Tyyppi 15 -fregatti

Toisen maailmansodan lopulla vuonna 1945 täydennyshävittäjät olivat vanhentuneita tehtävässään johtuen niiden pienehköstä koosta ja puutteellisesta aseistuksesta. Myöhemmin valmistetut alukset olivat suurempia, kuten Battle- ja Daring-luokka. Saksan laivaston sukellusveneiden nopea kehitys, kuten 17 solmun nopeuteen kykenevä Tyyppi XXI ja jopa 19 solmun nopeuteen kykenevä Tyyppi XXVI, muuttivat jopa uusimmat Britannian kuninkaallisen laivaston saattajat kyvyttömiksi torjumaan niiden aiheuttamaa uhkaa. Neuvostoliitto loi haltuun ottamansa saksalaisen teknologian avulla Whiskey-luokan sukellusveneet.[1]

Kuninkaallinen laivasto suunnitteli ja valmisti uhan torjumiseksi uuden nopean sukellusveneentorjuntafregattisukupolven tyyppien 12 (Whitby- ja Rothesay-luokat) ja 14 alukset (Blackwood-luokka). Uusien alusten palvelukseensaamisen viiveiden ja niiden kalleuden aiheuttamien lukumääräleikkausten eliminoiseen käytettiin 47 palveluksessa olevan täydennyshävittäjän käyttöä. Osa palveluksessa olevista aluksista oli lähes uusia ja niiden muuttamista uusiin tehtäviin pidettiin mahdollisena.[1]

Ennen muutostyön alkamista alusten kansirakenteet, aseistus, mastot ja laitteet poistettiin sekä koneisto huollettiin. Etukantta pidennettiin kohti komentosiltaa ja ainoastaan pieni puolikansi jäi, mikä mahdollisti paremmat majoitustilat. Aluksille asennettiin uusi yksikerroksinen kansirakenne ja sen osana valmistettu komentosilta, taistelunjohtokeskus ja kaikuluotainoperaattorin tilat. Uusi kansirakenne mahdollisti taistelutoiminnan sisätiloissa, mikä oli erityisen tärkeää ydinaseita käytettäessä. Aluksille asennettiin uusi verkkomasto, johon asennettiin erilaisia saattajan tarvitsemia tutkia, HF/DF ja viestivälineitä. HMS Troubridgelle, HMS Ulsterille ja HMS Zestille asennettiin uusi silta, joka piti asentaa kaikkiin uusiin fregatteihin. Sillassa oli leikatut kulmat ja viistot ikkunat, mitkä mahdollisti hyvän näkyvyyden kaikkiin suuntiin ja vähensi valon näkymistä ulos öisin.[1]

Alukset varustettiin nopeiksi sukellusveneentorjuntaan soveltuviksi saattajiksi. Aseistuksena oli kaksi kolmeputkista Mark 10 Limbo -sukellusveneetorjuntaheitintä, jotka oli kehitetty toisen maailmansodan lopulla käyttöönotetusta Squid-heittimestä. Heittimet kykenivät laukaisemaan heitteensä kaikkialle aluksen ympäristöön ja ne olivat täysin automaattisia. Lisäksi aluksille asennettiin putket uusien sukellusveneidentorjuntaan suunniteltujen Mark 20E -torpedojen laukaisemiseen, mutta ase todettiin toimimattomaksi ja se poistettiin käytöstä. HMS Rapid, HMS Roebuck sekä V- ja W-luokkien alukset varustettiin varojen puutteen vuoksi Squideilla. Omasuojana aluksilla oli takakannella kaksi 4 tuuman tykkiä kaksiputkisena Mark XIX asennuksena ja siihen liitetty MRS-1-tulenjohtojärjestelmä, johon kuului tyypin 262 tulenjohtotutka. Sillan takana oli kaksiputkinen Boforsin 40 millimetrin ilmatorjuntakanuuna Mark V -asennuksena, jonka tulenjohtojärjestelmänä oli STD (engl. Simple Tachymetric Director).[2]

Useita tyypin 15 aluksia käytettiin koululaivoina, jolloin Boforsit poistettiin ja sillan ylipuolelle tehtiin avoin lisäsilta. HMS Undaunted varustettiin lentokannella, kun se oli helikopterien käytön koealuksena.

• Marriott, Leo: Royal Navy Frigates 1945-1983. Lontoo, Englanti: Ian Allan Ltd, 1983. ISBN 0-7110-1322-5. (englanniksi)