Tverinkarjalaiset

Tverin karjalaiskylät sijaitsevat sisä-Venäjällä, noin 200 kilometriä Moskovasta Pietarin suuntaan.[2] Tverin karjalaiset kuuluvat saarekekarjalaisiin, ja he ovat 1600-luvulla Käkisalmen läänistä lähteneiden karjalaissiirtolaisten jälkeläisiä.[5] He muuttivat Suomesta pakoon.[6] Karjalaisia lähti Laatokan liepeiltä ja Pohjois-Karjalasta aina Liperistä ja Ilomantsista asti.[7] He pakenivat Ruotsin valtaa ja luterilaista uskontoa.[6] Se erotti heidät luterilaisista karjalaisten heimoon kuuluneista suomalaisista, jotka jäivät pääasiassa asuinsijoilleen ruotsalaisen pakkoluterilaistamisen aikana. Myös Ruotsin kruunulle maksettavat verot olivat raskaat[3], samoin muut velvoitteet. Moskovan Venäjä myös lupasi muuttajille verohelpotuksia, mikä teki heille muutosta helpompaa. Suuri karjalaisasutus kehittyi tuolloiseen Tverin lääniin, mutta karjalaisia muutti myös Aunukseen. Lisäksi Tihvinän, Valdain ja Djoržhan alueelle kehittyi karjalaisten asutuskeskukset.^lähde?

Tverin karjalaisasukkaiden esi-isät ovat siirtyneet Tverin alueelle pääasiassa vuosina 1581–1595 ja 1617–1661.[3] Suurin osa tverinkarjalaisista muutti Tveriin 1600-luvulla Stolbovan rauhan jälkeen.[8] Tverin kylät olivat jääneet autioiksi sotaa ja ruttoa pakoon lähteneiltä venäläisiltä.[3] Tverinkarjalaiset ovat eläneet vuosisatoja eristyksissä muista karjalaisista, mutta vanha karjalan eri muodoille yhteinen sanasto on Tverin murteissa pitkälti säilynyt.[8]

Vuonna 1800 tverinkarjalaisia oli 32 670 henkeä.^lähde? Vuonna 1930 heitä oli jo peräti 150 617[3]. Tuo aika oli Tverin karjalaisen kulttuurin kehittymisen aikaa, kun latinalaisia kirjaimia käyttävä karjalan kielen kirjaimistoa alettiin kehittää.^lähde? Vielä 1930-luvulla karjalan kieltä opetettiin lähes 200 koulussa – kunnes se kiellettiin[7]. Se säilyi kuitenkin perheissä kotikielenä[7].

Vuosina 1932–1938 karjalan kieltä ja kirjallisuutta opetettiin peräti 181 koulussa Tverin alueen 12 piirissä. Tuona aikana painettiin sata karjalankielistä kirjaa.^lähde?

Suosiollinen kansallisuuspolitiikkaa päättyi Karjalaisen kansallisen piirikunnan lakkauttamiseen vuosina 1937–1939. Tverinkarjalaiset eivät kuitenkaan joutuneet laajojen vainojen kohteiksi, kuten monet muut suomensukuiset kansat ja vähemmistöt, vaikkakin terroria esiintyi myös tverinkarjalaisia kohtaan, ja heitä syytettiin porvarillisesta nationalismista. Heidät vain unohdettiin kokonaan aina Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin asti. Nämä 50 vuotta olivat kova isku karjalaiselle kulttuurille Tverissä, kun karjalaista väestöä sulautettiin valtaväestöön. Samoin karjalan kielen tilalle tuli venäjä.^lähde?

Karjalan opetusta samoin kuin yrityksiä kansallisen kulttuurin elvyttämiseen oli Tverin alueella ollut jo 1930-luvulla. Kirjavien vaiheiden jälkeen elvyttäminen aloitettiin uudelleen 1990-luvun alussa. Karjalan opetus kouluissa aloitettiin pääosin Tverinkarjalaisten kulttuuriseuran toimesta. Kouluihin saatiin oppikirjat, kouluihin koulutettiin opettajia ja kylissä eli karjalaislapsiakin.[3]

1990-luvulla karjalaisten kansallinen työ alkoi edetä nopeasti. Vuonna 1990 perustettiin Tverinkarjalaisten kulttuuriseura, josta muodostui vuonna 1996 kansallinen kulttuuriautonomia. Ne toimivat karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin säilyttämiseksi. A. Punzhinan Tverinkarjalan sanakirja julkaistiin vuonna 1994[3]. Lisäksi vuonna 1992 julkaistiin M. Orlovin tekemä aapinen Bukvari, vuonna 1996 Zoja Turitsevan lukukirja Armaš šana ja L. Gromovan tekemä karjalainen oppikirja Aiga paissa i lugie karielakši[3]. Oppikirjat ovat saaneet julkaisutukea Suomesta vuonna 1993 perustetulta Tverinkarjalaisten ystävät r.y:ltä, Karjalan Sivistysseuralta ja Pertti Virtarannalta[3]. Vuonna 2007 ilmestyi Z. I. Golovkinan ja R. V. Gorcevin toimittama laulukirja Virži[3].

Vuodesta 1996 lähtien on ilmestynyt neljää kertaa vuodessa Karielan Šana -lehti, jota julkaistaa tverinkarjalaksi ja osin venäjäksi.[3] Lehdellä on tärkeä osa tverinkarjalaisten kansallistunteen vaalimisessa.[3] Vuonna 1998 ilmestyi S. Tarasovin runokokoelma Oma randa ja vuonna 2004 ensimmäinen tverinkarjalainen proosateos Kuzjmicca tekijänään N. Balakirev. Tverinkarjalaisten ystävät R.y on tehnyt merkittävää työtä karjalaisen kirjallisuuden kehittämisessä.^lähde?

Tverinkarjalaisten kieli ja kulttuuri on säilynyt suhteellisen hyvin ottaen huomioon yli 400 vuoden asumishistorian keskellä Sisä-Venäjää.[2] 1990-luvun jälkeen on alkanut näyttää siltä, että kylien pysyvän asutuksen yhä vähentyessä ei ole enää lapsia, kelle opettaa karjalan kieltä.[3] Karjalan kielen opetuksen määrä on vähentynyt yhteen oppituntiin viikossa.[3] Tverinkarjalaisten kieltä uhkaa karjalaisen identiteetin ohella venäläiseen valtakulttuuriin sulautuminen.[3] Yhä useamman karjalaisen kielitaito ulottuu vain ymmärtämisen tasolle.[3] Karjalan kielen säilymistä uhkaa sukupuutto Tverissä, ja sen tilanne näyttää pääosin samalta kuin Venäjän Karjalassa, jossa karjalan puhujien enemmistö on iäkästä väkeä, jolta kieli ei ole välittynyt nuoremmille polville, eikä valtion tukea kansallisille ja kielellisille pyrkimyksille ole saatavissa.[3] Tverin karjalaisten vanhaa kulttuuria ja tapoja pyritään säilyttämään vähäisinkin voimavaroin. Heillä on pieniä paikallismuseoita ja kirjastoja joko koulujen yhteydessä tai erillisinä yksikköinä.[3] Tverinkarjalan kielimuotoa on tallennettu ja tutkittu edelleen 2020-luvulla.[9]

Varhaisimmat Karjalan kielen sanakirjan muistiinpanot tverinkarjalasta pohjautuvat 1890-luvulla Keski-Venäjälle Tverin kuvernementtiin tehtyihin tutkimusmatkoihin.[8]

Karjalan kielen sana-arkistossa on useita tverinkarjalan kokoelmia. Kesällä 1895 K. F. Karjalainen matkusti Tverin kuvernementtiin matkakumppaninaan perinteentallentaja Vihtori Alava ja keräsi siellä karjalankielistä sanastoa. Vuosina 1912 ja 1913 Juho (Johannes) Kujola kulki Venäjällä ja teki sanamuistiinpanoja Tverin sekä Tihvinän ja Valdain (eli Novgorodin kuvernementin) karjalaisilta. Kujolan runsaat ja monipuoliset sanatiedot 1900-luvun alusta olivat pitkään unohduksissa, ja oikeastaan ne löytyivät sattumalta. Nykyään tämä merkittävä ja suuri aineisto on digitoitu ja vapaasti käytettävissä.[8]

Tuoreimmat Karjalan kielen sanakirjan muistiinpanot tverinkarjalasta pohjautuvat 1970-luvun tutkimusmatkoihin Kalininin eli Tverin alueelle. Neuvostoaikana tverinkarjalaa tallensivat Pertti ja Helmi Virtaranta. Heidän työkalunaan olivat jo nauhurit, ja he tekivät sanalippuja myös ääninauhojen pohjalta. Virtarantojen tuoreimmat, 1970-luvun tverinkarjalan sanatiedot eivät ehtineet mukaan Karjalan kielen sanakirjan ensimmäisiin osiin.[8] Pertti Virtaranta on edelleen tunnettu ja arvostettu henkilö Tverin alueella. Virtaranta teki arvokasta työtä tverinkarjalaisten kansallistunteen ja ihmisten itsetunnon kohottajana tallentaessaan vuodesta 1957 lähtien tverinkarjalaa, kansan vanhoja itkuvirsiä ja runoja. Kylissä muistetaan ja arvostetaan suuresti sitä, että Virtaranta ensimmäisenä suomalaisena oli vakavasti kiinnostunut karjalaisten kielestä ja kulttuurista. Hän korosti, että jokaisen ihmisen on tiedettävä kuka on ja mistä tulee.[3]