UAZ-469

72-hevosvoimainen, 2,4-litrainen moottori[1] periytyi edeltäjämallista, GAZ-69:stä.[2] jatkona oli kuiva yksilevykytkin josta voima välittyi nelinopeuksisen vaihteiston ja kaksiportaisen alennusvaihteen kautta[1] jäykille etu- ja taka-akseleille, jotka oli jousitettu puolielliptisin lehtijousin. Iskunvaimentimet olivat hydrauliset ja vipumalliset.[2]

Kori oli teräsrakenteinen ja kantavana rakenteena oli tikapuurunko. Ohjaamo oli karu ja yksinkertainen, kuten neuvostoliittolaisissa sotilasajoneuvoissa yleensä. Istuimet oli verhoiltu vinyylillä. Istumapaikkoja oli kuljettajan vieressä yhdelle matkustajalle, käännettävällä takapenkillä kolmelle ja lisäksi takana tavaratilassa oli lisäistuimet kahdelle matkustajalle, jotka istuivat kasvot vastakkain ja selät sivuille päin.[2] Polttoainesäiliön tilavuus oli 78 litraa.[1]

Autoa päivitettiin vuonna 1983, jolloin sen mallimerkinnäksi tuli UAZ-315126. Moottorin iskutilavuutta kasvatettiin hieman ja samalla teho nousi 92 hevosvoimaan.[3]

Auton huippunopeus oli 100 km/h, maavara oli 220 mm ja kääntösäde 6,5 metriä. Rengaskoko oli 8,40-15".[1] Suurin lähestymiskulma on 50 ja jättökulma 45 astetta.

Puolustusvoimat vastaanotti yhden UAZ-469:n kokeiluun 28. helmikuuta 1974. Kokeilu päättyi saman vuoden toukokuun lopussa. Vuoden 1976 kesäkuussa maahan saapuivat ensimmäiset 15 UAZia ja vuoteen 1982 mennessä niitä oli käytössä jo 250 kappaletta.[3]

Suomessa joihinkin autoihin vaihdettiin kotimaiset, joskin huonosti istuvat kuomut. Joihinkin yksilöihin vaihdettiin valkoinen, lujitemuovinen katto. Näitä autoja kutsuttiin lempinimellä "ylioppilas-UAZ".[3]

Puolustusvoimissa UAZ-469:n käyttöiäksi oli määritelty 9,5 vuotta ja 315126:n 9,2 vuotta.[3] Muuten hyvän maastoauton heikko kohta oli moottori, jonka kestoikä oli vain 20 000–30 000 kilometriä. Niitä korjattiin puolustusvoimissa vuosittain viisikymmentä.[1]