Ultra (kulttuurilehti)

Ultraa julkaistiin seitsemän numeroa, viimeinen kaksoisnumerona 7–8, yhteensä 128 kaksipalstaista sivua.[1][2] Ultran toimitus sijaitsi Helsingissä Pohjoisen Rautatiekadun kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa.[2]

Lehden ulkoasua on kuvattu vaatimattomaksi. Painopaperi oli ohutta ja karkeaa, kannet kartonkimaista paperia, taitto ja ulkoasun suunnittelu eivät tehneet vaikutusta, ja kuvitus oli pääasiassa lainattu muualta. Lehden nimi kannessa oli kuitenkin silmiinpistävän voimakkaan punaisella, ja se ja lehden nimi ehkä jo sinänsä kuvastivat sen rohkeita tavoitteita.[2]

Ultrassa käsiteltiin sekä Pohjoismaiden että Baltian uutta radikaalia taidetta mutta pidettiin myös ikkunat auki Eurooppaan, kuten Diktonius kirjoitti tavoitetta esittelevässä ohjelma-artikkelissaan.[4] Useassa artikkelissa käsiteltiin teatteria. Toinen painopiste oli modernistinen runo, jonka kaikkien suomenruotsalaisten edustajien – Diktonius, Södergran, Björling ja Enckell – runoja lehdessä julkaistiin.[2]

Ultran perustivat Hagar Olsson, Elmer Diktonius, Lauri Haarla ja Raoul af Hällström, sen päätoimittaja oli L. A. Salava ja julkaisija kustannusliike Daimon, jota johti Salava.[1][5] Lehden taustavoimaksi on väitetty Diktoniuksen ytäväpiiriin kuulunutta Otto Wille Kuusista, jonka harrastuksiin kuuluivat runot ja musiikki.[6] Lehden ensimmäinen numero ilmestyi 14. syyskuuta 1922 ja viimeinen 20. joulukuuta 1922.[1]

Lehden kirjoittajakuntaan kuuluivat aikansa merkittävimmät kulttuurivaikuttajat, perustajien lisäksi muun muassa suomenkieliset Katri Vala, L. Onerva, Uuno Kailas, ruotsinkielisiä esimerkiksi Gunnar Björling, Rabbe Enckell, Eric Olsoni sekä Ruotsista Anna Lenah Elgström ja Harry Blomberg.[1] Hällström oli tekemässä neljää ensimmäistä numeroa. Elmer Diktonius ei ollut varsinaisesti toimituskunnan jäsen, mutta hänen panoksensa oli merkittävä. Merkittävin oli kuitenkin Hagar Olssonin panos, ja hänen ja Diktoniuksen välille syntyikin skisma, kun Olssonin mielestä Diktonius ei huolehtinut lupaamista kirjoituksista ja käännöksistä. Edith Södergrania pyydettiin mukaan, mutta hän lykkäsi päätöstä. Myöhemmin hän kuitenkin päätti ryhtyä avustamaan lehteä ja teki sille käännöksiä ja kirjoitti runoja. Lehden kuvituksesta huolehti taiteilija Uuno Eskola, joka myös kirjoitti taiteista.[1] Yksi lehden numeroista omistettiin hänelle.[7] Eino Palola käsitteli teatteria. Viron puolelta kirjoitti kirjallisuudesta ja teatterista Ormi Arp.[2]

Ultran toimitustyö ei ollut kovin järjestelmällistä, sillä Salava viihtyi Helsingin iltaelämässä. Olssonin ja Diktoniuksen kiista haittasi lehdentekoa jo ennen ensimmäisen numeron ilmestymistä. 35 vuotta lehden kaatumisen jälkeen Olsson syyttää kirjoituksessaan asiasta Diktoniusta ja Salavaa, jotka hänen muistinsa mukaan huijasivat häntä.[1]

Ultra on mainittu yhdeksi 1920-luvun johtavista kulttuurilehdistä,[8][9] ja se oli modernismin edustajana Pohjoismaissa ensimmäinen lajissaan.[4] Lehden suurin merkitys oli ehkä siinä, että se antoi palstatilaa nuorille kotimaisille modernisteille ja kertoi ulkomaisista suuntauksista ja kirjailijoista. Vaikka artikkelit olivat lyhyitä ja vailla analyyttistä otetta, niistä kuvastui se, että moderni suomalainen kirjallisuus oli osa kansainvälistä näyttämöä. Monet lehden kirjoittajista siirtyivät 1928 perustettuihin Tulenkantajat-lehteen ja Quosego-lehteen, jossa Diktonius oli jälleen vahva voima ja perustaja yhdessä Olssonin kanssa.[2]

Kirjailija-kriitikko Onni Halla oli ilmeisesti vähätellyt lehteä, sillä Katri Vala kirjoitti hänelle joulukuussa 1922: "Eikö Ultra ole mitään? Nukutko sinä? Uusi maailma huutaa korvaasi ja sinusta se ei ole mitään!"[3]

• Rahikainen, Agneta: Edith: Runoilijan elämä ja myytti. Suomentanut Jaana Nikula. Schildts & Söderströms, 2014. ISBN 978-951-52-3359-2