Unkarin kuningaskunta

Tapani ja kuningatar Gisella perustavat kirkon Óbudaan. Képes krónika, 1358.

Unkarilaiset elivät 800-luvulla vielä nykyisen Ukrainan lounaisosissa, mutta he oppivat tuntemaan tulevan kotimaansa sotaretkillä. Kun petsenegit hyökkäsivät unkarilaisten kimppuun, nämä ylittivät Karpaatit päällikköjensä Árpádin ja Kurszánin johdolla, todennäköisesti keväällä 895, ja ottivat valtaansa harvaan asutetun Suuren alangon. Kun Kurszan kuoli 904, Árpád pääsi yksin johtoasemaan. Unkarilaiset tuhosivat Määrin valtakunnan, voittivat Baijerin rajakreivin vuonna 907 ja valtasivat myös Transdanubian. Vuonna 973 ruhtinas Géza lähetti lähetystön keisari Otto II:n luo, ja seuraavana vuonna hän kääntyi perheineen kristinuskoon. Hänen poikansa Vajk kastettiin Tapaniksi (unk. István).[1][2]

Paavi Sylvester III kruunasi Tapani I:n Unkarin kuninkaaksi joulupäivänä vuonna 1000 tai uutenavuotena 1001. Unkari liitettiin tasaveroisena kuningaskuntana Länsi-Euroopan yhteyteen ja se säilyi riippumattomana Saksan keisarista. Tapani perusti maahan kymmenen hiippakuntaa ja arkkipiispanistuimet Esztergomiin ja Kalocsaan. Hän rakennutti kirkkoja, velvoitti maksamaan kirkolle kymmenykset ja teki luostareille suuria maalahjoituksia.[2][3] Vanhimpia luostareita olivat Pannonhalma (perustettu 996) ja Tihany (1055).[4]

Tapanin hävitti lopullisesti vanhan heimo- ja klaanijärjestelmän ja loi pohjan sekä kirkolliselle että maalliselle hallinnolle. Maa jaettiin linnalääneihin (unk. megye), joita hallitsi kuninkaan nimittämä maaherra (ispán). Tapanin hallituskaudella läänejä oli 40–50. Korkein virkamies oli palatiini (nádor), joka oli kuninkaan uskottu ja aatelin edustaja hovissa.[2][5]

Tapanin pitkä hallituskausi oli suhteellisen rauhallista aikaa, mutta hänen kuolemaansa vuonna 1038 seurasivat monivuotiset levottomuudet. Koska hänen ainoa poikansa Imre kuoli tapaturmaisesti ennen isäänsä, Tapani nimitti seuraajakseen sisarenpoikansa Pietarin, jonka isä oli Venetsian doge. Ylimykset nousivat kuitenkin kapinaan ja Pietari ajettiin maanpakoon. Pietari pääsi takaisin valtaan keisari Henrik III:n tuella mutta sai surmansa pakanallisessa kapinaliikkeessä 1046. Uusi kuningas Andreas I onnistui tukahduttamaan kapinan ja ajamaan keisarin joukot pois Unkarista.[2][5]

Valtataistelut aiheuttivat Unkarille paljon harmia. Vallantavoittelijat hankkivat usein apua ulkomailta ja joutuivat tekemään poliittisia myönnytyksiä. Sekä Saksalais-roomalainen keisarikunta että Bysantin valtakunta yrittivät saada Unkarin vaikutuspiiriinsä. Vasta Ladislaus I (hallitsi 1077–1095) ja Kálmán (1095–1116) onnistuivat vakiinnuttamaan olot. Ladislauksen aikana kuningas Tapani, tämän poika Imre ja piispa Géllert julistettiin pyhimyksiksi. Myös Ladislaus kanonisoitiin sata vuotta myöhemmin.[2][5]

Halotti beszéd, ensimmäinen tunnettu unkarinkielinen teksti 1100-luvun lopulta.

Unkarin kuningaskunta laajensi aluettaan Karpaattien rinteille sekä pohjoisessa nykyisessä Slovakiassa että idässä Transilvaniassa. Transilvaniaan muutti maanviljelijöiksi saksalaisia siirtolaisia, joita kutsuttiin sakseiksi. Unkarinsukuiset székelyt asuttivat Transilvanian itäiset solat ja puolustivat niitä aron paimentolaisia vastaan. Kummallakin kansalla oli hallinnollinen erityisasema. Transilvaniaa hallitsemaan asetettiin kuvernööri eli voivodi (vájda). Etelässä Ladislaus valtasi Sava- ja Drava-jokien välisen alueen, ja Kálmánin aikana valloitettiin myös Kroatia ja Dalmatian pohjoisosa. Kroatialla oli autonominen asema ja siellä kuninkaan edustajana oli baani.[2][6]

Kuningas Béla III (1173–1196) otti vaimokseen Ranskan prinsessan, ja hänen tulonsa olivat samaa luokkaa kuin Ranskan kuninkaalla. Hän omisti puolet kuningaskunnan maasta, ja hänellä oli monopoli rahanlyöntiin, tulleihin ja kaivoksiin. Kuninkaanhovi alkoi jäljitellä länsieurooppalaisia ja bysanttilaisia esikuvia, ja Béla rakennutti Esztergomiin loisteliaan linnan ranskalaisten mestarien avulla. 1100-luvun lopussa kuninkaallinen notaari, joka tunnetaan nykyään nimellä ”Anonymus”, kirjoitti ensimmäisen kronikkamuotoisen Unkarin historian Gesta Hungarorum. Samalta ajalta on peräisin myös ensimmäinen tunnettu unkarinkielinen teksti, Ruumissaarna ja rukous (Halotti beszéd). Vakituisille asuinpaikoille alettiin pystyttää kivisiä rakennuksia, kirkkoja, luostareita ja palatseja ensin romaaniseen, sitten goottilaiseen tyyliin.[2][7]

Samaan aikaan myös taloudellinen ja yhteiskunnallinen rakenne muuttui. Maahan alkoi kehittyä feodaalinen yläluokka, joka sai viljeltäväkseen maata kuninkaalta ja sitoutui suorittamaan sotilaspalvelusta sitä vastaan. Osa ennen vapaista unkarilaisista joutui yhdessä entisten orjien kanssa maaorjiksi. Jotkut tilukset olivat hyvin suuria, ja niiden omistajat muodostivat oman magnaattien luokkansa. Alempi aatelisto syntyi vapaista talonpojista ja linnojen asemiehistä, jotka antautuivat suoraan kuninkaan palvelukseen välttääkseen joutumasta maanomistajien alaisiksi.[2][8]

Kuninkaan valta oli periaatteessa absoluuttinen, vaikka hänen apunaan olikin aatelisten neuvosto. 1200-luvun alussa kuninkaan asema alkoi kuitenkin heikentyä. Andreas II eli loisteliasta elämää, tuhlasi varoja ja jakoi kannattajilleen valtavia maalahjoituksia. Kuninkaalliset maatilat vähenivät, ja magnaatit hallitsivat lähes yksinvaltaisesti omia alueitaan. Syntynyt kapinaliike pakotti Andreaksen allekirjoittamaan vuonna 1222 Kultaisen bullan, joka on Unkarin vanhin valtio-oikeudellinen asiakirja. Siinä määriteltiin alemman aatelin oikeudet ja rajoitettiin kuninkaan valtaa eri tavoin. Kuninkaan piti järjestää vuosittain kokous, jossa aatelisto sai keskustella kuningaskunnan asioista. Tästä alkoi Unkarin valtiopäivien kehitys.[2][9]

Béla pakenee mongoleita Muhin taistelun jälkeen.

Andreas II:n poika Béla IV (1235–1270) yritti palauttaa kuninkaan arvovallan, mutta sen keskeytti mongolien tuhoisa hyökkäys. Mongolit löivät Unkarin joukot hajalle Muhin taistelussa keväällä 1241, ja kuningas joutui pakenemaan Dalmatiaan asti. Kun mongolit vetäytyivät vuoden kuluttua, laajat alueet oli hävitetty ja jopa puolet, varovaistenkin arvioiden mukaan 15–20 prosenttia, väestöstä kuollut.[2][9]

Béla IV:tä on pidetty Unkarin toisena perustajana. Hän palasi maanpaosta, järjesti armeijan uudelleen, rakennutti ketjun uusia linnoituksia ja kutsui uudisasukkaita autioituneille alueille. Hän kiinnitti erityistä huomioita kaupunkeihin ja perusti Budan kaupungin. Turkkilaissukuisia, pakanallisia kumaaneja asutettiin Suurelle tasangolle ja romanialaiset levittäytyivät Transilvaniaan. Bélan oli kuitenkin pakko jakaa lisää maalahjoituksia, ja jotkin mahtisuvut saavuttivat paikallisesti lähes itsenäisen aseman. Myös alempi aateli vahvistui ja se ryhtyi hoitamaan paikallista itsehallintoa.[2][10]

Kuningas yritti vahvistaa asemaansa kumaanien avulla, ja hän naitti poikansa Tapanin kumaaniprinsessa Elisabetille. Tapani kuoli vain kaksi vuotta isänsä jälkeen 1272, ja maa jäi Elisabetin johtaman holhoojahallituksen valtaan, kunnes kruununperijä Ladislaus julistettiin kuninkaaksi 15-vuotiaana. Unkarilaiset vierastivat kuitenkin kuningasta, joka turvautui liiaksi äitinsä kumaanisukuun, ja hänet surmattiin salajuonen turvin vuonna 1290. Koska Ladislausilla ei ollut rintaperillisiä, vaatimuksia Unkarin kruunuun asetettiin eri puolilta. Lopulta kuninkaaksi tuli nuori Andreas III, joka osoittautui viisaaksi ja pystyväksi hallitsijaksi. Hänen kuollessaan 1301 Árpádien suvun miespuolinen linja sammui. Kuninkaiden ja suuraatelin välinen taistelu oli johtanut siihen, että laajat osat maata olivat paikallisten mahtisuvujen hallussa ja kuninkaalla oli määräysvalta vain maan keskiosassa.[2][11]

Anjou-suvun kuninkaiden palatsi Visegrádissa.

Andreas III:n kuoleman jälkeen kruununtavoittelijat tulivat Árpádien naispuolisesta linjasta: Böömin Venceslaus, Baijerin Otto ja Anjou-suvun Napolin haaran Kaarle Robert. Kaarle Robert oli 13-vuotias, kun hänet valittiin paavi Bonifatius VIII:n tuella kuninkaaksi vuonna 1301. Hänen valtansa oli kuitenkin kiistanalainen, ja hänet kruunattiin lopulta virallisesti pyhällä kruunulla vasta 1310. Hän osoittautui pystyväksi kuninkaaksi, joka kykeni kukistamaan kapinalliset mahtimiehet ja lopettamaan sekasorron.[2][11]

Aika oli ulkopoliittisesti edullinen Unkarille, kun Saksaa sekoitti valtataistelu paavin ja keisarin välillä, Bysantin valtakunta heikkeni ja mongolien perustama Kultainen orda oli hajoamassa. Kaarle avioitui Puolan kuninkaan Vladislav I:n tyttären Elisabetin kanssa ja solmi liiton Puolan ja Böömin kuninkaiden kanssa. Kaarlen jälkeen kuninkaaksi tuli hänen poikansa Ludvig (1342–1382). Hän alisti sekä Moldovan, Valakian että Serbian vasalleikseen ja valtasi Dalmatian rannikon. Vuonna 1370 Ludvig peri Puolan kruunun enoltaan Kasimirilta. Unkarissa Ludvigin aikaa onkin pidetty sen historian loistavimpana.[2][12]

Kaarle ja Ludvig saivat paljon tuloja Transilvanian ja Pohjois-Unkarin kultakaivoksista, ja he saattoivat ylläpitää loistavaa hovia Visegrádiin rakennetussa palatsissa. Ludvig oli kiinnostunut kirjallisuudesta, ja antoi vuonna 1360 laatia miniatyyrimaalauksin koristellun kronikan (Képes krónika). Ensimmäiset yliopistot perustettiin 1300-luvulla Pécsiin ja Óbudaan, mutta ne eivät jääneet pitkäikäisiksi. Näistä edistysaskeleista huolimatta Unkari oli yhä muuta Eurooppaa vähemmän kehittynyttä rajamaata.[2][12]

Anjou-kuninkaiden valta oli lähes itsevaltaista. Feodaalinen järjestelmä ja maaorjuus vakiintui, ja aatelin asema muodostui Unkarissa vahvemmaksi kuin Länsi-Euroopassa. Aatelisten tuli ylläpitää sotaväkeä omalla kustannuksellaan. Linnaläänit olivat kuninkaan tukijoiden joukosta nimitettyjen maaherrojen johdossa.[2][13]

• Huotari, Juhani; Vehviläinen, Olli (toim.): Unkari. Maa, kansa, historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 871. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-252-2.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Unkarin kuningaskunta Wikimedia Commonsissa