Tuure Niskanen
Mestaripelimanni Tuure Niskanen (3. elokuuta 1899 Laukkala, Pielavesi – 1. tammikuuta 1978[1] Pielavesi) oli suomalainen pelimanni. Hänen kotitilansa nimi oli Koskenkorva. Koskenkorvantila oli vanha kievari, joka toimi maaseutu- yhteisön kokoontumispaikkana. Tuuren kertoman mukaan Pielaveden Laukkalan kylässä nähtiin usein – melkein joka kuukausi – kiertäviä pelimanneja, jotka kiersivät talosta taloon soittamassa. Näin tapahtui myös Koskenkorvan tilalla. Niinpä Tuure sai jo pienenä poikana kuunnella hyvin erilaisten soittajien musiikkia. Tuuren musiikilliset lahjat periytyivät suvulta, jossa oli useita musiikkimiehiä, kanttoreita ja musiikinopettajia. Tuuren äiti, Liisa Niskanen, oli pitäjällä tunnettu hyvänä laulajana ja isä, Lauri Niskanen, soitti virsikannelta ja oli niin ikään hyvä laulaja.[1]
| Tuure Niskanen | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 3. elokuuta 1899 Laukkala, Pielavesi |
| Kuollut | 1. tammikuuta 1978 (78 vuotta) Pielavesi |
| Arvonimi | Mestaripelimanni |
| Muusikko | |
| Tyylilajit | pelimanni, kansanmusiikki |
| Soittimet | viulu |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Soittouran alku
Tuure Niskanen on tunnettu ennen kaikkea viulunsoittajana. Kuitenkin hänen ensimmäinen soittimensa oli enoltaan saamansa huuliharppu, jota hän soitteli jo viisivuotiaana läheisessä kaupassa makeispalkalla. Ensimmäinen virallisempi esiintyminen oli Tuuren omien sanojen mukaan ”riihinkaton” konsertti. Tuure oli alle kymmenen vuoden ikäinen, kun hän nousi vanhan hyvä-äänisen laulumiehen kanssa riihen katolle ja laulumiehen sylissä istuen säesti häntä huuliharpulla. Soittopelejä ei Tuure-pojalta puuttunut, sillä kahdeksanvuotiaana Tuure sai langoltaan yksirivisen haitarin. Haitari tuli postitoimistoon Tuuren ollessa paimenessa.
”Se oli pitkä se aeka ja paemenessa olova olin sillon, ja naapurissa oli postitoimisto ja sieltä huuvettiin että: ”Nyt tuleppas Tuure hakemaan hanuria, nyt se on tullunna!” Tuota niin, lehmät unehtu sinne viljapellon viereen ja ne mäni mänöjään. (Malinen.) ”
Ensimmäisen kerran Tuure oli tekemisissä viulun kanssa kolmevuotiaana sisarensa häissä. Häissä oli soittamassa pielavetinen kansansoittaja Antti Oravainen (1863 – 1933), josta tuli myöhemmin Tuuren oppi-isä. Oravaisen mentyä tauolle Tuure uskaltautui kokeilemaan tämän sängyn päälle jättämää viulua. Tuure muistelee olleensa jo toisella kymmenellä kun hänen veljensä tilasi hänelle viulun - joka silloin maksoi kymmenen markkaa - Vaasasta Teodor Vuorion liikkeestä. Useammassa muussa lähteessä Tuuren kerrotaan saaneen ensimmäisen viulunsa kahdeksanvuotiaana. Antti Oravainen kunnosti kyseisen soittimen, jota Tuure moitti lastuviuluksi. Viulun ääni oli huononlainen, mikä ei innostanut nuorta poikaa soittamaan. Viulu jäi muutamiksi vuosiksi seinäkoristeeksi, kunnes Tuuren serkku alkoi sillä soitella. Tämä sai Tuuren jälleen innostumaan soittamisesta, ja muutaman viikon harjoiteltuaan ”Ensimmäinen polkka” jo soi. ”Hu! Poejasta tulloo pelmanni” oli Antti Oravainen todennut, kuultuaan Tuuren viulun soittoa ensimmäisen kerran. Hän kehotti myös hankkimaan pojalle uuden, paremman viulun. Vuonna 1928 Tuure osti eräästä ilomantsilaisesta talosta Ole Bull -merkkisen viulun osat. Sittemmin tätä toistasataa vuotta vanhaa viulua kunnostettiin useampaan otteeseen ja siitä tuli Tuuren suosikkiviulu.[1]
Tuure Niskasen opettajat
Tuure Niskanen palveli Sortavalassa armeijan kantahenkilökunnassa vuosina 1924 – 1926. Tänä aikana hän opetteli nuotit, opettajinaan Vilho Siukonen ja venäläinen Klein -niminen muusikko. Toisen tietolähteen mukaan hän sai viulutunteja eräältä saksalaiselta, mutta kielivaikeudet olivat ylivoimaisia, joten viulunsoitonopinnot eivät edenneet alkua pidemmälle. Tuuren isä, Lauri, oli miettinyt pojalleen kanttorin koulutusta, mutta pitäjän kanttori oli todennut koulutuksen olevan kallis ja palkkojen huonot. Myös opettajaseminaariin Tuure oli lähdössä, mutta viime hetkellä hänen isänsä tuli siihen tulokseen että Koskenkorvantilalla tarvittiin työmiestä ja tulevaisuudessa myös isäntää. (Malinen; Kolehmainen 1992; KIÄ 2392 – 2396.)
Tuure Niskasen merkittävimmät opettajat olivat Oravaisen veljekset Antti, Aapeli ja Fabian, jotka asuivat Pielaveden Jylhän kylässä. Heistä merkittävin opettaja oli Antti Oravainen, joka kävi usein Koskenkorvassa soittamassa ja jota Tuure arvosti suuresti soittajana. Tuure oppi Antti Oravaiselta viulunsoiton perusteet, merkitsi muistiin monia oravaissäveliä ja siirsi näin Oravaisen musiikkiperinteen tuleville sukupolville. Pääasiassa Tuure kuitenkin opetteli viulunsoiton ”omin päin” ja melodiat korvakuulolta. Suuri osa Tuuren soitteista on peräisin Oravaisen veljeksiltä. Tuure muistaa Antti Oravaisen opettaneen soittajan olevan valmis, kun on soittanut niin kauan, ettei ole enää hiuksia päässä. Antti Oravainen oli itse kalju. Ensimmäisen kappaleensa Tuure sävelsi vuonna 1919. Hän muistelee sen olleen jokin valssin tapainen kappale. (Malinen; Kolehmainen 1992, 135 - 138; KIÄ 2392 – 2396.)[1]
Tuure Niskanen pelimannina
Tuuren kotona suhtauduttiin soittoharrastukseen myönteisesti. Tuuren kertoman mukaan ainoastaan kirkkoaikaan ei tanssikappaleita saanut soittaa. Tätä kieltoa Tuure noudatti vanhuuteensa saakka. Tuure ei koskaan toiminut varsinaisesti tanssisoittajana. Kotona oltiin kielletty rahasta soittaminen, koska ajateltiin että pidoissa tarjottaisiin viinaa. Jos sattui niin ettei iltamiin tilattu pelimanni ilmestynytkään paikalle tai oli humalassa, haettiin Tuure paikalle soittamaan. Harvinaisena tilaisuutena Tuure muistelee vuonna 1917 soittamiaan vallankumoustansseja. Naapurin rengiltä haettiin haitari lainaan, Tuure odotti kotona kunnes vanhemmat olivat menneet nukkumaan ja lähti sitten suksilla kohti tanssipaikkaa. Tanssikansa keräsi rahaa soittajalle, vaikka Tuurea hirvittikin tämä, kun kotona oltiin kielletty rahan tienaaminen soittamalla. Tuure muistelee menneensä kotiin ja tyhjentäneensä taskut lanteista hevosen aperuuheen. (Malinen; KIÄ 2392 – 2396.)
Vaikka Tuure soitti sekä haitaria että viulua, hän piti itseään ennen kaikkea viulistina, eikä arvostanut haitaria kovin suuresti. Eniten hän arvosti taidemusiikkia, hengellistä musiikkia sekä pelimannimusiikista eniten kaustislaista musiikkia. Mestaripelimanni Tuure Niskanen kuoli 1.1.1978. Hänen muistonsa ja soittoperinteensä vaalimiseksi on vuodesta 1979 Pielavedellä järjestetty ”Tuuren sottiisi” -nimistä tapahtumaa. Tapahtuma järjestetään vuosittain Tuuren syntymäpäivän aikoihin. (KIÄ 2392 – 2396; Kolehmainen 1992.)[1]
Yksityiselämä
Tuure oli naimisissa Bertta Marian kanssa, tämän kuolemaan vuonna 1937 asti. Heillä oli yksi yhteinen lapsi: Liisa.
Myöhemmin Tuure meni naimisiin Anja Tuulikin kanssa ja oli naimisissa hänen kanssaan kuolemaansa saakka. Heillä on kaksi yhteistä lasta: Ossi ja Raino. Ossi ja Raino Niskanen soittivat yhdessä Tuure isän kanssa lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Heidän soittimenaan oli Kontrabasso, eli ns. läskibasso.[2]
Huomionosoitukset
Tuure osallistui elämänsä aikana muutamiin soittokilpailuihin hyvällä menestyksellä. Kuopiossa olleisiin nuorisoseuran keskusseuran henkisiin kilpailuihin Tuure ei ollut suostuvainen lähtemään, mutta naapurin poika oli kävellyt Niskasen tupaan pakkassäällä, jättänyt ulko-oven selälleen ja ilmoittanut ettei lähde pois ennen kuin Tuure lupaa osallistua kilpailuun. Vaikka kilpailu jännitti Tuurea ja hän epäili ettei kansanmusiikki ole kelvollista soitettavaa, hän voitti ensimmäisen palkinnon. Vuonna 1961 Porissa järjestetyissä valtakunnallisissa soittokilpailuissa Tuure voitti ensimmäisen sijan haitarilla. Tuurelle luovutettiin Kalevala-seuran palkinto ja kunniakirja 3.11.1968 sekä seuraavana vuonna Kansalais- ja työväenopistojenliiton 50-vuotisjuhlaplaketti tunnustuksena kansanmusiikin hyväksi tehdystä työstä. Lisäksi Tuurelle on myönnetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kunniakirja ja valtion taiteilijaeläke. (KIÄ 2392 – 2396; Jokisalmi 1999.)
Kaustisen kansanmusiikkijuhlien hallitus nimeää vuosittain muutamia ansioituneita kansanmusiikin taitajia mestaripelimanneiksi. Ensimmäiset nimitykset tehtiin vuonna 1970. Silloin mestaripelimanneja nimettiin neljä; Konsta Jylhä, Otto Hotakainen, Kustaa Järvinen ja Tuure Niskanen. Sen lisäksi että he kaikki olivat viulisteja, heitä yhdisti myös jo lapsena alkanut soittoharrastus. Konsta Jylhä oli kotoisin Kaustiselta, Otto Hotakainen Kaustisen naapurikunnasta Halsualta, Kustaa Järvinen Eurasta ja Tuure Niskanen Pielavedeltä. (Asplund, Hoppu, Laitinen, Leisiö, Saha & Westerholm 2006, 496–501.)[1]
Lähteet
- Anna Janka-Murros: SATAKIELEN POLKKA - MESTARIPELIMANNI TUURE NISKASEN SOITTOTYYLI JA SOITTEET theseus.fi. Toukokuu 2010.
- Ossi ja Raino Niskasen kertoman mukaan