Ukrainalaisten nationalistien järjestö

Ukrainalaisten nationalistien järjestön edeltäjä oli Ukrainan sotilasjärjestö (UVO), jonka perustivat vuonna 1920 lyhytikäisen Länsi-Ukrainan kansantasavallan armeijan veteraanit.[2] Puola oli valloittanut Länsi-Ukrainan vuonna 1919, ja ulkovallat tunnustivat sen osaksi Puolaa vuonna 1923. Muut osat Ukrainasta muodostivat Neuvostoliittoon liitetyn Ukrainan neuvostotasavallan, jossa nationalistit eivät voineet turvallisesti toimia.[3] OUN syntyi, kun UVO ja kolme opiskelijajärjestöä yhdistyivät. Perustava kokous pidettiin Wienissä Itävallassa tammi–helmikuun vaihteessa 1929.[4]

Järjestön perustajien mielestä vuonna 1918 lyhytaikaisesti toteutunut Ukrainan itsenäisyys oli menetetty, koska Ukrainan kansantasavalta oli ollut liian liberaali ja vasemmistolainen, epäpätevästi johdettu ja heikko. He vaativat nyt ankaraa kuria, yksilöiden täydellistä alistamista kansakunnalle ja diktatorista päätöksentekoa demokratian sijasta. OUN:n tärkein ideologi oli Lvivissä (puol. Lwów) vaikuttanut poliittinen kirjailija Dmytro Dontsov, joka ei tosin itse liittynyt järjestöön. Hänen ajattelussaan oli yhtymäkohtia italialaiseen fasismiin ja saksalaiseen kansallissosialismiin.[3][2] Dontsov otti vaikutteita muun muassa Friedrich Nietzschen, Georges Sorelin ja Charles Maurrasin ajattelusta. OUN halusi vaalia ukrainalaisten rodullista ”puhtautta”, ja se vastusti ukrainalaisten avioliittoja puolalaisten, venäläisten tai juutalaisten kanssa.[5]

OUN:n ensimmäinen johtaja Jevhen Konovalets.

OUN, kuten myös sen edeltäjä UVO, tunnettiin väkivaltaisista ja terroristisista toimintatavoistaan. OUN alkoi heinäkuussa 1930 tehdä Galitsiassa ja Volyniassa sabotaasi-iskuja, ryöstöjä ja salamurhia, joihin Puolan hallitus vastasi lähettämällä armeijan miehittämään ukrainalaisalueiden maaseutua. Iskut kohdistuivat viranomaisiin ja puolalaisiin maanomistajiin sekä näiden omaisuuteen. Salamurhien kohteiksi päätyi puolalaisten ohella monia ”pettureiksi” julistettuja maltillisia ukrainalaisia. Noin 60 uhrista tunnetuimmat olivat vuonna 1931 murhattu sovitteleva puolalainen poliitikko Tadeusz Hołówko ja vuonna 1934 murhattu Puolan sisäministeri Bronisław Pieracki. Neuvosto-Ukrainan nälänhädästä kantautuneiden tietojen jälkeen OUN suoritti myös neuvostoliittolaisten diplomaattien kostomurhia. Enemmistö Puolan ukrainalaisista kannatti maltillisempia puolueita, jotka vastustivat OUN:n toimintaa, mutta sille muodostui myös huomattava oma kannatus varsinkin nuorison keskuudessa. Koska järjestön tavoitteena oli koko Puolan valtion romahduttaminen, se ryhtyi yhteistyöhön Saksan tiedustelun kanssa.[3][2][4]

Puolan viranomaiset onnistuivat vangitsemaan pääosan OUN:n paikallisista johtajista 1930-luvun aikana. OUN:n ensimmäinen johtaja oli maanpaossa elänyt Jevhen Konovalets, jonka neuvostoagentti murhasi vuonna 1938 Hollannissa. Konovaletsin kuoltua järjestö jakautui kahtia. Kun Konovaletsin seuraajaksi valitulle konservatiiviselle upseerille Andri Melnykille vuonna 1939 annettiin mahtipontinen arvonimi vožd, ’johtaja’, joukko OUN:n nuorempia kannattajia ryhmittyi Stepan Banderan ympärille, jonka saksalaiset vapauttivat puolalaisesta vankilasta syksyllä 1939. Bandera perusti helmikuussa 1940 kilpailevan järjestöjohdon. Melnykin siipi tunnettiin tästä alkaen nimellä OUN-M ja Banderan siipi nimellä OUN-B. Banderalaiset olivat kiinnostuneempia Dontsovin ajattelun ja fasismin mystisistä piirteistä, kuten tahdonvoiman korostamisesta.[4]

OUN-B:n johtaja Stepan Bandera.

Saksan valloitettua Puolan syksyllä 1939 OUN sai toimia avoimesti ja OUN-M:n edustajat osallistuivat ukrainalaisalueiden saksalaismieliseen paikallishallintoon.[6][3]

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 myös OUN-B sitoutui läheiseen yhteistyöhön Saksan kanssa, sillä Saksan uskottiin vapauttavan ukrainalaiset neuvostosorrosta. OUN-B:n johto julisti 30. kesäkuuta 1941 Lvivissä Ukrainan itsenäisyyden palautetuksi ja muodostaneensa Jaroslav Stetskon johtaman Ukrainan hallituksen.[6][3][5] Saksa ei hyväksynyt Ukrainan itsenäisyyttä ja vangitsi nopeasti pääosan järjestön molempien siipien johdosta. Melnyk ja Bandera viettivät suurimman osan sota-ajasta keskitysleireillä Saksassa, mutta paikallistasolla OUN:n kumpikin siipi jatkoi yhteistyötä saksalaisen miehityshallinnon kanssa. OUN:n jäsenet myös avustivat saksalaisia Einsatzgruppen-ryhmiä juutalaisten joukkomurhassa.[6][3] OUN-B:n jäsenet osallistuivat saksalaisten Lvivin juutalaisiin kohdistamiin pogromeihin.^lähde? OUN-B:n johtajista muun muassa Stetsko kannatti Ukrainan juutalaisten tuhoamista.[5]

OUN-B siirsi vuosina 1942–1943 pääosan toiminnastaan perustamaansa Ukrainan kansannousuarmeijaan (UPA), jonka tarkoituksena oli taistella sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan ja hankkiutua eroon alueen puolalaisista.[6][3][7] UPA suoritti Volyniassa ja Itä-Galitsiassa vuosina 1943–1944 puolalaisten joukkomurhia.[6][3] Niissä surmattiin vuoteen 1945 mennessä eri arvioiden mukaan 90 000 – 200 000 puolalaissiviiliä, joista muutamia tuhansia Puolan nykyisten rajojen sisällä. Lisäksi lähes puoli miljoonaa puolalaista pakotettiin muuttamaan alueelta pois.[8][5][9] Etnisen puhdistuksen tarkoituksena oli estää Länsi-Ukrainan palautuminen Puolalle sodan jälkeen poistamalla ”miehittäjäkansa” eli puolalaiset sieltä pysyvästi.[7] Elokuusta 1943 lähtien UPA taisteli ajoittain Saksaa vastaan. Neuvostojoukkojen otettua Ukrainan haltuunsa vuonna 1944 alkoi taistelu Neuvostoliittoa vastaan.

OUN-M:n aloitteesta Saksa perusti vuonna 1943 ukrainalaisia vapaaehtoisia varten SS-divisioona Galitsian, joka soti Saksan armeijassa pelkästään Neuvostoliittoa vastaan. Myös OUN-B ryhtyi tukemaan divisioonaa, joka sodan lopussa otti nimen Ukrainan kansallinen armeija.[6][3]

UPA:n jäänteet jatkoivat pienimuotoista sissisotaa Ukrainan syrjäseuduilla 1950-luvun puolelle saakka.[10] Esimerkiksi Donetskin alueen viimeinen tunnettu OUN:n jäsen pidätettiin vuonna 1958.[11]

OUN:n toiminta Ukrainassa luhistui toisen maailmansodan jälkeen, mutta järjestön veteraanit dominoivat ukrainalaisten emigranttien yhteisöä lännessä, erityisesti Kanadassa, johon pakeni paljon ukrainalaisia.[3] Molemmat siivet jatkoivat erillistä toimintaa ja keskinäistä kilpailua.[4] Vuonna 1949 Mykola Lebedin ympärille muodostui kolmas siipi, OUN-Z, joka julisti hyväksyvänsä demokratian periaatteet. Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA rahoitti salaa Lebedin toimintaa, kun taas OUN-B sai tukea Francon Espanjalta, Taiwanilta ja muilta maanpaossa toimineilta eurooppalaisilta äärioikeistoryhmiltä sekä entisiltä natseilta.[5] Bandera joutui vuonna 1959 salamurhan uhriksi maanpaossa.[4]

Ukrainan itsenäistyttyä uudelleen vuonna 1991 maahan syntyi kaksi kilpailevaa ryhmää, jotka pyrkivät jatkamaan OUN:n toimintaa: Ukrainalaisten nationalistien kongressi (KUN) sekä OUN-B, joka oli nyt alkuperäisten jäsenten Saksassa ja Australiassa asuneiden jälkeläisten käsissä. Myös myöhemmin perustetut Svoboda-puolue ja Tryzub imeni Bandery -niminen ryhmä ovat esiintyneet OUN:n ”perillisinä” nyky-Ukrainassa. OUN-B:n ja UPA:n sota-ajan vastarintatoiminta on ollut Ukrainassa virallisten kunnianosoitusten kohteena erityisesti Viktor Juštšenkon presidenttikaudesta (2005–2010) alkaen.[5]

• Johannes Remy: Ukrainan historia. Gaudeamus, Helsinki 2015.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ukrainalaisten nationalistien järjestö Wikimedia Commonsissa