Ulsterin uudisasutus

Irlanti oli 1500-luvun jälkipuoliskolla kapinoinut useasti Englannin valtaa vastaan. Englannin hovissa tajuttiin vähitellen, että pelkkä kapinoiden sotilaallinen tukahduttaminen ei riittäisi, vaan Irlantiin pitäisi saada kruunulle uskollisia asukkaita. Englannista oli lähetetty uudisasukkaita Irlantiin jo 1100-luvun normannivalloituksesta lähtien, mutta heidän jälkeläisensä olivat vähitellen omaksuneet irlantilaisten tavat ja asettuneet tukemaan kapinoita sen sijaan että olisivat pysyneet uskollisina kruunulle. Kysymys irlantilaisten lojaaliudesta tuli entistä hankalammaksi 1500-luvulla, jolloin Englannissa toteutettiin uskonpuhdistus, mutta Irlanti jäi katoliseksi.[1] Monia irlantilaisia kirkonmiehiä ja muita merkkihenkilöitä pakeni mantereelle katolisiin maihin, mistä käsin englantilaiset pelkäsivät heidän ohjailevan kotimaansa mielialoja entistäkin englantilaisvastaisemmiksi.[2]

Ensimmäinen laajamittainen uudisasutushanke käynnistettiin Desmondin kapinan jälkeen 1580-luvulla Munsterissa, jossa kruunu takavarikoi yli 100 000 hehtaaria kapinajohtajille kuuluneita maita.[2] Niille oli tarkoitus asuttaa noin 8 000 uudisasukasta, mutta suunnitelma epäonnistui, osin siksi että maanjako oli altista keinottelulle ja monet maita hankkineet eivät aikoneetkaan muuttaa Irlantiin. Munsteriin asettui vain noin 1 500 uudisasukasta, joista pääosa lisäksi pakeni yhdeksänvuotisen sodan aikana.[1]

Ulsterin alueelle oli jo 1500-luvun aikana alkanut oma-aloitteisesti muuttaa uudisasukkaita läheisestä Skotlannista.[3] Lisäksi 1570-luvun alussa sinne oli yritetty perustaa kruunun ohjauksessa pieniä siirtokuntia, mutta nämä hankkeet olivat kaatuneet irlantilaisten vihamieliseen vastarintaan.[4] Kun Hugh O’Neillin johtama kapina oli 1600-luvun alussa saatu kukistettua, päätettiin Ulsterin alueella käynnistää paljon laajamittaisempi uudisasutus. Sen käynnistämistä edisti ”jaarlien pakona” tunnettu tapahtuma: syyskuussa 1607 armahduksen saanut O’Neill ja joukko häntä tukeneita Ulsterin mahtimiehiä yllättäen pakeni laivalla Irlannista. Vaikka paon syyt olivat epäselvät, siihen osallistuneet voitiin julistaa kruunun vihollisiksi ja heidän maansa takavarikoitiin.[1] Irlannin käskynhaltija Sir Arthur Chichester sai laatia suunnitelman rajoitetusta uudisasukkaiden sijoittamisesta näille maille. Viimeisen yllykkeen laajamittaisen uudisasutuksen käynnistämiselle antoi Cahir O’Doherty -nimisen paikallisen päällikön johtama pieni kapina vuonna 1608. Sen jälkeen Jaakko I:n neuvonantajat, muun muassa John Davies ja Francis Drake, saivat kuninkaan vakuuttumaan suunniteltua radikaalimman asutusohjelman tarpeellisuudesta.[5]

Uudisasutusta koskeneet säädökset hyväksyttiin Englannin parlamentissa vuonna 1609. Asutukseen käytettäisiin sekä kapinajohtajilta takavarikoituja alueita että muita irlantilaisille kuuluneita maita. Kaikkiaan tarkoitukseen varattua maata oli noin 200 000 hehtaaria.[1] Asutuksen kohteiksi valittiin kuusi Ulsterin yhdeksästä kreivikunnasta. Ulkopuolelle jäivät ainoastaan Antrim, Down ja Monaghan. Niihin ei tarvinnut suunnata ohjattua uudisasutusta, koska Downiin ja Antrimiin suuntautui muutenkin voimakas muuttovirta Skotlannista (eivätkä ne sitä paitsi olleet kuuluneet kapinapäälliköiltä takavarikoituihin läänityksiin) ja Monaghania taas oli uudisasutettu jo 1590-luvulla.[3]

Asutuspolitiikka toimi siten, että halukkaille ”istuttajille” annettiin 2 000 eekkeriä (810 hehtaaria) viljelykelpoista sekä heidän haluamansa määrä ei-viljelykelpoista maata. Hieman pienempiä maa-alueita jaettiin myös muille ryhmille, kuten ansioituneina pidetyille irlantilaisille.[1] Uusien maanomistajien piti kolmen vuoden kuluessa asuttaa mailleen 24 miespuolista uudisasukasta tuhatta eekkeriä kohden sekä rakentaa sinne linna tai jokin vaatimattomampi puolustusrakennelma. Irlantilainen väestö piti ajaa mailta kokonaan pois.[5] Kaikkien maata vastaanottavien piti vannoa uskollisuudenvala kruunulle ja tunnustaa protestanttista uskoa. He eivät saaneet ottaa mailleen irlantilaisia maanvuokraajia, ja heidän odotettiin kykenevän puolustautumaan mahdollisia kapinoita vastaan. Tarkoituksena oli varmistaa, että uudisasukkaat eivät pitkälläkään aikavälillä sulautuisi irlantilaiseen kantaväestöön.[1] Ulsterin uudisasutus onnistui aiempia Irlannin asutushankkeita paremmin, koska nyt jaettaville maille saatiin houkuteltua sekä maanomistajia, maanvuokraajia että maatyöläisiä Englannista ja Skotlannista. Pääosa uudisasukkaista tuli Skotlannin alamailta. Monet heistä olivat presbyteerejä, mutta heidän ei sallittu perustaa omaa kirkkoaan Irlantiin ennen 1640-lukua. Hallitseva asema annettiin anglikaaniselle Irlannin kirkolle (Church of Ireland).[2]

Uudisasutusta ei saatu toteutettua aivan alkuperäisten suunnitelmien mukaan ja varsinkin kolmen vuoden aikaraja jaettavien maiden asuttamiselle osoittautui epärealistiseksi.[5] Pääomien keräämiseksi asutuksen edistämiseen kaksitoista Lontoon Cityn ammattikuntaa muodosti vuonna 1609 ”The Honourable The Irish Society” -nimisen yhteisen organisaation, joka sai toimiluvan vastata uudisasutuksesta huomattavia luonnonrikkauksia käsittäneellä Derryn ja Colerainen välisellä alueella eli niin sanotulla O’Cahanin maalla. Hanke osoittautui kannattavaksi sijoittajille, mutta asutus alueella ei toteutunut aivan kruunun toivomalla tavalla, sillä sääntöjen vastaisesti irlantilaisten talonpoikien sallittiin jäädä entisille mailleen vuokralaisiksi.[6][1] Cityn edustajille vuonna 1613 annetussa valtakirjassa määrättiin muuttamaan Derryn historiallinen nimi muotoon Londonderry, viittauksena Lontooseen.[2]

Irlantilainen kantaväestö suhtautui ymmärrettävästi Ulsterin uudisasuttamiseen vihamielisesti.[7] Vuosina 1613–1615 kokoontui kuningas Jaakko I:n pitkän tauon jälkeen koolle kutsuma Irlannin parlamentti, jonka toivottiin symbolisesti siunaavan uudisasutuspolitiikan.[2] Asutetuille alueille perustettiin riittävästi uusia vaalipiirejä, jotta parlamentin molempiin kamareihin saatiin ainakin niukka protestanttinen enemmistö. Parlamentti hyväksyikin asutuspolitiikan, mutta katolisia sortavaa uskonnollista lainsäädäntöä ei lopulta ajettu läpi yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi.[1] Irlannin parlamenttia ei tämän jälkeen kutsuttu uudelleen koolle ennen vuotta 1633.[2]

Irlannin saaren väestön uskonnollinen jakauma vuosina 1861 ja 2011: protestantit ovat enemmistönä punaisilla ja katoliset sinisillä alueilla. Vaikka protestantit keskittyvät Pohjois-Irlantiin, heitä on eniten niissä kreivikunnissa, joita Jaakko I:n ohjattu uudisasutuspolitiikka ei koskenut.

Ulsterista tuli vähitellen englantilais- ja skotlantilaistaustaisen maanomistajaluokan hallitsema. Monista tavallisista uudisasukkaista tuli vapaita talonpoikia, kun taas Ulsterin katolinen irlantilainen talonpoikaisväestö jäi maanvuokraajiksi tai joutui siirtymään syrjäisten ja huonosti tuottavien maiden viljelyyn. Ulsterin väestörakenne poikkesi tämän jälkeen ratkaisevalla tavalla muusta Irlannista.[3] 1640-luvun alkuun mennessä Ulsterissa asui noin 40 000 protestanttista asukasta.[5] Ulsterin uudisasukkaat joutuivat tilapäisesti pakenemaan 1640-luvun kapinoiden aikana, mutta he palasivat Oliver Cromwellin valloitettua Irlannin takaisin 1650-luvulla.[3] Protestantit muodostuivat Ulsterin alueella väestön enemmistöksi 1700-luvun aikana.[8]

Perinteisen näkemyksen mukaan protestanttien asuttaminen Ulsteriin 1600-luvulla loi pohjan sille irlantilaisten jakautumiselle, joka johti Pohjois-Irlannin erottamiseen muusta Irlannista vuonna 1921.[9] Pohjois-Irlannin nykyisen uskonnollisen jaon ja Jaakko I:n asutuspolitiikan välillä ei kuitenkaan ole suoraviivaista yhteyttä, sillä protestanttien osuus on jo vuosisatojen ajan ollut suurin nimenomaan Antrimin ja Downin alueilla, joihin ei kohdistunut kruunun ohjaamaa uudisasuttamista, ja toisaalta asutusohjelman kohteina olleista kreivikunnista Donegal ei edes päätynyt osaksi Pohjois-Irlantia. Samaan aikaan ohjatun uudisasuttamisen kanssa tapahtuneella skottien spontaanilla muutolla Ulsteriin saattoikin olla suurempi merkitys lopputuloksen kannalta.

• The Plantation of Ulster (englanniksi) BBC History