USS Langley (CV-1)

Lentokoneiden merkitys laivaston tiedustelijoina ja tulenjohtajina oli tiedostettu sen jälkeen kuin ensimmäiset koneet sijoitettiin risteilijöille 1916. Tulenjohtokyvyllä ei ollut päätökseen kuitenkaan merkitystä, vaan Yhdysvaltain laivaston havainnoilla Britannian kuninkaallisen laivaston lentotukialuksista ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin tehtiin muun muassa koe torpedolla aseistetulla Sopwith Cuckoolla HMS Arguksella. Koe osoitti tasakantisen tukialuksen edut vesilentokoneiden emälaivoihin nähden.[2]

Langleyta ollaan muuntamassa tukialuskäyttöön Norfolkin telakalla.

Yhdysvaltain kongressi päätti 11. heinäkuuta 1919 valtuuttaa laivaston muuttamaan aluksen sellaiseksi, että se kykenisi kuljettamaan, lähettämään ilmaan ja vastaanottamaan lentokoneita ollessaan merellä. Alus siirrettiin 12. joulukuuta Hampton Roadsiin Virginiaan, jossa se poistettiin palveluksesta 24. maaliskuuta 1920. Alus sijoitettiin Norfolkin laivastontelakalle muutostöitä varten. Aluksen nimi muutettiin 21. huhtikuuta 1920 Langleyksi ja luokiteltiin palvelukseen otettaessa 20. maaliskuuta 1922 lentotukialukseksi (CV-1).[3][1]

Alukselle suunniteltiin sijoitettavan 34 lentokonetta tai maksimissaan purettuna 55. Alukselle varastoitiin 578 tonnia lentopolttoainetta lentosuojien etupuolelle. Aluksella ei ollut varsinaista hangaaria, vaan kaikille toiminnoille oli varattu tilat pääkannelta. Huoltotoiminnalle oli varattu omatila pääkannelta, mutta lentokoneet kuljetettiin niin kuin mikä tahansa rahti ruumassa. Koneiden siirtely tapahtui kahdella kolmen tonnin nosturilla pääkannen hissille, joka siirsi koneet edelleen lentokannelle. Hissin alla oli varastotila, johon oli talletettu muun muassa 275 pommia ja 24 torpedoa.[3]

Pääosa aluksen kansirakenteista poistettiin ja aiemmista nosturipuomeista valmistettiin tukirakenne puiselle lentokannelle, joka periaatteessa kattoi koko aluksen pituuden. Aluksen silta säilytettiin etuosassa, vaikka se jäikin muutoksen jälkeen lentokannen alapuolelle. Kaksi 10,67 metrin "hanhenkaula" nosturia asennettiin yksi kummallekin laidalle pääkannelle. Nosturit kykenivät kuormaamaan hissin ja nostamaan tarvittaessa kellukekoneet aluksen viereltä kannelle. Lentolaivueen kokoonpanoksi oli suunniteltu 12 hävittäjää, 12 tiedustelukonetta ja 10 torpedopommittajaa, joista kuusi olisi kellukekoneita. Kannelle sijoitettiin jarruvaijerit sekä kaksi katapulttia kellukekoneita varten. Lentokannelle sijoitettiin kaksi siirrettävää radiomastoa.[3]

Aluksen aseistusta rajoitti tila, joten sille asennettiin ainoastaan neljä yksiputkista 5 tuuman 51 kaliiperin tykkiä, jotka oli asennettu yksi kummallekin puolelle keulaan ja yksi kummallekin puolelle välikannelle aluksen takaosaan. Asennetut tykit eivät soveltuneet ilmamaalien ammuntaan puutteellisen korkeussäädön vuoksi.[3]

Aluksen voimanlähde pysyi samana eli Melville McAlpine -moottori, jossa turbiinit käyttivät generaattoreita virrantuottamiseen kahdelle sähkömoottorille, jotka oli kytketty akseliin. Savuhormit olivat aluksen vasemmalla puolella.[3]

Yhdysvaltain liityttyä toiseen maailmansotaan ja taistelujen alkaessa 8. joulukuuta 1941 Filippiineillä Langley oli ankkurissa Sangley Pointin edustalla Manilanlahdella, josta se purjehti kahden tankkerin kanssa etelään seuraavana yönä. Alus tuki PBY lentoveneitä ja USS Pecos tankkasi Aasian laivaston alukset matkalla etelään. Osastossa annettiin 10. joulukuuta Sulumerellä sukellusvenehälytys, jolloin kaksi torpedoa ohitti aluksen. Juuri ennen illan pimenemistä Langleyltä havaittiin keisarillisen Japanin laivaston risteilijöistä ja hävittäjistä koostuva osasto, mutta amerikkalaisia ei havaittu. Osasto saapui 1. tammikuuta 1942 Darwiniin Australiaan.[10]

Yhdysvaltain laivasto katsoi olevan tarpeen lähettää lisää joukkoja ja materiaalia Hollannin Itä-Intiaan ja helmikuussa tehtiin päätös lähettää Langleyllä P-40 hävittäjiä Jaavalle, joiden tarkoituksena olisi suojata Timorin saarta ja siten mahdollistaa siirtolennot alueelle. Alus kuormattiin Freemantlessa 32 kappaletta P-40E Warhawk avoimelle kannelle, 33 lentäjää ja 12 lentokonemekaanikkoa. Lentäjistä ainoastaan yhdellä oli lentokokemusta P-40 hävittäjistä. Lentokoneet oli kuormattaessa tankattu, mutta aseita ei ladattu.[11]

Rahtialus Sea Witchiin lastattiin 27 P-40 hävittäjää laatikoihin pakattuna. Alukset liitettiin osaksi saattuetta MS-5, joka saapui 22. helmikuuta Australian Freemantleen. Lentokoneiden tarve oli Jaavalla niin kiireinen, että kuljetusalukset irrotettiin saattueesta omaksi osastokseen. Kaksi alusta ilman saattajia sai määräyksen purjehtia 14 solmun nopeudella Jaavalle Tjilatjapiin, joka oli ainoa mahdollinen purkusatama. Suunnitelman mukaan alusten tuli olla perillä 27. helmikuuta. Langleyn lähtö viivästyi, koska loppumatkalle oli välttämätöntä saada saattajat. Saattajiksi päätyivät lopulta hävittäjät USS Edsall ja USS Whipple. Lisä viiveen aiheutti sukellusvenehavainto. Osasto aloitti 27. helmikuuta viimeiset sata merimailia.[12]

Aamu yhdeksältä havaittiin osaston yläpuolella tunnistamaton lentokone. Langleyltä lähetettiin pyyntö Jaavalle hävittäjäsuojan lähettämisestä, mutta kiireisistä laivueista ei kyetty lähettämään lentokoneita. Osasto havaitsi kello 11.40 lisää lentokoneita, jolloin aluksilla annettiin ilmahälytys.[12]

Ensimmäisessä hyökkäysosastossa oli yhdeksän Keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimien Mitsubishi G4M-pommikonetta. Kahden ensimmäisen koneen pommit onnistuttiin väistämään aluksen päällikön komentaja Robert P. McConnellin erinomaisen toiminnan ansiosta. Loput koneet saivat Langleyyn viisi suoraa osumaa ja kaksi lähelle osunutta, jotka aiheuttivat tulipalon aluksella, ohjausjärjestelmä tuhoutui ja vuoto aiheutti kymmenen asteen kallistuman. Tällöin kuusi pommikoneita saattanutta Zeroa tulittivat alusta konekivääreillä.[12]

McConnell pyrki pelastamaan aluksensa lastin ja laski alukseen vettä tasapainottaakseen kallistuman. Samoin palava kannella ollut materiaali työnnettiin mereen. Yritys epäonnistui sähkömoottoreiden kastuttua ja aluksen pysähdyttyä, jolloin aluksen kapteeni antoi käskyn kello 13.32 jättää laivan ja siirtyä saattaviin hävittäjiin. Yksitoista aluksen ja lentokoneiden miehistöistä oli kaatunut taistelussa.[12]

Hävittäjä Whipple ampui lentotukialukseen yhdeksän neljän tuuman kranaattia ja kaksi torpedoa upottaakseen vaurioituneen aluksen ja estääkseen sitä joutumasta vihollisen haltuun. Langleyn miehistö siirrettiin 1. maaliskuuta tankkeri Pecosille, joka joutui jo samana päivänä japanilaiselta tukialukselta Soruylta nousseiden lentokoneiden upottamaksi. Seuraavana yönä hävittäjä Whipple pelasti 232 pelastunutta, joista osa oli Langleyltä. Hävittäjä palasi Australiaan.[13]