Työväeninternationaalin ranskalainen osasto

Ranskan työväenliike oli 1800-luvun lopussa hajanainen ja maassa toimi viisi kilpailevaa sosialistista puoluetta. Vuosina 1899, 1900 ja 1901 pidetyt kokoukset voimien yhdistämiseksi eivät johtaneet tuloksiin. SFIO syntyi vuonna 1905 yhdistämällä kaksi muutamaa vuotta aiemmin perustettua puoluetta: Jules Guesden ja Édouard-Marie Vaillantin johtama Parti Socialiste de France, joka vastusti osallistumista porvarillisiin hallituksiin sekä maltillisempi Parti Socialiste Français, jonka perustajat olivat valmiita hyväksymään hallitusyhteistyön. Uuden puolueen nimi viittasi sen jäsenyyteen toisessa internationaalissa.[1] Porvarillisiin hallituksiin osallistuneet sosialistit, kuten Alexandre Millerand, Aristide Briand ja René Viviani joutuivat SFIO:n ulkopuolelle.

SFIO:n alkuvuosina sen johtajana toimi Jean Jaurès, jonka aikana kannatus kasvoi nopeasti. Puolue sai vuoden 1906 vaaleissa Ranskan edustajainkamariin 50 edustajaa ja vuonna 1914 jo 102. Puoluetta kuitenkin vaivasivat sisäiset erimielisyydet etenkin jyrkempien vallankumouksellisten ja maltillisten reformistien välillä. Kiistoja aiheuttivat muun muassa teollisuuden kansallistaminen, puolueen suhde ammattiliittoihin sekä yhteistyö porvarillisten puolueiden kanssa. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä pasifismia kannattanut Jaurès joutui kiihkokansallismielisen fanaatikon murhaamaksi. Saksan julistettua sodan Ranskalle SFIO asettui kannattamaan sotaponnistuksia ja suurin osa sen jäsenistä tuki ”pyhää liittoa” (union sacrée) eli koko poliittisen kentän halki ulottuvaa kansallista yhtenäisyyttä sodan aikana.[1]

Vuoden 1920 puoluekouksessa yli kolme neljäsosaa kokousedustajista kannatti SFIO:sta irtautumista ja perusti Ranskan kommunistisen puolueen (PCF). Hajoamisestaan huolimatta SFIO pääsi pian uudelleen jaloilleen ja vuoden 1936 vaaleissa siitä tuli edustajainkamarin suurin puolue ja Léon Blumin johtaman kansanrintamahallituksen selkäranka. Toisen maailmansodan aikana pääosa puolueesta tuki Ranskan vastarintaliikettä ja Charles de Gaullea. Sodan jälkeen SFIO muodosti yhteishallituksen kommunistien ja kristillisdemokraattisen Mouvement Républicain Populairen kanssa, mutta 1940-luvun lopulla sen jäsenmäärä ja kannatus alkoivat laskea. Vuoden 1945 vaaleissa puolue oli saanut 23 prosenttia äänistä, mutta pian vaalikannatus putosi noin 15 prosenttiin. SFIO:n ja PCF:n yhteistyö mureni 1950-luvun kuluessa.[1]

SFIO:n johto tuki vuonna 1958 de Gaullen valtaanpaluuta ja viidennen tasavallan perustamista, mutta useimmat pettyivät pian de Gaullen politiikkaan. 1960-luvulla puolue muodosti vaaliliittoja PCF:n kanssa ja molemmat puolueet tukivat yhdessä François Mitterrandia vuoden 1965 presidentinvaaleissa. Keskustavasemmistolaisten voimien kokoamiseksi SFIO osallistui myös Demokraattisen ja sosialistisen vasemmiston liiton (Fédération de la Gauche Démocrate et Socialiste) perustamiseen. Puolueen kannatus saavutti aallonpohjansa vuoden 1969 presidentinvaaleissa, joissa SFIO:n ehdokas sai vain 5 prosenttia äänistä. Tämän jälkeen SFIO lakkautettiin ja PS perustettiin sen seuraajaksi.[1]