Turk 182

Newyorkilainen työtön mies ryhtyy vammautuneen palomiesveljensä puolesta käymään sitkeää ja näyttävää yhden miehen sotaa kaupunkia ja pormestaria vastaan graffititaiteilijan konstein. Hänestä tulee kulttihahmo kaupungin nuorison keskuudessa. Pikkuveli on loukkaantunut työssään pysyvästi, mutta työkyvyttömyyskorvaukset evätään koska mies on onnettomuuspäivänä tullut palopaikalle päihtyneenä.[1][2]

Kriitikot tyrmäsivät elokuvan lähes järjestään, ja se tuotti kaksi Golden Raspberry -ehdokkuutta: Robert Urichille huonoimmasta sivuosasta ja Paul Zazalle huonoimmasta musiikista[3]. The New York Timesin Jane Maslin kirjoitti Timothy Huttonista tulleen näyttelijän, jota katsoo mielellään jopa tällaisessa suurella sydämellä huitaistussa tarinassa. Hänestä New Yorkia ei oikein tunnista elokuvan liian siisteistä metroista ja ryhdikkäistä graffiteista, mutta Brooklynin murre pääosan esittäjiltä kyllä sujuu, ja puvustus on realistisen kamala.[4] Helsingin Sanomien Mikael Fränti kuvasi elokuvaa byrokratian ja vähän politiikankin vastaiseksi asiaelokuvaksi, joka luottaa yksilön voimaan pahan paljastajana ja vääryyden poistajana. ”Elokuvassa on paljon toimintaa ja puhetta, mutta varsinaista tulosta syntyy hyvin vähän.”[1] Video-oppaassa vuodelta 1994 Roope Lehtinen piti elokuvaa kohtuullisen hauskana mutta jo pian paikoilleen juuttuvana. Hän antoi sille kaksi tähteä viidestä, mikä vastaa sanallista arviota ”keskinkertainen”.[2]