Lockheed U-2

Toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan alettua supervallat olivat hyvin epäluuloisia ja epätietoisia toistensa suhteen, varsinkin länsi sulkeutuneen itäblokin suhteen. Presidentti Eisenhower ja Yhdysvaltain johto olivat huolissaan Neuvostoliitosta; pelättiin muun muassa Pearl Harborin vuoden 1941 tapaista yllätyshyökkäystä. Länsimaat olivat aloittaneet Neuvostoliiton ylilennot, muun muassa radiomajakkojen ja muiden kohteiden paikannukset. Neuvostoliittolaiset ampuivat alas useita koneita. Yhdysvaltain ilmavoimat käytti tiedustelutehtävissä 1950-luvulla erityisesti B-47-, ja B-29-, B-52-pommikoneiden tiedusteluversioita, yleensä rajoja pitkin suoritettuun tiedusteluun ja joskus sisämaassa erityisesti Siperiassa mahdollisesti sijaitsevien lentotukikohtien tiedusteluun.[1]

Vuonna 1955 presidentti Eisenhower palasi Genevestä, missä Neuvostoliitto oli torjunut hänen Open skies -ehdotuksensa supervaltojen oikeudesta suorittaa ylilentoja toistensa ilmatilassa. Neuvostoliiton pääsihteeri Hruštšov hylkäsi ehdotuksen, joka hänen mielestään olisi ollut laillistettua vakoilua. 40 prosenttia Neuvostoliiton pinta-alasta oli tuolloin lentokieltoaluetta ulkomaalaisilta ja jopa neuvostoliittolaisilta. Tiedon puute oli Yhdysvalloille polttava ongelma muun muassa strategisten pommitusten kannalta, koska mahdolliset maalit eivät olleet tiedossa ja tiedot Uralin itäpuolella Siperiassa olevista uusista kaupungeista olivat puutteelliset.[1]

Tarvittaisiin tiedustelukone, joka lentäisi Neuvostoliiton ilmatorjunnan yläpuolella. Paras neuvostoliittolainen hävittäjä MiG-17 nousi parhaimmillaan 13 700 metriin (45 000 jalkaa). Lisäksi Neuvostoliiton tutkajärjestelmät olivat alun perin Yhdysvalloista ja järjestelmän heikkouksien takia arvioitiin yli 19 800 metrin (65 000 jalkaa) korkeudessa lentävän koneen jäävän paljastumatta. Toisaalta oli saatu todisteita, että Neuvostoliitto oli kehittänyt tutkajärjestelmiään (Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta eivät olleet), mutta usko yli 19 800 metriin jatkui.[1]

CIA on paljastanut ufoharrastajien pyhiinvaelluskohteen Area 51:n U-2-koneiden testialueeksi. U-2 lensi korkeammalla kuin muut silloiset koneet, jopa noin 18 kilometrin korkeudessa, ja ne heijastivat auringonvaloa vielä kun pimeä oli laskeutunut ja erottuivat siten kirkkaina yötaivaalla.[2]

Vuonna 1953 Yhdysvaltain ilmavoimat järjesti tarjouskilpailun tiedustelukoneen kehittämiseksi. Koneelta vaadittiin muun muassa 1 500 meripeninkulman (noin 2 800 kilometrin) toimintasäde ja kyky tehdä tiedustelutehtäviä päivällä hyvän näkyvyyden aikana ennen ja jälkeen hyökkäyksen.[1]

Koneen pitäisi lentää vähintään 21 000 metrissä ja kantaa 45–318 kilogramman laitteisto yhden hengen miehistöllä. Suunnitelmat pyydettiin pieniltä valmistajilta, joiden arvioitiin kehittävän koneen nopeimmin: Belliltä, Fairchildilta ja Martinilta; Martin-yhtiöltä pyydettiin parannusehdotuksia B-57 Canberra -koneeseen. Lockheediltä ei pyydetty suunnitelmaa, mutta Lockheed lähetti suunnitelmansa kehitysosaston apulaisjohtajan saatua tietää suunnittelukilpailusta sattumalta ystävältään ilmavoimissa.[1]

Lockheedin F-104-hävittäjän runkoon perustuvaa CL-282-suunnitelmaa (Ilmavoimien tyyppinimi U-2 annettiin myöhemmin) ei valittu. Ilmavoimien sotilaat hylkäsivät Kelly Johnsonin liian erikoisen suunnitelman, syinä muun muassa General Electric J73 -moottorista liian vähän käyttökokemuksia, kone ei ollut kaksimoottorinen, se oli aseistamaton, se ei kestäisi sotilaskoneelta vaadittavia G-voimia ja laskeutumispyörien puuttuminen (lopullisessa koneessa oli kaksi pyörää rungossa edessä ja takana). CL-282 oli suunnitelmana liitokone varustettuna suihkumoottorilla. Ilmavoimat valitsivat Martinin B-57-pommittajan kehittämisen ja tulevaisuuden koneeksi Bellin X-16-suunnitelman.[1]

Ilmavoimien merkittävien siviilihenkilöiden ja avustavien tiedemiesten ja presidenttiä avustaneiden tiedemiesten tukiessa CL-282:ta presidentti Eisenhower saatiin CL-282-suunnitelman tukijaksi. Presidentti ja tiedemiehet päättivät myös siirtää tiedusteluohjelman Ilmavoimien ja CIA:n yhteistyöprojektiksi, koska sotilaskonelennot voisivat aiheuttaa jopa sodan. Presidentin tuki ja moottorin vaihto J57-moottoriin saivat Ilmavoimat hyväksymään lopulta CL-282-koneen.[1]

19. marraskuuta 1954 Ilmavoimien, CIA:n ja Lockheedin edustajat löivät lukkoon suunnitelman. 26. marraskuuta 1954 U-2-projekti oli saanut hyväksynnän presidentti Eisenhowerilta. Kelly Johnson aloitti työt Lockheedilla välittömästi, odottamatta virallista sopimusta. Virallinen sopimus allekirjoitettiin 3. maaliskuuta 1955 Lockheedin kanssa koneiden ostamisesta; ensimmäisen U-2:n piti valmistua – ja valmistui – heinäkuussa 1955.[1]

Hankkeen henkilökunnan rahoituksen alkuperäinen arvo oli 35 miljoonaa dollaria. CIA tulisi ostamaan 20 konetta Neuvostoliiton tiedustelulentoihin ja Ilmavoimat 29 omaan käyttöön (kaksi konetta hankittiin myöhemmin). Ilmakuvauskameran suunnittelisi Harvardin yliopiston tutkija James G. Baker, Kodak kehittäisi kameraan filmin. Koneeseen Shell kehittäisi erityispolttoaineen, joka ei haihtunut suurissakaan korkeuksissa. U-2 rakennettiin noin 8 kuukaudessa ja koneen ensimmäinen koelento suoritettiin 6. elokuuta 1955. Kone sai Ilmavoimien tunnuksen U-2, (utility aircraft).[1]

Myöhemmin NASA on käyttänyt koneen U-2C- ja U-2R-versioita ilmakehätutkimuksissa – koneen NASA-tyyppimerkintä on ER-2.[3][4]

Yksipaikkaisen ja yksimoottorisen koneen siipien kärkiväli oli hyvin suuri, ja sen liitoluku oli korkea kuten purjelentokoneilla, koneen voimalaite on kuitenkin suihkumoottori. U-2 pystyi tavoittamaan 100 000 jalan (30 480 metrin) korkeuden sekä lentämään useita tunteja 70 000 jalan (21 336 metrin) korkeudessa 500 mailin (805 kilometrin) tuntinopeudella.^lähde?

Koneessa käytettiin erikoispolttoainetta. Shellin LF-1A-kerosiinin ominaisuudet saatiin aikaan lisäämällä kerosiiniin yleensä Flit-hyönteismyrkkyyn käytettyä ainetta ja 1955 Yhdysvalloissa olikin hyönteismyrkystä pulaa U-2:n kuluttaessa sitä.

Lentoonlähtöä auttaa nykyisissäkin versioissa kaksi irtoavaa apupyörää siipien alla; rungossa on kaksi pyöräparia edessä ja takana. Laskeutumiseen tarvitaan avustava ajoneuvo, josta annetaan radiolla ohjeita pilotille; kone pysähdyttyään voi kellahtaa rungon ja toisen siivenkärjen varaan; siivenkärjet ovat titaania. U-2:n siivet ja pyrstö olivat irrotettavissa. Navigoinnissa auttoivat koneen alle näkevä periskooppi, ja pieni sekstantti.[1]

Panoraamakameroilla varustetun version lisäksi koneesta oli olemassa signaalitiedusteluun tarkoitettu malli, jossa oli kameroiden sijaa 11 Ramo-Woolridgen valmistamaa radiovastaanotinta, jotka kuuntelivat taajuuksia 150–4 000 Mhz. Koneen koodinimi oli System IV ja se oli käytössä ainakin 1950-luvun lopussa Mustallamerellä ja Barentsinmerellä, mahdollisesti myös Suomenlahdella.[5]

Alkuperäinen U-2 Dragon Lady harjoituslennolla

Koneet olivat pitkään ilman maalia, eli alumiininkiiltäviä. Maali oli jätetty pois, jotta kone olisi kevyempi; lisäksi koneen arvioitiin lentävän niin korkealla, että sitä ei havaittaisi silmin. Pilotit tunsivat olleensa lopulta operatiivisen käytön alettua kuin ampumatauluina ja vuoden 1957 loppupuolella koneen pääsuunnittelija Kelly Johnson oli sitä mieltä, että jotain oli tehtävä. U-2 lensi niin korkealla, että maaliksi valittiin lopulta taivaan sävyyn sulautuva mattatyyppinen sinertävän musta.[1]

Lennot eivät olleet vaarattomia: kaksi lentäjää kuoli ja kolmas onnistui pelastautumaan ennen koneen maahansyöksyä. Helmikuussa 1956 Robert Everettin U-2 syttyi palamaan Nevadassa. Hän laski koneen 30 000 jalkaan (10 000 metriin) ja hyppäsi. 17. syyskuuta 1956 Howard Kerry kuoli koneensa murskautuessa sadan kilometrin päässä tukikohdasta Saksan liittotasavallassa. Huhtikuussa 1957 Robert L. Siker kuoli koneen törmätessä maahan Nevadassa. Bruce Grant menetti 30 kilometrin korkeudessa tajuntansa ja kuoli.Vuonna 1962 CIA:n alun perin 20 koneesta oli jäljellä vain seitsemän.[1]

U-2:n liitokonemainen kevytrakenteisuus mahdollisti koneen nousemisen poikkeuksellisen korkealle, mutta siksi kone oli myös hauras – kone ei kestänyt suurten nopeuksien G-voimia. Ohjaajan piti olla hyvin tarkka, jotta kone lentäisi hieman nokka ylhäällä operatiivisessa korkeudessa. Jos koneen asento laskisi asteen tai kaksi, lähtisi se putoamaan, ja alle minuutissa kone ylittäisi turvallisen nopeusalueen ja alkaisi hajota palasiksi. Lakikorkeuden lähellä lennettäessä koneen nopeus täytyi pitää kuuden solmun ikkunan sisällä sakkaamisnopeuden yläpuolella.[1]

Ensilento tapahtui Lockheedin koelentäjän Tony LeVierin ohjaamana 4. elokuuta 1955 Nevadassa Groom Lake:n lentotukikohdassa (Area 51). Virallinen ensilento oli 8. elokuuta, jolloin kone nousi 35 000 jalan korkeuteen.[1] Lockheedin kokeet katsottiin moottoriongelmista huolimatta onnistuneiksi.

Ilmavoimat osti muutaman U-2:n kesällä 1955 atomienergiakomission tarvitsemien tutkimusten suorittamiseksi. Elokuussa 1955 ilmavoimat otti U-2-tukikohdan alueelta 50 000 jalan korkeudesta kuvia, joissa golf-kentällä näkyi kaksi palloa.

7. toukokuuta 1956 NACA (NASAn edeltäjä) kertoi lehdistötiedotteessaan uudesta tutkimuskoneesta, joka pystyy lentämään kymmenen mailin eli 16 kilometrin korkeuteen. 9. heinäkuuta NACA tiedotti koneen siirtyvän tekemään ilmakehätutkimusta Yhdysvaltain ulkopuolelle.

Det A perustettiin ensin Ison-Britannian Lakenheathiin (RAF Alconbury) huhtikuun lopussa 1956. Osasto siirrettiin Länsi-Saksaan Wiesbadeniin kesäkuun puolivälissä, koneen herätettyä liikaa huomiota Isossa-Britanniassa. Toisaalta Wiesbadenin kenttä oli Länsi-Saksan vilkkaimpia kenttiä, ja Det A siirtyi lokakuussa 1956 lähelle Saksan demokraattisen tasavallan rajaa toisen maailmansodan aikana toimineeseen lentotukikohtaan (Giebelstadt).[1]

Det A teki U-2-ohjelman ensimmäisen operatiivisen lennon 20. kesäkuuta 1956 Puolan ja Saksan demokraattisen tasavallan yli. U-2-koneen oli arvioitu olevan tutkalla havaitsematon, mutta tiedustelutiedon analysoinnin jälkeen ymmärrettiin, että koneesta oli tehty havaintoja. U-2-lennoille oli tyypillistä, että kone palasi samaan lentotukikohtaan josta se oli lähtenyt.[1]

Ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento tehtiin 4. heinäkuuta 1956. U-2 lensi Puolan ja Valko-Venäjän yli Leningradiin, jossa se kuvasi lennon pääkohdetta, Neuvostoliiton sukellusveneohjelman tärkeintä laivastotelakkaa. Tämän lisäksi kone lensi useiden lentotukikohtien yli kuvaten materiaalia Bison-pommikoneiden määrän arviointiin. Kone jatkoi Kuolan niemimaan yläpuolelle ja kuvasi Petsamon nikkelitehtaita. Paluumatkalla kone lensi todennäköisesti Suomen yli.[6] Seuraavana päivänä tehtiin toinen ylilento, joka jäi ainoaksi Moskovan yli suoritetuksi tiedustelutehtäväksi. Kone lensi 200 kilometriä Moskovasta itään, ja kuvasi muun muassa Bison-pommikoneiden kokoonpanotehdasta.[1]

CIA:n pääjohtaja Allen Dulles tyrmistyi kuultuaan lennoista vasta jälkikäteen. Myös presidentti Eisenhower oli U-2-lennoista huolissaan; ne rikkoivat kansainvälistä oikeutta ja paljastuessaan olisivat vaarantaneet suhteet ulkovaltoihin.[6] Jos kävisi ilmi, että Neuvostoliitto pystyisi seuraamaan U-2-lentoa tutkalla jatkuvasti, presidentti Eisenhower oli määrännyt lennot lopetettavaksi välittömästi. Ylilentojen raporteissa 6. heinäkuuta kerrottiin Neuvostoliiton tehneen hyvin heikoksi jääneitä yrityksiä lennon torjumiseksi.[1]

Yhdysvaltain ilmavoimien delegaatio esikunnan päällikön Nathan F. Twiningin johdolla oli juuri vieraillut Hruštšovin kutsumana Neuvostoliitossa kesäkuun lopussa.[1]

Neuvostoliitto esitti vastalauseensa lentojen vuoksi Yhdysvaltain Moskovan lähetystölle 10. heinäkuuta. Vastalauseesta selvisi, että konetta ei kuitenkaan oltu pystytty seuraamaan jatkuvasti, ja yllättäen tutkaverkosto oli heikoin Leningradin ja Moskovan alueella – neuvostoliittolaiset eivät tienneet koneen lentäneen kaupunkien yli. Eisenhower oli suostuteltu U-2-ylilentoihin muun muassa sillä, että U-2 olisi hyvin todennäköisesti tutkassa näkymätön. Huolestuneena Neuvostoliiton nootista Eisenhower keskeytti ylilennot itäblokin ilmatilassa.[1]

Detachment A jatkoi tiedustelulentoja tehden muun muassa ensimmäiset lennot Lähi-itään Suezin kriisin aikana. Yksikkö lakkautettiin marraskuussa 1957. Itäblokin tutkajärjestelmät olivat etelärajalla ja Itä-Aasiassa heikommat, ja bomber gap:in jälkeen tiedustelutoiminta painottui Neuvostoliiton ohjus- ja ydinohjelmaan, jossa otettiin muun muassa yläilmakehästä näytteitä ydinkokeen nostattamista radioaktiivisista hiukkasista tähän tarkoitukseen suunnitelluilla koneilla. Testialueet sijaitsivat Det A:n toimintasäteen ulkopuolella.[1]

CIA perusti neljän lentokoneen ja kuuden siviililentäjän yksikön Turkissa Adanan lähellä sijaitsevaan Adanan lentotukikohtaan (Incirlikin lentotukikohta 28. helmikuuta 1958 alkaen) syyskuussa 1956. Turkin pääministeri oli antanut hyväksyntänsä tukikohdalle. Det B:stä tuli U-2-operaatioiden tärkein osasto. Det 10-10 oli yksikön tavallinen Ilmavoimien koodi.[1]

Adanasta aloitettiin operatiiviset lennot 11. syyskuuta 1956, ja lokakuussa Det B:n koneet tekivät 90 prosenttia Lähi-idän ylilennoista.[1]

Det B teki myös kuuluisan lennon 1. toukokuuta 1960, jolloin U-2 ammuttiin alas Neuvostoliiton ilmatilassa. Alasampuminen lopetti kaikki lennot kaikista yksiköistä, ja koneet ja henkilöstö vedettiin vähin äänin takaisin Yhdysvaltoihin.[1]

Eisenhower päätti sallia Neuvostoliiton ylilennot Neuvostoliiton ryhdyttyä tukahduttamaan Unkarin kansannousua lokakuun lopussa 1956; lisäksi Eisenhower oli valittu uudelleen presidentiksi marraskuun alussa 1956. Unkarin tapahtumien aikana Eisenhower kielsi ylilennot Unkarin ilmatilassa.[1]

Adanasta tehtiin tauon jälkeen ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento 20. marraskuuta 1956. Gary Powersin ohjaama U-2 lensi ensin itään Iranin yllä, kääntyi takaisinpäin ja lensi Iranin ja Neuvostoliiton rajaa pitkin Neuvosto-Armenian rajalle, josta kone lensi Neuvostoliiton ilmatilaan ja kuvasi Jerevania – hävittäjät tekivät epäonnistuneita torjuntayrityksiä. Sähkövika koneessa pakotti koneen takaisin Adanaan. Neuvostoliiton hallitus protestoi lentoa salaisessa viestissä Washingtoniin.[1]

Det C aloitti toimintansa ensin Eielsonin lentotukikohdassa Alaskassa. Sieltä lennettiin vuoden 1957 ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento. Ylilento oli myös ensimmäinen Yhdysvaltain maaperältä lennetty ylilento.[1]

Det C siirrettiin lopulta Atsugiin, Japaniin, Yhdysvaltain laivaston lentotukikohtaan,[1] minne sijoitettiin kuusi U-2:ta. Japanin hallitusta ei informoitu asiassa. Tiedustelulennot, jotka eivät koskeneet meteorologiaa, kulkivat Japaninmereltä Neuvostoliiton itärajalle, Keltaiselle merelle Kiinan alueen ylitse.

Ensimmäisten Neuvostoliiton yllä tehtyjen lentojen jälkeen kesällä 1956 kävi selväksi, ettei Neuvostoliitolla ollut ylivoimaa pommikoneiden määrässä.[1]

U-2:n tiedustelukuvat osoittivat vääräksi Yhdysvaltain ilmavoimien väitteen, että Neuvostoliitto omistaisi melkein 100 modernia raskasta Mjasištšev M-4 (Bison) -pommikonetta. Heinäkuun 1956 lennoilla ei havaittu yhtään konetta kuvatuissa yhdeksässä pitkänmatkanpommittajien tukikohdassa. Tiedon perusteella hylättiin Yhdysvaltain ilmavoimien pyyntö rahoituksesta uusiin B-52-pommikoneisiin, joilla olisi kurottu kiinni Neuvostoliiton oletettua etumatkaa pommikoneiden määrässä.[1]

Detachment A lensi ensimmäiset taktiset tiedustelulennot Suezin kriisin aikana Lähi-idässä. Koneet tekivät välilaskun polttoainetankkausta varten Adanan lentotukikohdassa. Adanan Detachment B-yksikkö ei ollut elokuun 1956 lopussa vielä valmis operaatioihin. Det A:n osuus tiedustelulennoissa väheni merkittävästi Det B:n aloitettua operatiiviset lennot syyskuun puolivälissä.[1]

Pääartikkeli: Missile gap

Missile gap tarkoittaa 1950-luvun lopun epäilyä Yhdysvaltain ICBM-ohjusohjelman jälkeenjääneisyydestä Neuvostoliiton ohjelmaan verrattuna. USA:n presidentinvaaleissa vuonna 1960 missile gap oli yhtenä vaaliteemana demokraattien John F. Kennedyn ja republikaanien Richard Nixonin välillä.[1]

Missile-gap-kiistelyyn vaikuttivat se, että CIA:lla oli asiasta selvää faktaa, mutta sen lähdettä U-2:ta ei voitu paljastaa, joten tietoihin ei luotettu. Lisäksi arvovaltainen Neuvostoliiton ylin johto liioitteli vakuuttavasti oman ICBM-ohjusohjelmansa tilaa julkisuudessa useaan otteeseen ja toisaalta Neuvostoliiton avaruusohjelma eteni näyttävästi (Sputnik 1, Luna 2). Lisäksi Neuvostoliiton ylilentoihin alun jälkeen nihkeästi suhtautunut presidentti Eisenhower ei julkisuuden ja erimielisen tiedusteluyhteisön painostuksessakaan ryhtynyt laajamittaisiin Neuvostoliiton ylilentoihin – Neuvostoliiton rajaa pitkin tehtiin kuvauslentoja ja elektronista tiedustelua. Eisenhoweria huolestutti mahdollisen U-2-koneen alasampumisen aiheuttama vaikutus neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa.[1]

Pääartikkeli: U-2 vakoilulentokoneen välikohtaus 1960

Kuubassa 1962 alasammutun U-2:n Pratt & Whitney J75 -suihkumoottori. Museo Havannassa, Kuubassa.

1. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton ilmapuolustus onnistui S 75 Desna-ilmatorjuntaohjuksella ampumaan alas Gary Powersin ohjaaman Lockheed U-2-koneen sen lähestyessä Sverdlovskin rakettikoeasemaa.[1]

Kymmenen päivän kuluessa Neuvostoliitto jätti asiasta nootin. Ensimmäisessä yhdysvaltalaisten reaktiossa pysyttiin edelleen selityksessä, että kone liittyi NASAn ilmakehätutkimuksiin. Lopulta presidentti Eisenhower tunnusti lentojen olevan sotilaallisia Neuvostoliiton esiteltyä alasammutun koneen ottamia kuvia sotilaskohteista. Neuvostoliiton ylilennot lopetettiin.[1]

9. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov totesi (viitaten Yhdysvaltain ilmavoimien esikunnan päällikön Nathan F. Twiningin vierailuun juuri ennen ensimmäistä U-2-ylilentoa Neuvostoliiton ilmatilassa 4. heinäkuuta 1956), että kun Twining tuli, he ottivat hänet vastaan kuin vieraan. Hän lähti Neuvostoliitosta lentäen ja jo seuraavana päivänä lähetti Neuvostoliiton alueelle korkealla lentävän lentokoneen, joka lensi Kiovaan saakka. Twiningia voikin verrata eläimeen, joka suorittaa tarpeensa sinne, missä syö.[7]

Presidentti Eisenhower oli keskeyttänyt U-2-lennot syyskuussa 1959 Camp Davidin hengessä, mutta salli niiden jatkumisen 9. huhtikuuta 1960 valmistautuakseen pidettävään Pariisin konferenssiin, johon Eisenhower saapui 14. toukokuuta.

Pariisissa päivää myöhemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov uhkasi U-2-tukikohtia, mistä seurasi Yhdysvaltain siirtyminen kolmannen asteen hälytystilaan (vastaa nykyisin DefCon 3:a). Sitä seuraavana päivänä Hruštšov peruutti Eisenhowerin Moskovan vierailun ja poistui Pariisin konferenssista.

1960 kun lennot päätettiin, ilmoitti puolustusministeri Thomas Gates Yhdysvaltain senaatin kuulemisessa, että he ovat menettäneet tietolähteen avaruusasemista, lentokoneista, ohjusasemista, koealueista, sukellusvenetelakoista sekä ydinenergialaitoksista ja se pitää korvata toisin menetelmin. U-2-lentojen avulla Gatesin mukaan muodostui käsitys siitä, että Neuvostoliitto oli paremmin varustautunut kuin oli luultu.

Helmikuussa 1958 Paul Thomson ja William Miller, Oxfordissa opiskelevat ylioppilaat, jotka olivat palvelleet 1953–1958 laivastossa, kirjoittivat lehteen, että Yhdistynyt kuningaskunta Geneven sopimusta rikkoen sieppaa neuvostoliittolaisia sanomia harhautuneiksi väittämiensä lentokoneiden avulla paljastaakseen neuvostoliittolaisia sotilasosastoja, viestintämenetelmiä jne. aiheuttaen sodan vaaran. Kumpikin sai paljastuksestaan kolmen kuukauden vankeustuomion.

Maaliskuussa 1958 Air Review julkaisi ilmailukerhon kuusitoistavuotiaan jäsenen ottaman kuvan U-2:sta kentällä. 1959 julkaisivat japanilaiset liitolentäjät kuvan maahan laskeutuvasta U-2:sta neljänkymmenen mailin päässä Tokiosta. Nähdessään konetta lähestyvät japanilaiset, ohjaaja sulki hyttinsä oven. Ohjaajalla ei ollut tunnusmerkkejä, mutta hänen vyöllään oli pistooli. Yleisöä kehotettiin poistumaan. Air Reviewin päätoimittaja Akira Sekigawa julkaisi koneesta jutun mainiten, että koneen toimintasäde voi olla pitkä johtuen koneen liito-ominaisuuksista.

Toukokuussa 1958 lehti ”Sovjetskaja aviatsija” (Neuvostoilmailu) kirjoitti, että Neuvostoliiton sotilastiedustelu, GRU, oli alkanut tutkia U-2-lentoja siksi, että näissä lentokoneissa ei ollut tunnisteita joista olisi voinut määritellä niiden tehtävän. Artikkelin mukaan koneiden tehtäviin kuului myös strateginen tiedustelu.

Tammikuussa 1960 Sovjetskaja aviatsija kirjoitti, että U-2:ia käytetään strategiseen tiedusteluun.

• Alconbury, Britannia, RAF
• Air Force Plant 42, Palmsdale, Kalifornia, Yhdysvallat 12–16 U-2-konetta, USAF
• Aktrotiri Air Base, Kypros, RAF
• Beale Air Force Base (39°08'N 121°26'W), Beale, Kalifornia, Yhdysvallat, USAF
• Osan Air Base, Etelä-Korea, USAF englanninkielinen linkki (Federation of American Scientists 2000)

U-2:n nykymallin ohjaamo

• 1st Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-1)
  • Detachment A Lakenheath (RAF Alconbury), Britannia
    • Detachment A siirretään 15. kesäkuuta 1955 Weisbadenin lentotukikohtaan Saksaan
      • Detachment A siirretään Giebelstadtin lentotukikohtaan
• 2nd Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-2), Det "10-10", "Turkey-US Logistics Group"
  • Detachment B Adana (WRSP-2), Irclikin lentotukikohta, Turkki
    • lentoreittejä: Turkki, Peshawar (Pakistan), Semipalatinsk (Neuvostoliitto Kazahstan), Tjura Tam, Teheran, Iran.
• 3rd Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-3)
  • Detachment C Atsugi, Japani
• Detachment D Edwards North Base (?)
• Detachment E Taoyan, Taiwan
• 4th Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-4), "Groom (dry) Lake Test Facility", "Watertown Strip", "Area 51", "The Area", "The Ranch", "Paradise Ranch", "Dreamland"
  • siirretään kesäkuussa 1960 Edwardsin lentotukikohtaan Kaliforniaan, "USAF Flight Test Center", "Special Projects Branch"
    • organisoidaan yhdessä 6512. TG:n kanssa 1969 osaksi 1130. ATTG:ä.
• Det G' Takhli Thaimaa
• Det H Taojuanin lentotukikohta Taiwanilla, 35. laivue, "Black Cats", "6th group RoCAF"

OL-20 Bein, Vietnam ⇒ 1. heinäkuuta 1970 OL-RU U-Tapaoon Thaimaahan.

• • Detachment 3 ja 4
    • Bealen lentotukikohta Kaliforniassa Yhdysvalloissa (39°08'N 121°26'W)
    • Osan lentotukikohta Etelä-Koreassa
    • Akrotirin lentotukikohta Kyproksella
    • Ezeizan lentokenttä Buenos Airesissa
    • Rameyn lentotukikohta Puerto Ricossa (Yhdysvaltain erityishallintoalue)
    • Taifin lentotukikohta Saudi-Arabiassa (ei toiminnassa U-2:ien suhteen)

• 20. kesäkuuta 1956 Cark Overstreet suoritti ensimmäisen U-2-ylilennon Puolan ja Saksan demokraattisen tasavallan yli Wiesbadenin lentotukikohdasta Saksasta.
• 2. heinäkuuta 1956 suoritettiin lento Bulgarian, Jugoslavian, Neuvostoliiton, Tšekkoslovakian, Unkarin ja Romanian yli. Kolmas lento suoritettiin samana päivänä Puolan, Saksan demokraattisen tasavallan, Tšekkoslovakian ja Unkarin yli.
• 4. heinäkuuta 1956 Carmen Vito lensi yli Puolan, Saksan demokraattisen tasavallan sekä Liettuan ja Latvian sekä Venäjän federatiivisen neuvostotasavallan ilmatilassa.
• 5. heinäkuuta 1956 lennettiin Puolan, Saksan demokraattisen tasavallan, Viron, Liettuan ja Latvian sekä Venäjän federatiivisen neuvostotasavaltojen yli.
• 9. heinäkuuta 1956 lennettiin yli Saksan demokraattisen tasavalan, Puolan sekä Latvian, Liettuan ja Venäjän federatiivisen neuvostotasavallan yläpuolella.
• 9. heinäkuuta 1956 lennettiin Puolan, Saksan demokraattisen tasavallan, Unkarin ja Tšekkoslovakian yli.
• 10. heinäkuuta 1956 Harwey Stockman lensi operatiivisen U-2-ylilennon Neuvostoliiton, Puolan, Romanian, Saksan demokraattisen tasavallan, Tšekkoslovakian ja Unkarin yli.
• 6. syyskuuta 1956 lento yli Jugoslavian ja Albanian.
• 12. lokakuuta 1956 lento yli Jugoslavian ja Albanian.
• 20. marraskuuta 1956 lennettiin Neuvostoliiton yli. Lentäjänä on saattanut olla Gary Powers.
• 10. joulukuuta 1956 lento yli Albanian, Bulgarian ja Jugoslavian.
• 25. huhtikuuta 1957 lento yli Albanian.
• 8. kesäkuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton.
• 20. kesäkuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton.
• 4. elokuuta 1957 lento yli Kiinan, Mongolian ja Neuvostoliiton.
• 5. elokuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton.
• 11. elokuuta 1957 lento yli Kiinan ja Neuvostoliiton.
• 11. elokuuta 1957 lento yli Kiinan ja Neuvostoliiton.
• 20. elokuuta 1957 kaksi lentoa yli Kiinan ja Neuvostoliiton.
• 21. elokuuta 1957 kaksi lentoa yli Kiinan ja Neuvostoliiton.
• 21. elokuuta 1957 lento yli Kiinan ja Tiibetin ilmatilassa.
• 28. elokuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton.
• 10. syyskuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton.
• 26. syyskuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton.
• 13. lokakuuta 1957 lento yli Neuvostoliiton.
• 28. tammikuuta 1958 lento yli Albanian.
• 1. maaliskuuta 1958 lento yli Neuvostoliiton.
• 18. kesäkuuta 1958 lento yli Kiinan.
• 20. elokuuta 1958 lento yli Kiinan.
• 9. syyskuuta 1958 lento yli Kiinan.
• 22. lokakuuta 1958 lento yli Kiinan.
• 12. toukokuuta 1959 lento yli Kiinan, Laosin, Tiibetin ja Vietnamin demokraattisen tasavallan.
• 14. toukokuuta 1959 lento yli Tiibetin ja Kiinan.
• 9. heinäkuuta 1959 lento yli Neuvostoliiton.
• 29. elokuuta 1959 lento Laosin, Vietnamin demokraattisen tasavallan yli.
• 3. syyskuuta 1959 lento Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa.
• 4. syyskuuta 1959 lento Laosin ja Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa.
• 7. syyskuuta 1959 lento Laosin ja Vietnamin demokraattisen tasavallan yli.
• 9. syyskuuta 1959 lento Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa.
• 12. syyskuuta 1959 lento Laosin ja Vietnamin demokraattisen tasavallan yli.
• 4. marraskuuta 1959 lento Burman, Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa.
• 6. joulukuuta 1959 lento Neuvostoliiton yli.
• 10. helmikuuta 1960 lento Neuvostoliiton yli.
• 30. maaliskuuta 1960 lento Länsi-Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa.
• 4. huhtikuuta 1960 lento Länsi-Kiinan yli myös Tiibetin ilmatilassa.
• 9. huhtikuuta 1960 lento Neuvostoliiton yli, lentäjänä Bob Ericson.
• 1. toukokuuta 1960 Gary Powers ammuttiin alas lennollaan Pakistanin Peshawarista Sverdlovskin,Plesetskin ja Murmanskin kautta Bodøhön Norjaan.

Kuubassa 1962 alasammutun U-2:n rungon osia.

• 28. elokuuta 1962 CIA:n lentäjä Bob Ericson otti ensimmäiset kuvat Kuubaan rakennettavista ohjuslaveteista.
• 5. syyskuuta 1962 U-2-ylilento Kuuban ilmatilassa.
• 17. syyskuuta 1962 U-2-ylilento Kuuban ilmatilassa.
• 26. syyskuuta 1962 U-2-ylilento Kuuban ilmatilassa.
• 14. lokakuuta 1962 majuri Steve Heyser lensi ensimmäisen Yhdysvaltain ilmavoimien ylilennon Kuuban yli Edwardin lentotukikohdasta McCoy:n lentotukikohtaan. Ensimmäiset kuvat MRBM-laukaisualueesta saatiin.
• 14. lokakuuta 1962 – 22. joulukuuta 1962 suoritettiin 17 U-2-ylilentoa Kuuban ilmatilassa.
• 22. lokakuuta 1962 – 6. joulukuuta 1962 Yhdysvaltain ilmavoimien 4080. strateginen tiedustelulaivue suoritti 82 U-2-ylilentoa Kuuban ilmatilassa.
• 27. lokakuuta 1962 majuri Charles Maultsby lensi Siperian länsirajan yli ja laskeutui Alaskaan varakentälle.
• 27. lokakuuta 1962 majuri Rudolf Anderson ammuttiin alas neuvostoliittolaisella SA-2-ilmatorjuntaohjuksella Kuuban ilmatilassa. Hän kuoli paineohjaamon särkymisen vuoksi korkeassa lentokorkeudessa.

• 13. tammikuuta 1962 Taiwanin ilmavoimien ensimmäinen U-2-lento Kiinan kansantasavallan ylitse.
• 9. syyskuuta 1962 Huai Chenin ohjaama Taojuanista noussut taiwanilainen U-2C "378" ammuttiin alas Manner-Kiinan ilmatilassa Nanchangissa. Kone putosi Kansan vapautusarmeijan 2. ohjusilmatorjuntapataljoonan SA-2:n osuessa siihen. Huai Chen kuoli sairaalassa.
• 1. marraskuuta 1963 Robin Yehin ohjaama taiwanilainen U-2C "355" ammuttiin alas Jiangxissa SA-2-ohjuksella. Yeh vapautettiin 10. marraskuuta 1982 Hongkongiin.
• 7. heinäkuuta 1964 Terry Leen ohjaama Filippiinien Cubi Pointista ilmaan noussut taiwanilainen U-2C "362" ammuttiin alas Fujianissa. Kiinan kansantasavallan mukaan hänen heittoistuimensa ei toiminut.
• 10. tammikuuta 1965 Jang Changin ohjaama taiwanilainen U-2C "358" ammuttiin alas Sisä-Mongoliassa. Robin Yehin tapaan hänet vapautettiin 10. marraskuuta 1982 Hongkongiin.
• 8. syyskuuta 1967 Tom Huangin Jiangsuun, Shanghaihin ja Hangzhouhun ohjaama taiwanilainen U-2 "373" ammuttiin alas kiinalaisvalmisteisella Red Flag 2-ilmatorjuntaohjuksella. Lentäjä kuoli.
• 16. toukokuuta 1969 Billy Changin Hebein rannikkoa pitkin lentävä U-2 putosi alas noin 100 meripeninkulmaa Cheju -saaren eteläpuolella. Lentäjä kuoli.

U-2R-tiedustelukuvat kattoivat puolet kaikista tiedustelukuvista ja noin 30 prosenttia kokonaistiedustelusta.

• Desert Shield -operaation (Saudi-Arabian puolustaminen) aikana lennettiin 284 lentoa yhteensä 2 726,2 tuntia viiden kuukauden aikana.
• Desert Storm -operaation (hyökkäysvaihe) aikana lennettiin 260 lentoa yhteensä 2 022,5 tuntia kuuden viikon aikana.