Uncas

Uncasin isä Owanego oli pequotien kansakunnan ylin johtaja. Vuonna 1626 hän hieman ennen kuolemaansa naitti poikansa pequotien sen hetkisen ylipäällikön Tatobemin tyttärelle. Alun perin sulhasen paikalla piti olla Uncasin vanhempi veli, mutta tämän saatua surmansa ennen häitä korvasi Uncas hänen paikkansa isänsä ja appensa yhteisellä päätöksellä[2]

Siirtolaisten lisääntyvät määrät toivat Connecticutiin niin brittejä kuin hollantilaisiakin. Paikalliset intiaanit kävivät innokkaina kauppaa eurooppalaisten kanssa maksuvälineinään turkikset ja wampumit. Pequotit pyrkivät Tatobemin johdolla valvomaan muiden heimojen kauppakontakteja niin Uuden-Hollannin kuin englantilaistenkin kauppa-asemilla. Lopputuloksena pequotien välit kiristyivät varsinkin brittien kanssa, kun nämä alkoivat tehtailla teräsporillaan wampumeita, joita idän intiaanit olivat pitäneet "omana rahanaan". [3] Hollantilaiset odottivat sivussa Tatobemin soturien hyökkäystä brittiläisille kauppa-asemille, mutta pequotien sisällä syntynyt erimielisyys jakoi kansan kahtia. Osan kannattaessa kaupankäyntiä hollantilaisten kanssa halusi toinen puoli ostaa brittien tuotteita.

Kun hollantilaiset olivat surmanneet ylipäällikkö Tatobemin, hänen paikastaan kilpailivat brittiläismielinen Uncas ja surmatun johtajan hollantilaisia kannattava poika Sassacus. Jälkimmäisen noustua kansanäänestyksellä ylipäälliköksi teki Uncas oman ratkaisunsa. Hän keräsi joukkonsa ja kaikki Englannin kannattajat yhteen ja johti heidät pois pequotien parista. Heimo otti nimekseen mohegaanit, joka merkitsi "susia".[4]

Kun Connecticutin ja Massachusettsin siirtolaiset vuonna 1636 julistivat sodan pequoteja vastaan, tarjoutui Uncas sotureineen brittien avuksi. Mohegaanit eivät alun perin olleet innostuneita sotimaan sukulaisiaan pequoteja vastaan, mutta Uncas sai taivutettua heidät tahtoonsa. [4] Osan sotureista jäädessä puolustamaan kyliään Connecticutissa mahdollisten hyökkäysten varalta, seurasivat loput heistä päällikköään Hyökkäys pequotien pääkylään Mystic-joelle tehtiin takaapäin narragansetien mailta näiden luvulla. Lisäksi suuri joukko narragansetien omia sotureita liittyi vapaaehtoisten kapteeni John Masonin johtamien brittisiirtolaisten ja mohegaanien muodostamaan armeijaan, joka auringonnousun aikaan toukokuussa 1637 tunkeutui pequotien paaluvarustettuun kylään. Epätasaisessa taistelussa kuoli palamaan sytytetyn kylän liekkeihin vähintään 600 pequotia, monet heistä naisia ja lapsia. [5] Seuraavana päivänä brittien ja mohegaanien sotavoimat kohtasivat joukon Hartfordista palaavia pequot-sotureita. Nämä joutuivat perääntymään ylivoiman edessä suolle lähelle nykyistä New Havenin kaupunkia. [5]

Umpikujaan joutuneet pequotit jäivät vihollisen saartamiksi, mutta osa heistä pääsi pakenemaan, Sassacus heidän joukossaan. Mohegaanit ja muiden heimojen palkkamurhaajat takaa-ajoivat heitä brittien toimiessa maksumiehinä. [6] Sassacus hakeutui lähimpine miehineen turvaan mohikaanien luo, mutta nämä kavalsivat hänet brittiläismielisille mohawkeille, jotka leikkasivat Sassacuksen pään irti lähettäen sen paketissa Hartfordiin haluten osoittaa ystävällisyyttään Uudelle-Englannille.

Jäljelle jääneistä, ympäri Connecticutia paenneista pequoteista suurin osa otettiin kiinni elävinä. Heistä noin tuhat joutui moheganien orjiksi seuraavan kahden vuosikymmenen ajaksi. Aikakausi oli määrällisesti mohegaanien kulta-aikaa, sillä heidän populaationsa, joka pequoteista irtautumisen aikoihin oli ollut alta 2000 henkeä nousi hetkellisesti yli 3000:n.[4]

Vaikka mohegaanit ja narragansetit olivat osallistuneet pequoteja vastaan käytyyn sotaan se ei tehnyt heistä ystäviä. Kummatkin kansat havittelivat eteläisen Connecticutin "herruutta" itselleen. Nykyisen Norwichin kaupungin seutu kiinnosti molempia ja muodosti taistelukentän, kun pohjoisesta ja lännestä työntyvät mohegaanit ja idästä sekä etelästä tulevat narragansetit päättivät selvittivät kummalle alue kuului. [7]

Uncas ja Miantonomo

Vuonna 1643 noin 600 narragansett-soturia valtasi päällikkönsä Miantonomon johdolla moheganien pääkylän Shetucketin. Tieto tästä yllätyshyökkäyksestä oli vuotanut Uncasin korviin ja hän ehti kerätä soturinsa vastaiskuun. Syntyneiden taistelujen aikana Uncas vangitsi Miantonomon ja luovutti tämän Hartfordin brittiläiselle hallitukselle antaen näiden päättää narragansett-johtajan kohtalosta. Vaikka kuolemantuomiota vaadittiin yleisesti niin Miantonomo vapautettiin syytteistä ja hänet luovutettiin Uncasille, jonka piti kuljettaa vapautettu päällikkö kansansa pariin. Miantonomo surmattiin matkalla kotiin. Kaksi silminnäkijää väitti, että lähellä moheganien maita Uncas halkaisi Miantonomon kallon tomahawkilla ja leikkasi palan lihaa kuolleen miehen olkapäästä syöden sen voitonmerkkinä. [7] Yleisin versio tapahtumasta on, että surmatyön tekijä oli ollut Uncasin veli ja teko oli tehty brittien määräyksestä.[8]

Miantonomon kuolema sai narragansetit järjestämään voimakkaan kostoiskun, joka toteutettiin vuonna 1644. Uusi-Englanti siirtyi Uncasin puolelle ja vihollisuudet päättyivät vuoteen 1647. Moheganit olivat selvinneet voimainkoitoksestaan narraganseteita vastaan ja hallitsivat seuraavat vuosikymmenet eteläistä Connecticutia sulassa sovussa brittien siirtokunnan kanssa.

Uncas jatkoi omaksumaansa linjaa suosien Uutta-Englantia ja heidän pyrkimyksiään laajentaa siirtokuntaansa. Hänen käskynsä alla mohegaanit alistivat ympäristön pienemmät heimot vähitellen valtaansa ja ottivat heidän maansa myyden ne lopuksi Connecticutin siirtokunnalle. Viimeinen sota johon Uncas johti mohegaaninsa oli heinäkuussa 1675 alkanut kuningas Philipin sota.[5] Uuden-Englannin eteläosien intiaanit, jotka olivat saaneet tarpeekseen brittien vaatimuksista aloittivat hyökkäyksensä Rhode Islandissa ja laajensivat tuhoiskunsa Connecticutiin ja Massachusettsiin hävittäen kokonaan 12 brittien asuttamaa kaupunkia. Vain mohegaanit kaikista alueen intiaaneista taistelivat valkoisten puolella. [6] Uncas, joka itse oli liian vanha sotimaan, johdatti soturinsa itäisille rajoille estämään vihollisen tunkeutumista Connecticutiin. Sota päättyi seuraavana vuonna Uuden-Englannin voittoon.

Kun Uncas kuoli 1680-luvulla jatkoi hänen poikansa Ben Uncas hänen paikallaan.[4]

Uncasin alkuperäinen nimi oli Wonkus, joka mahdollisesti merkitsi kettua.[9] Brittiläisten keskuudessa nimi muuntui Uncasiksi, jolla nimellä hänen parhaiten muistetaan ja joka jäi intiaanihistorian sivuille. Omalla kotiseudullaan Uncas saavutti legendaarisen maineen. Paljon sen jälkeen, kun intiaanit olivat kadonneet Connecticutista kertoivat eurooppalaisten maahanmuuttajat hänestä yhä uusia sankaritarinoita. Suuri osa Uncasiin liittyvästä aineistosta (sekä suullinen perimätieto että kirjoitettu tieto) nojaa siihen tosiasiaan, että hän taisteli koko elämänsä valkoisten puolella. Englannin lisäksi Uncas johti soturinsa myös hollantilaisten Uuden-Amsterdamin ympärille levittäytyneiden siirtokuntien tueksi Long Islandin yhdistettyjä heimoja vastaan vuonna 1644.

Uncasin fyysistä olemusta on useissa hänen aikalaistensa jälkeenjättämissä muistiinpanoissa kuvattu sanoin voimakas, kookas ja vahvarakenteinen. [9] Kuvaukset Uncasin luonteesta eivät ole yksinomaan kehuvia. Hän oli peloton, urhea ja äärettömän kunnianhimoinen, mutta vastapainoksi myös häikäilemätön, kavala, ahne ja ilkeämielinen. [10] [11] [12] Kristinuskoa Uncas ei kannattanut ja sai siitä Uuden-Englannin papiston vihan päälleen. Ahneuttaan Uncas tyydytti monin eri tavoin muun muassa hyvillä naimakaupoilla. Julmuuttaan hän osoitti alistamalla pequot-orjat eläimellisen kohtelun alle. [3] Uncas osoitti kuitenkin käytöksellään olevansa myös kaukokatseinen ja viisas ymmärtäessään tarjota yhtenä ensimmäisistä intiaaneista englantilaisille ikuista ystävyyttä. Vaikka hänen kansansa asteittain menettikin maansa Connecticutin siirtokunnalle takasi tämä elinikäinen liitto Uncasille hyvän elämän.

Uncasin monumentti Connecticutin Norwichissa.

Uncasilla oli useita vaimoja. Hänen useimmat avioliittonsa eivät perustuneet intohimoon tai vaimon kauneuteen, vaan kysymyksessä olivat enemmänkin liittojen tarjoamat hyötynäkökohdat. Oman isän opettamaa käytäntömallia noudattaen Uncas valitsi vaimonsa varallisuuden tai korkean statuksen mukaan. Jo hänen ensimmäinen avioliittonsa pequotien päällikön tyttären kanssa vuonna 1623 perustui näihin syihin ja kytki hänet varakkaaseen päällikkösukuun. Vuonna 1638 Uncas nai samalta päälliköltä jääneen lesken.[13] Lisäystä haaremiin tuli seuraavien vuosien aikana hänen solmittuaan uusia liittoja vaikutusvaltaisten naisten kanssa. Eräs tällaisista naimakaupoista tehtiin vuonna 1640 Uncasin valitessa vaimokseen pienen hammonasset-heimon päällikön Sebequanashin tyttären.[14] Hyvin pian liiton solmimisen jälkeen hammonassettien maat siirtyivät Uncasin haltuun ja itse heimo, noin 125 kansalaista, yhdistettiin mohegaaneihin. [15]

Uncas houkutteli röyhkeästi myös useita korkeassa yhteiskunnallissa asemassa olleita pequot-naisia jättämään paikkansa Massachusettsin kuvernöörin John Winthropin taloudessa ja pakenemaan hänen luokseen.[13] Vaimojensa ja vaikutusvaltaisten naisystäviensä välityksellä Uncas kutoi ympärilleen laajan ystävyyssiteiden verkon, jonka tarkoitus oli lisätä hänen omaa auktoriteettiään muissa intiaanien kommuuneissa eteläisessä Connecticutissa ja ehkä sen ulkopuolellakin.

Uncasilla oli kaksi poikaa, Attawanhood (Joshua), joka oli syntynyt vuonna 1641 ja isoisänsä mukaan ristitty Owaneco (Ben). Kummatkin pojista osallistuivat sotapäällikön ominaisuudessa kuningas Philipin sotaan. [12] [15] Ben Uncasit, jotka perivät aina isänsä nimen, jatkoivat ylimpinä kansan hallitsijoina aina vuoteen 1769, jolloin viimeinen Ben Uncas kuoli. Mohegaanien suurten päällikköjen aika oli ohi. Heidän maistaan ja oikeuksistaan pyrki huolehtimaan englantilainen Masonin suku päämiehensä John Masonin johdolla, mutta siirtokunnan puristus teki yrityksestä hyödyttömän. Maansa menettäneet mohegaanit hajaantuivat 1770-luvulla osan seuratessa intiaanipastori Samsom Occomia New Yorkiin perustettuun "Veljesten kaupunkiin", Brothertoniin, jonne kaikki kristinuskoon käännytetyt intiaanit olivat tervetulleita. Mohegaanien päämiehenä oli 1930-luvulla kahden vuoden ajan Uncasin suvun jälkipolvia edustanut Julian Harris, intiaaninimeltään PeeGee Uncas.

Myös kirjallisuudessa Uncasin nimeä on käytetty. Yhdysvaltalaisen James Fenimore Cooperin teos Viimeinen mohikaani (engl. Last of The Mohicans) esittelee yhtenä päähenkilöistään mohikaanisoturi Uncasin, jonka esikuvana on käytetty alkuperäistä Uncasia nimeä myöten. Kirjan tapahtumat sijoittuvat brittiläisten ja ranskalaisten 1700-luvun puolivälin siirtolaissotiin ja teos on jälkeenpäin saanut kritiikkiä kahden eri intiaanikansan mohikaanien ja mohegaanien sekoittamisesta toisiinsa.