Turkistarhaus

Turkistarhaus aloitettiin Yhdysvalloissa 1860-luvulla. Nykyaikaisen turkistarhauksen katsotaan kuitenkin alkaneen 1890-luvulla Kanadassa Prinssi Edwardin saarella.[1] Nykyiset tarhattavat hopeaketut polveutuvat saaren kahdesta hopeakettukannasta.

Pohjoismaissa turkistarhaus yleistyi 1910-luvulla, Suomessa 1950-luvulla ja voimaperäisesti 1960-luvulla.^lähde?

Vuonna 2008 koko Euroopan unionin alueella oli enää yhteensä noin 6 500 turkistarhaa.[2] Vuonna 2019 Suomessa oli 967 turkistilaa.[3]

Maailmanlaajuisen turkistuotannon arvoksi on arvioitu noin kaksi miljardia euroa. Tarhatuista eläimistä minkki on kauan ollut taloudellisesti tärkein, esimerkiksi vuonna 2007 maailmassa tuotettiin MTT:n mukaan 44 miljoonaa minkinnahkaa, joista 17 miljoonaa tuli Pohjoismaista.[4] Johtava minkkimaa on Tanska.[1] Pohjoismainen ketunnahkojen tuotanto oli samana vuonna 2,5 miljoonaa, josta sinikettuja oli 1,7 miljoonaa.[4]

Kiina haastoi 2000-luvun alussa Euroopan turkistuottajana ja ryhtyi voimakkaasti kasvattamaan tuotantoaan. Seurasi seitsemän vuotta ylituotantoa, jolloin kannattavuus oli huono. Enimmillään Kiina tuotti kahdeksan miljoonaa ketunnahkaa, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä vuosituotanto romahti laatukilpailun vuoksi kahteen miljoonaan, joka oli myös Suomen tuotanto vuonna 2009.[5]

Euroopan komissio asetti 1990-luvun lopussa tieteellisen komitean tutkimaan turkiseläinten hyvinvointia tarhoilla. Komitean raportissa vuodelta 2001 todetaan muun muassa, että ”häkki huonontaa minkin hyvinvointia, koska se ei tarjoa riittävästi virikkeitä tärkeiden tarpeiden tyydyttämiseksi”. Näihin tarpeisiin kuuluvat väljä ja virikkeellinen elinympäristö sekä mahdollisuus kiipeillä, uida ja välttää kontaktia muiden minkkien kanssa.[6]

Pienet virikkeettömät häkit aiheuttavat eläimissä käyttäytymishäiriöitä, kuten stereotyyppistä käyttäytymistä, apatiaa, hermostuneisuutta ja kannibalismia.[7]

Sittemmin yleistyneet monivirikehäkit, kiipeilyhäkit, makuuhyllyt ja pesäkopit ovatkin kehitetty ylläpitämään eläinten vireyttä ja tarjoamaan mahdollisuutta lajinomaiseen toimintaan. [8] Pääosa turkiseläimistä kasvatetaan varjotaloissa. Ne ovat sivuilta avoinna olevia katoksia, joihin eläinten häkit on sijoitettu keskikäytävän molemmin puolin. Varjotalojen olot vaihtelevat sään mukaan. Niissä eläimet voivat haistella, katsella ja kuunnella ulkoa tulevia virikkeitä. Varjotaloissa on myös runsaasti luonnonvaloa. [9]

Norjan maatalousministeriön eettinen neuvosto on todennut, että eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta nykymuotoista turkiskasvatusta ei voi hyväksyä.[10][11][12][13]

Suomessa turkiseläinkasvatuksessa panostetaan eläinten hyvinvointiin, laatuun, jäljitettävyyteen ja sertifiointiin. [14]

Turkiseläinten kasvatusympäristön lisäksi eläinten terveydenhuollon tutkimukseen ja kehittämiseen on panostettu. FUREVA - turkiseläinten terveydenhuoltojärjestelmä käynnistettiin elokuussa 2015 pitkällisen kehitystyön jälkeen. Järjestelmän on kehittänyt Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto ry:n eläinlääkäritiimi. Pääasia terveydenhuollossa on itse eläinten hyvinvoinnin edistäminen. Tämän lisäksi järjestelmä on tärkeä osa kansallista laatutyötä turkiselinkeinossa. [15]

Turkistilat ovat ravinteiden kierrättäjiä – aiemmin käytäntönä oli jopa nyljettyjen minkinraatojen käyttäminen rehuna minkkitarhoilla.[16] Minkkien prionitaudin eli sienimäisen aivorappeutumasairauden (Transmissible mink encephalopathy, TME) epidemiat 1960-luvulla muun muassa Suomessa ja Yhdysvalloissa pakottivat luopumaan käytännöstä. Nykyään rehussa käytetään raaka-aineena muun muassa teurastuksen sivutuotteita ja kalojen perkausjätettä.

Itämerestä nousee turkiseläinten rehuna käytetyn silakan mukana merkittävissä määrin fosforia. Tämä estää meren rehevöitymistä, sillä fosfori on ns. minimiravinne, joka käynnistää veteen päästessään rehevöitymisen ja on siten haitallista vesistöille. Tästä syystä fosforin poistaminen vesistöstä on tärkeää. [17] [18]

Turkistuotannon yhteenlasketut typpipäästöt ovat Suomessa 430 tonnia vuodessa ja fosforipäästöt 45 tonnia vuodessa. Paitsi pintavesiin eli jokiin ja järviin, turkistarhojen aiheuttama kuormitus kohdistuu myös pohjavesiin. Kuormituksessa on selviä eroja eri tarhojen välillä. Typpi- ja fosforipäästöjen suuruuteen vaikuttavat paitsi tarhan eläinmäärä, myös muun muassa lähimaaston korkeuserot, maaperän läpäisykyky ja se, kuinka usein tarhaaja siivoaa lannan pois häkkien alta. Tarhauksen aiheuttamia ympäristöhaittoja pyritään vähentämään muun muassa siirtämällä tarhoja pois pohjavesialueilta rakentamalla uusia tarhausalueita.[19] Turkiseläinten lanta on tehokas lannoite, jota käytetään maataloudessa ja siten vapautuva typpi ja fosfori hyödynnetään. [20] [21] [22] [23]

Häkkien alle kertyvästä lannasta ja virtsasta vapautuu paitsi typpeä ja fosforia, myös ammoniakkia. Ammoniakki kohoaa ilmaan ja leviää tarhan lähiympäristöön, jossa sen on todettu aiheuttavan puustovaurioita.[24]

Suomessa istutuksista ja tarhoilta luontoon karanneista sekä vapautetuista eläimistä on kehittynyt villiminkkikanta, mitä pidetään osasyynä siihen, että Suomen eläimistöön perinteisesti kuulunut vesikko on kadonnut.[25]

Pääartikkeli: Turkistarhaus Suomessa

• Eläinrääkkäys
• Turkiskauppa

• Hernesniemi, Tapio & Blomstedt, Leena. 2000. Ketunkasvatuksen taito. Helsinki: Gummerus.
• Silventoinen-Inkinen, Ritva. 1986. Pieni turkisopas. Porvoo: WSOY.
• Sorvari, Auli & Niemi, Sirkku & Vänskä, Vuokko. 2002. Suorat, kiharat, leikatut turkikset. Helsinki: Vammalan kirjap.
• Turkikset tutuiksi: Turkiseläinlajit, turkisnahan ominaisuudet ja käyttö. 1999. Helsinki: Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto ry.
• Tuomivaara, Salla & Purmonen, Joni: Ulos häkeistä!. Kansialanimeke: Kaksi näkökulmaa uuden eläinliikkeen sisältä. Helsinki: Tammi, 1998. ISBN 951-31-1306-X.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Turkistarhaus Wikimedia Commonsissa

• The Welfare of Animals Kept for Fur Production Euroopan komission raportti. (2001)