Udin kieli

Udin kieltä puhutaan lähinnä Azerbaidžanissa, Georgiassa ja Venäjällä. Neuvostoliiton vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan udeja oli 7971 henkeä. Azerbaidžanin Qəbələn piirin Nicin kylässä arvioitiin vuonna 2002 asuvan yli 4 500 udia. 1990-luvulla udien määrä Azerbaidžanin Vartašenin eli Oğuzin kaupungissa ja Georgian Kvarelin piirin Oktomberin (nykyään Zinobiani) kylässä väheni voimakkaasti ja on enää muutamia kymmeniä henkilöitä. Huomattava osa udeista on muuttanut Azerbaidžanista Venäjälle Krasnodarin aluepiiriin ja Rostovin alueelle sekä muihin entisen Neuvostoliiton tasavaltoihin.[1] Venäjällä oli vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan 3 700 udia[2] ja 2 960 udin kielen puhujaa.[3] Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan Venäjällä on 2 300 udin puhujaa[4].

Udien esi-isiä ovat Taka-Kaukasian itäosassa asuneet utit, jotka mainitaan jo antiikin kirjailijoiden teoksissa. Udin kieltä käytettiin kristinuskoa tunnustaneen Kaukasian Albanian kirjakielenä. Sillä oli vuoden 430 tienoilla laadittu[5] 52 kirjaimesta koostuva kirjoitusjärjestelmä, jota pidetään kreikkalaistuneena aramealaisen kirjoituksen haarana. Kaukasian albanian eli agvanin kirjakielen tulkinta oli muistomerkkien vähäisyyden takia epävarmaa, kunnes 1990-luvun puolivälissä Siinain luostarista löydettiin 700-luvulla laadittu satasivuinen albaniankielisten liturgisten tekstien kokoelma. Sen on osoitettu edustavan muinaista udin kielen muotoa.[6]

Kieli jakautuu vartašenin ja nidžin murteisiin. Oktomberin udit ovat muuttaneet sinne Vartašenista vuonna 1922. Suurin osa puhujista osaa azeria ja venäjää, Georgiassa georgiaa ja armeniaa. Kirjakielen luomista yritettiin Georgiassa 1930-luvulla. 1990-luvun alussa laadittiin aluksi kyrilliseen ja sittemmin latinalaiseen aakkostoon perustuva kirjaimisto, julkaistiin aapinen ja kansanperinnekokoelmia. Nicin kylässä on kokeiltu udin kielen opettamista koulussa.[7]

• Udin kielelle omistettu sivusto (venäjäksi)