Heimskringla, osana myyttisistä ja muinaisista Ynglingien kuninkaista kertovaaYnglinga sagaa. On katsottu, että Uplannin kuninkaat olisi tämän oletettavasti jo alkujaan 800-luvulla laaditun runon laajennettu mukaelma, mutta että Snorrin teos ei olisi tarinan lähde. On myös esitetty, että Uplannin kuninkaat perustuisi jollekin kirjalliselle lähteelle, jota Hauksbókia varten olisi huomattavasti lyhennelty. [1] Uplannin kuninkaat on ilmestynyt suomeksi muinaissaagojen kokoelmassa Egill Yksikätinen (Helsinki: Finn Lectura, 2013).

Synopsis

Uplannin kuninkaat aloittaa sukupuun kuvaamisen Sveanmaan (isl. Svíaríki) kuninkaaksi kutsutun Ingjaldr Julman (isl. illráði) pojasta Óláfr Puunveistäjästä. Tämä eli Uplannin kuninkaiden mukaan Länsi-Göötanmaalla, mutta joutui pakenemaan Ívarr Laajamielistä (isl. víðfaðmi) ja asutti siksi muiden lainsuojattomien kanssa alueen, jota kutsui Värmlanniksi (isl. Vermaland). Óláfrin kerrotaan hallinneen Värmlantia kuninkaana pitkään ikään asti. Óláfrilla ja hänen vaimollaan Sölvalla oli tarinan mukaan kaksi poikaa: Ingjaldr, joka hallitsi isänsä jälkeen, ja Hálfdan Valkojalka (isl. Hvítbein). Jälkimmäisen kerrotaan tarinassa hallinneen myöhemmin Raumaríkiä (vrt. Akershusin lääni ja Romerike) ja Heiðmörkiä (vrt. Hedmarkin lääni).

Seuraavaksi kerrotaan Hálfdan Valkojalan perillisistä. Tämän poika Guðröðr hallitsi Heiðmörkissä. Guðröðrin pojanpojanpoika Óláfr Valkoinen (isl. hvíti) otti tarinan mukaan vaimokseen Unnr Syvämielen (isl. in djúpúðga), Ketill Lattanenän (isl. flatnef) tyttären . Toisen Hálfdan Valkojalan pojan, Eysteinnin, kerrotaan hallinneen Raumaríkiä, minkä jälkeen listataan Eysteinnin jälkeläisiä. Näiden Uplannin kuninkaat kertoo hallinneen eri puolilla Norjaa. Eysteinnin pojanpojan Guðröðrin kerrotaan olleen sekä Hálfdan Mustan (isl. svarti) että Óláfr Keihästilanhaltian (isl. Geirstaðaálfr) isä. Sukupuun listaaminen päättyy viimeksi mainitun poikaan Rögnvaldr Vuorenkorkuiseen.

Uplannin kuninkaat ja ”Haukrin kirja” (Hauksbók)

Islannin asuttamisesta kertovassa teoksesessa Landnámabók sekä Islannin ensimmäisessä historiassa, Islantilaisten kirjassa (isl. Íslendingabók), jonka Ari Viisas (isl. inn fróði, Þorgilsson) kirjoitti 1100-luvun alkupuolella, Unnr (joissain lähteissä: Auðr) Syvämieli mainitaan yhtenä saaren varhaisimmista asuttajista. [2] Uplannin kuninkaiden ainoan lähteen, Hauksbók-käsikirjoituksen, omisti ja myös osittain kirjoitti Haukr Erlendsson -niminen islantilainen laintuntija, joka toimi myös Norjassa laamannina. Vuonna 1334 kuollut Haukr oli alenevassa polvessa sukua tekstissä mainitulle Unnr Syvämielelle. Syy siihen, miksi Haukr lisäsi Ynglingien kuningassukuun liittyvän tarinan käsikirjoitukseensa, olikin todennäköisesti henkilökohtainen. [3]

Haukrin näkökulmasta Uplannin kuninkaat oli historiallisen teksti, joka kuvasi hänen sukunsa esihistoriaa. Lisätessään Upplannin kuninkaat käsikirjoitukseensa Haukr saattoi osoittaa, että hänen esi-isillään oli kuninkaalliset, pakanajumaliin ulottuvat sukujuuret ja että hän oli kaukaista sukua myös Norjan kuninkaille. Uplannin kuninkaiden mukaan Óláfr Puunveistäjän sukujuuret ulottuivat äidin puolelta Gautrekr Anteliaaseen (isl. inn mildi), jonka isän Gautin mainitaan muinaissaagassa Bósin saaga (isl. Bósa saga ok Herrauðs) olevan pakanajumala Óðinnin poika. Óláfr Haraldsson eli Pyhä Olavi taas mainitaan joissain saagalähteissä Rögnvaldr Vuorenkorkuisen sedän Hálfdan Mustan jälkeläiseksi. Flateyjarbókina tunnetussa kuningassaagojen kokoelmassa olevan Pyhän Olavin saagan (isl. Óláfs saga helga) mukaan taas Haukrin esi-isän Óláfr Keihästilanhaltian katsottiin syntyneen uudelleen Pyhänä Olavina. [4]

Katso myös

Lähteet
  • Davidson, Hilda Roderick Ellis. 1968 [1943]. The Road to Hel. New York: Greenwood Press.
  • Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta, toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva & Sari Päivärinne. Helsinki: Finn Lectura, 2013.
  • Finnur Jónsson. 1892–1896. Indledning. Teoksessa Hauksbók efter de Arnamagnæanske håndskrifter no. 371, 544 og 675, 4°, samt forskellige papirshåndskrifter av det kongelige nordiske oldskrift-selskab, toim. Finnur Jónsson. Køpenhavn: Thieles Boktrykkeri, i–cxl.
  • Gropper, Stefanie. 2014. Die Transmission der Breta sögur als Beispiel für verschiedene Formen der translatio innerhalb der mittelalterlichen isländischen Literatur. Teoksessa Rittersagas: Übersetzung, Überlieferung, Transmission, toim. Jürg Glauser & Susanne Kramarz-Bein. Beiträge zur Nordischen Philologie 45. Tübingen: Francke, 219–237.
  • Gunnar Harðarson & Stefán Karlsson. 1993. Hauksbók. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 271–272.
  • Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.
  • Vanherpen, Sofie. 2013. Remembering Auðr/Unnr djúp(a)uðga Ketilsdóttir. Construction of Cultural Memory and Female Religious Identity. Mirator 14 (2013) 2: 61–78
  • Vanherpen, Sofie. 2017. In Search of a Founding Mother: The Case of Auðr djúpauðga in Sturlubók. Amsterdamer Beiträge zur älteren Germanistik 77 (2017): 559–583.

Viitteet
  1. Finnur Jónsson 1892–1896, lxxxviii; Simek & Hermann Pálsson 2007, 4; Egill Yksikätinen, 86 ja viite 94; Gropper 2014, 222.
  2. Vanherpen 2017, 562–563.
  3. Finnur Jónsson 1892–1896, lxxxiii; Gunnar Harðarson & Stefán Karlsson 1993; Vanherpen 2013, 68.
  4. Davidsson 1943, 139; Egill Yksikätinen, 14–15; Bósa saga ok Herrauðs, luku 1.

    Käännökset ja editiot

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.