USS Lexington (CV-2)

Alun perin alus oli tarkoitus valmistaa taisteluristeilijänä runkonumeroltaan CC-1. Alus tilattiin Fore River Shipbuilding Companyllä Quincyssä Massachusettsissa, missä köli laskettiin 8. tammikuuta 1921 taisteluristeilijänä CC-1. Valmisteilla ollut alus päätettiin 1. heinäkuuta 1922 muuttaa lentotukialukseksi. Se laskettiin vesille 3. lokakuuta 1925 kumminaan apulaislaivastoministerin Theodore Douglas Robinsonin puoliso. Alus otettiin palvelukseen 14. joulukuuta 1927 ensimmäisenä päällikkönään Albert W. Marshall.[1]

Varustamisen ja koeajojen jälkeen Lexington liittyi 7. huhtikuuta 1928 taistelulaivastoon San Pedrossa Kaliforniassa. Alus palveli länsirannikolla taistelulaivaston lentotukialuslaivueessa. Se osallistui Havaijin vesillä (1928 Fleet Problem VIII), Panaman kanavan edustalla (1929 Fleet Problem IX), Karibianmerellä 1930 kahdesti ja itäisellä Tyynellä valtamerellä pidettyihin harjoituksiin. Vuoden 1941 syksyllä alus purjehti taistelulaivaston mukana Havaijille harjoituksiin.[1][2]

Japanin hyökätessä Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941 Lexington oli kuljettamassa kahdeksaatoista Yhdysvaltain merijalkaväen Vought SB2U Vindicator -tiedustelupommittajaa Midwaylle. Alus oli 700 merimailia Oahulta länteen ja 220 merimailia Midwayltä kaakkoon. Alus lähetti tiedustelukoneita ilmaan etsimään keisarillisen Japanin laivastoa ja aloitti paluumatkan Havaijille liittyäkseen USS Enterprisen taisteluosastoon. Osastot etsivät vihollista Oahun lounaispuolisilta merialueilta ennen paluutaan Pearl Harboriin 18. joulukuuta.[1][3]

Lexingtonin johtama Task Force 17 lähti jo seuraavana päivänä merelle iskeäkseen Japanin joukkoihin Gilbertin saarten Jaluitilla, jotta Wakeen kohdistuva paine hellittäisi. Hyökkäys peruutettiin 20. joulukuuta ja osasto lähti kohti Wakea suojatakseen Wakelle täydennystä toimittavaa USS Saratogaa. Waken kukistuttua 23. joulukuuta kumpikin tukialusosasto määrättiin palaamaan Pearl Harboriin, jonne ne saapuivat 27. joulukuuta.[1][4]

Se palveli Pearl Harborista käsin vara-amiraali Wilson Brownin Task Force 11:n lippulaivana. Alus partioi 11. tammikuuta 1942 saakka Oahun Johnstonin ja Palmyrann atollien muodostamassa kolmiossa estääkseen alueen käytön. Sen oli tarkoitus iskeä Wakelle, mutta operaatio keskeytyi sukellusveneen torpedoitua tankkeri USS Nechesin 2.-3. tammikuuta välisenä yönä[5]. Osasto suuntasi 16. helmikuuta Rabauliin, jonne oli tarkoitus iskeä 21. helmikuuta. Hyökkäystä edeltävänä päivänä osasto joutui 18 yksimoottorisen "Kate" -pommittajan maaliksi. Osaston suojana olleet hävittäjät ampuivat alas ensimmäisen aallon yhdeksästä koneesta viisi, mutta neljä konetta hyökkäsivät kohti Lexingtonia ilman tulosta menettäen vielä kolme konetta. Seuraavan aallon yhdeksän koneen saapuessa osaston suojana oli ainoastaan kaksi "F4F Wildcat"-hävittäjää, mutta viisi hyökkääjää ammuttiin alas. Neljä selvinnyttä pommikonetta yrittivät tuloksetta osua lentotukialukseen. Lopulta jälkimmäisen osaston neljä konetta ammuttiin alas. Kaikkiaan 18 hyökkääjästä selvisi takaisin vain yksi. Laivasto-osaston paljastuttua operaatiosta luovuttiin.[1][6]

Korallimerellä alus viipyi, kunnes se kohtasi 6. maaliskuuta USS Yorktownin johtaman Task Force 17:n Uusilla Hebrideillä. Yhdistetyn taisteluosaston kohteena oli Uuden-Guinean pohjoisrannikon meriliikenne. Osasto siirtyi Uuden-Guinean etelärannikolle Papuanlahdelle lähettäen koneensa saaren yli pohjoisrannalle läpi Owen Stanley vuoriston solien. Lexingtonilta nousi 10. maaliskuuta: 8 Wildcatia, 30 Dauntlessia, ja 13 Devastatoria iskeäkseen Salamauaan. Yorktownin osasto iski saman aikaisesti Laeen. Lentokoneet tuhosivat yhden suuren miinanraivaajan, 6 000 tonnin rahtialuksen sekä kevyen risteilijän. Yksi hyökänneistä koneista ei palannut. USS Lexington palasi iskun jälkeen Pearl Harboriin, jonne se saapui 26. maaliskuuta.[1][7]

Alus lähti uudelleen merelle 15. huhtikuuta, liittyen 1. toukokuuta uudelleen Task Force 17:ään. Yhdysvaltain laivaston saatua tiedon Japanin laivaston keskityksistä Korallimerelle taisteluosasto aloitti vihollisen etsinnän. Japanin eteneminen tuli estää, jotta yhteydet Australiaan ja Uuteen-Seelantiin eivät katkeaisi. Tiedustelukoneet havaitsivat 7. toukokuuta Japanin laivaston lentotukialusosaston, jolloin Lexingtonin lentokoneet aloittivat hyökkäyksen, jossa upotettiin kevyt lentotukialus Shoho.[1]

Myöhemmin samana päivänä Yhdysvaltain osaston lentokoneet torjuivat Zuikakulta ja Shokakulta saapuneen hyökkäysosaston pudottaen yhdeksän lentokonetta. Aamulla 8. toukokuuta USS Lexingtonin tiedustelukone havaitsi Shokakun taisteluosaston. Hyökkäys aloitettiin välittömästi, jolloin japanilaistukialus vaurioitui pahoin.[1]

Hieman myöhemmin japanilaisten hyökkäys läpäisi USS Lexingtonin puolustuksen osuen alukseen kahdella torpedolla ja kolmella pommilla. Alus kallistui seitsemän astetta ja sillä syttyi tulipaloja. Tulipalot saatiin hallintaan ja kallistus saatiin tasattua. Aluksen nopeus oli laskenut 25 solmuun ja se valmistautui vastaanottamaan lentokoneitaan. Aluksen sisätiloissa räjähti höyrystynyt lentokonebensiini sytyttäen suuren tulipalon.[1]

Aluksen päällikkö Frederick C. Sherman määräsi kello 15:58 vikapartioita lukuun ottamatta miehistön lentokannelle. Hän määräsi 17:07 miehistön jättämään laivan. Aluksen suojana olevat hävittäjät poimivat aluksen miehistön merestä. Amiraali Fitch siirsi lippunsa risteilijä USS Minneapolisille.[1]

Hävittäjä USS Phelps määrättiin upottamaan torpedoimalla palava lentotukialus. Hävittäjä laukaisi viisi torpedoa, joista kolme tai neljä osui lentotukialukseen upottaen sen kello 19:56.[1]

Aluksen hylyn löysi 800 kilometrin päässä Australian rannikosta miljardööri Paul Allenin johtama tutkimusryhmä 5. maaliskuuta 2018. Lentokoneiden todettiin kestäneen erittäin hyvin, niistä 11 oli edelleen kannella.[8]

• Chesneau, Roger: Aircraft Carriers of the World, 1914 to the Present – an illustrated encyclopedia. Bristol: Brockhampton Press, 1998. ISBN 1-86019-87-5-9. (englanniksi)
• Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1922–1946. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1987. ISBN 0-85177-146-7. (englanniksi)
• Polmar, Norman: Aircraft Carriers – A History of Carrier Aviation and its Influence on World Events Vol. 1, 1909–1945. Dulles, Virginia: Potomac Bools Inc, 2006. ISBN 1-57488-663-0. (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta USS Lexington (CV-2) Wikimedia Commonsissa

• Video paljastaa mykistävän näyn meren pohjassa – USS Lexington säilynyt 76 vuotta uponneena hämmentävän hyvin is.fi