Työmies

Ajatus työväestölle suunnatun oman sanomalehden perustamisesta syntyi Helsingin Työväenyhdistyksen sosialistiopposition keskuudessa 1890-luvun alussa, kun heidän omaksumiaan ajatuksia haluttiin levittää myös työläisten keskuuteen. Innokkaimmin lehteä puuhasi ”Suomen ensimmäiseksi sosialidemokraatiksi” kutsuttu kirjansitoja Vilho Virta, joka ulkomailla matkustellessaan oli havainnut työväenlehdistön merkityksen.[4] Suomessa oli jo 1880-luvulla ilmestynyt lyhytikäiseksi jäänyt Suupohjan Työmies, ja lisäksi kaksikielistä Arbetaren–Työmiestä oli julkaistu muiden sanomalehtien liitteenä vuoteen 1889 saakka. Molemmat kuitenkin edustivat porvarillista wrightiläistä työväenliikettä, eikä niitä pidetä varsinaisina työväenlehtinä, koska tekijöinä ei ollut työväestöön kuuluvia.[5]

Kesällä 1894 Vilho Virta ja kirjapainotyöläinen Aleksanteri Järvenpää toimittivat monistettua lehteä, joka sisälsi työväenyhdistyksen radikaalin opposition näkemyksiä. Tammikuussa 1895 lehtihanke oli jo edennyt niin pitkälle, että sen toteuttamiseksi perustettiin johtokunta, johon Virran ja Järvenpään lisäksi kuuluivat koneenkäyttäjä Väinö Sohlman, maalari D. Sihvonen, räätäli K. Jokela sekä opettaja A. H. Karvonen. Helsingin ulkopuolelta johtokuntaan valittiin vielä tamperelainen kirjapainonomistaja Juho Hellberg sekä suomalaisuusliikkeen radikaaleihin lukeutunut toimittaja Kaarlo Rehnström Kotkasta.[4]

Lehden kustantamista varten perustettiin Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, joka myöhemmin alkoi harjoittamaan myös muuta kustannustoimintaa. Uuden sanomalehden nimeksi suunniteltiin aluksi Työmiehen Ääntä, mutta lopulta päädyttiin yksinkertaisempaan muotoon. Lehden näytenumero julkaistiin jo 14. helmikuuta ja ensimmäinen varsinainen numero 2. maaliskuuta 1895. Päätoimittajaksi valitun A. H. Karvosen lisäksi ensimmäiseen toimituskuntaan kuuluivat Virta ja Sohlman sekä Nils Robert af Ursin. Työmies painettiin aluksi Päivälehden kirjapainossa, joka myös jakoi näytenumeroa liitteenään yhdessä Uuden Suomettaren kanssa.[6]

Karvosen päätoimittajakaudella Työmiehen linja oli maltillinen ja se myötäili aikakauden kansallisen heräämisen päämääriä. Lehti sisälsi helppotajuista ja yleishyödyllistä lukemista, jolla työväestöä valistettiin sosiaalipoliittisten uudistusten tarpeellisuudesta. Lisäksi kiinnitettiin huomiota henkiseen valistukseen, jota edusti erityisesti raittiusaate. Merkittävin yksittäinen tavoite oli yleinen äänioikeus.[6] Työmiehessä julkaistiin säännöllisesti myös selostuksia kansainvälisestä työväenliikkeestä. Niitä kirjoittivat ulkomailla vierailleet henkilöt, kuten Ursin ja Karvonen sekä Kaarlo Sohlman, Eetu Salin ja Kössi Koskinen.[4]

Työväenliikkeen ulkopuolella sanomalehti leimattiin sosialistiseksi, minkä vuoksi se sai varoituksia viranomaisilta, ja kirjoitukset herättivät usein suuttumusta myös muissa poliittisissa ryhmittymissä. Kansakoulunopettajana työskennellyt päätoimittaja A. H. Karvonen erosi jo vuonna 1897, kun hänen toimintaansa ei hyväksytty Helsingin kouluhallinnossa. Syynä olivat myös erimielisyydet Helsingin työväenyhdistyksen sosialistien kanssa, jotka pitivät Karvosen linjaa liian maltillisena. Uudeksi päätoimittajaksi valittiin myöhemmin utopiasosialistina tunnetuksi tullut Matti Kurikka. N. R. af Ursin puolestaan vastusti Kurikan valintaa hänen teosofisten ja tolstoilaisten ajatustensa sekä kirkonvastaisuutensa takia ja päätti erota apulaispäätoimittajan tehtävästä.[4]

Kurikan valinnan jälkeen Työmiehen linja alkoi vähitellen muuttumaan kohti radikaalimpaa sosialismia. Syksyllä 1898 lehti kehotti työväestöä jättämään äänestämättä valtiopäivävaaleissa, elleivät porvaripuolueet ota listoilleen myös työläisiä. Vuotta myöhemmin perustettiin oma kirjapaino Fabianinkadulle, joka mahdollisti Työmiehen muuttumisen kuusipäiväiseksi. Samalla linja jyrkkeni entisestään ja lehdessä alkoivat tulla esiin wrightiläisyyden ja työväenliikkeen uuden sosialistisen suuntauksen väliset näkemyserot. Tämän vuoksi Työmies joutui myös porvariston häirinnän kohteeksi; kirjapainosta katkaistiin välillä sähköt, sanomalehtipaperia ei aina saatu ja toimitus häädettiin.[6] Vuoden 1898 loppuun mennessä lehti onnistui kuitenkin kasvattamaan levikkinsa yli kolminkertaiseksi 3 600:aan.[4]

Lehden postitusta ensimmäisen maailmansodan aikana.

A. B. Mäkelän tullessa päätoimittajaksi vuonna 1899 linja jyrkkeni entisestään, mikä johtui samana vuonna tapahtuneesta Suomen Työväenpuolueen perustamisesta. Kansallisen heräämisen sijasta painotettiin nyt luokkataistelua ja lehti sitoutui myös noudattamaan puolueen ohjelmaa.[6]

Vuonna 1901 päätoimittajaksi valitun Edvard Valpas-Hännisen myötä lehti muuttui vielä entistä radikaalimmaksi. Hän kannatti jyrkkää kautskylaisuutta, joka pohjautui säätyjakoon perustuvan valtiopäivätoiminnan ulkopuolella tapahtuvaan työväenliikkeen joukkovoimaiseen toimintaan. Tämän vuoksi Valpas-Hänninen vastusti vuoden 1905 valtiopäivävaaleihin osallistumista, mikä aiheutti eripuraa Suomen työväenlehtien välille.[6] Väittelyä käytiin erityisesti Yrjö Mäkelin toimittaman oululaisen Kansan Lehden kanssa.[7] Lisäksi Valpas-Hänninen suhtautui kielteisesti sortokausien aikaista passiivista vastarintaa harjoittaneen kagaalin kanssa tehtävään yhteistyöhön, eikä myöskään hyväksynyt väkivaltaa ja terrorismia toimintatapanaan käyttäneitä työläisaktivisteja.[8] Mäkelin sen sijaan oli osallistunut karkotettujen aktivistien Ruotsissa järjestämään Bodenin kokoukseen ja siellä omaksunut perustuslaillisten kanssa tehtävän yhteistyön.[9]

Ensimmäisen sortokauden aikana toimitustyötä rajoitti ennakkosensuuri, minkä johdosta oikeudellinen vastuu siirrettiin päätoimittajalta ”linnatoimittajille”, jotka eivät välttämättä kuuluneet edes lehden vakinaiseen henkilöstöön. Kirjoitusten johdosta tulleita vankeustuomioita kävivät suorittamassa ainakin Emil Elo, Otto Vilmi, J. A. Lehtinen sekä J. K. Lehtinen.[6] Ensimmäisen sortokauden päätyttyä suurlakon myötä syksyllä 1905 sensuuri lieventyi ja lehdessä kannatettiin nyt entistä avoimemmin marxilaisuutta ja luokkataisteluoppeja. Elokuussa 1906 Oulussa pidetyssä puoluekokouksessa Työmiehestä tuli sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja.[10]

Vuonna 1906 lehden levikki oli noin 17 000, josta se kymmenessä vuodessa kasvoi 40 000:een.[11]

Työmiestä painetaan.

Venäjän 1917 Helmikuun vallankumouksen jälkeen lehti omaksui vallankumouksellisen linjan, mutta päätoimittaja Valpas-Hännisen sijasta sen määritteli lehden muu toimituskunta. Valpas-Hänninen oli jo ensimmäisen maailmansodan alusta lähtien vähentänyt vaikuttamistaan Työmiehen poliittiseen linjaan ja siirtynyt varsinaisesta toimitustyöstä sivuun.[12] Vuoden 1917 aikana toimittajiin kuuluivat Kullervo Manner, Kalle Hämäläinen, Yrjö Sirola, Otto Vilmi, Jussi Lumivuokko, Antti Vahteri, Yrjö Räisänen, Evert Eloranta, Otto Ville Kuusinen, Emil Elo sekä Olavi Puro.[13] Marraskuun yleislakon jälkeen levikki oli peräti 80 000, mikä teki lehdestä Suomen ylivoimaisesti suurimman sanomalehden.[14] Esimerkiksi Helsingin Sanomien arkinumeron levikki oli tuolloin 39 000 ja sunnuntainumeron 51 000.[3]

Valpas-Hänninen jatkoi lehden päätoimittajana muodollisesti myös Suomen itsenäistymisen jälkeen. Sisällissodan aikana toimituksessa työskentelivät Kullervo Mannerin johdolla Kalle Hämäläinen, Reinhold Sventorzetski, Antti Kaarne, Otto Vilmi, Edvard Torniainen, Antti Vahteri, Yrjö Räisänen, Olavi Puro sekä Algot Untola. Pilapiirtäjänä toimi Ola Fogelberg. Työmiehen vaikutusvalta näkyi myös punaisten hallinnossa, kansanvaltuuskunnan 14:stä jäsenestä Manner, Sirola, Kuusinen, Lumivuokko, Eloranta ja Elo olivat lehden toimittajia.[15]

Työmiehen viimeinen numero ilmestyi sisällissodan aikana 12. huhtikuuta 1918, jolloin Helsingin taistelu oli jo käynnissä. Sitä oli toimittamassa enää kirjailija Algot Untola, muiden siirryttyä punaisten johdon mukana Viipuriin tai jäätyä saksalaisten vangeiksi.[15] SDP:n uudeksi äänenkannattajaksi perustetun Suomen Sosialidemokraatin ensimmäinen näytenumero ilmestyi Väinö Tannerin johdolla jo toukokuussa. Säännöllisesti se alkoi kuitenkin ilmestymään vasta syksyllä 1918.[16] Työmiestä julkaissut Työväen Sanomalehti Oy puolestaan siirtyi SDP:n perustaman Kustannusosakeyhtiö Kansanvallan haltuun vuonna 1923 ja se lakkautettiin vuotta myöhemmin.[17]