Tuotanto

Taloudellisen toiminnan kvantitatiivisen kuvaamisen lähtökohtana on ollut kuvata taloudellista toimintaa varannoilla ja virroilla. Ensimmäisten joukossa ja kontribuutiostaan taloustieteen Nobel-palkinnolla (1984) palkittu oli brittiläinen Richard Stone (1913-1991). Hänen kantava ideansa oli, että minkä tahansa systeemin saaminen toimimaan paremmin edellyttää sen rakenteen ymmärtämistä mallintamalla sen rakenne ja siinä tapahtuvat muutokset. Stonen mukaan kansakunnan talous voidaan mallintaa varantojen ja virtojen avulla (stocks and flows) ja tälle periaatteelle kansantalouden tilinpito rakennettiin. (McCarty 2001)

Tuotantoa voidaan ymmärtää, mitata ja ohjata varantojen ja virtojen avulla. Varannot tarkoittavat kertymiä, jotka ovat vastaista käyttöä tai tarvetta varten käyttämättömänä, varalla tai muuten kertyneet. Varantoja mitataan kertymäsuureilla ja mittaaminen tarkoittaa varannon määrää tai arvoa tiettynä ajankohtana. Tyypillisiä kertymäsuureita ovat tuotantovälineiden määrät, tuotteiden määrät varastossa, varojen määrä, velkojen määrä, yrityksen arvo jne. tiettynä ajankohtana.

Virtoja eli prosesseja ovat työsuoritukset, tapahtumasarjat, kehityskulut, joille kaikille on ominaista, että jotain tapahtuu ajan suhteen. Prosessien mitattavia suureita kutsutaan virtasuureiksi. Virtasuureet kuvaavat nimensä mukaisesti virtoja eli jonkin tapahtuman määrää tai arvoa tietyn ajanjakson aikana. Tyypillisiä virtasuureita ovat erilaiset panos- ja tuotosmäärät, tuotot, kustannukset, kannattavuus, raaka-aineiden käyttömäärät, läpäisyajat jne. tietyn ajanjakson aikana.

Yrityksen kirjanpidossa erilaiset kertymät ovat tyypillisesti varantosuureita ja ne kirjataan taseeseen. Kannattavuus ja sen osatekijät ovat virtasuureita ja ne kirjataan tuloslaskelmaan.

Tuotantopääoma tarkoittaa tuottamiseen tarvittavien tuotantovälineiden arvoa. Tuotantovälineiden kehittäminen merkitsee tavallisesti niiden määrän lisäämistä tai laadun parantamista. Yrityksen tuotantokapasiteetti on yrityksen potentiaalista suorituskykyä ja tarkoittaa yleisesti yrityksen käyttämien tuotantovälineiden määrää ja laatua.

Yrityksen tarvitsemasta tuotantopääomasta vain osa on yrityksen hallussa, mistä syystä se ostaa tuotantopanoksia markkinoilta kuten raaka-aineita, materiaaleja, tarvikkeita palveluja, osaamista jne. Siitä riippumatta kenen hallussa tuotantopääoma on, siinä tunnistetaan nykyään neljä erilaista lajia, jotka kehittämisen mielessä ovat erilaisia.

• Inhimillinen pääoma (human capital)
• Ihmisen tekemä pääoma (physical capital)
• Luontopääoma (natural capital)
• Sosiaalinen pääoma (social capital)

Inhimillisen pääoman kehitys. Tarkoittaa tuotannossa toimivien yksilöiden tietojen, taitojen, osaamisen, kokemuksen ja arvojen kehittymistä. Inhimillinen pääoma on yksilöön sidottua pääomaa, jonka laatua voidaan kehittää periaatteessa loputtomiin. Inhimillisen pääoman peruspanoksesta vastaa koulujärjestelmä, jota täydennetään yrityksissä koulutus- ja kehittämistoimin, sekä työssä oppimisen keinoin. Inhimillisen pääoman tunnusomainen piirre on luovuus, kyky kehittää ja käyttää välineitä suunnitelmallisesti ja luovasti.

Ihmisen tekemän pääoman kehitys eli tekninen kehitys. Tarkoittaa tuotannon aineellisten välineiden kuten koneiden, laitteiden, materiaalien ja niihin liittyvien menetelmien kehitystä yrityksessä sekä infrastruktuurin kehitystä yrityksen ympäristössä. Kysymys on ihmisen tekemästä pääomasta, ihmisen tiedoista, taidoista ja kokemuksesta, jotka on sidottu johonkin aineelliseen. Tekninen kehitys on ihmisen luovan ominaisuuden tulos, mutta nämä tulokset, koneet ja laitteet käyttäytyvät konemaisesti.

Luontopääoman kehitys. Teollinen toiminta sellaisenaan voidaan ymmärtää luontopääoman jalostamiseksi, koska sen lähtökohtana ovat luonnosta otetut ainekset. Luontopääoman laatua kehitetään esimerkiksi metsänhoitotoimenpitein, kasvien jalostustoimenpitein, esikäsittelemällä raaka-aineita, jalostusastetta lisäämällä jne.

Sosiaalisen pääoman eli toimintakulttuurin kehitys. Tarkoittaa tapoja, toimintaperiaatteita, luottamusta, sääntöjä, arvostuksia ja niiden kehittymistä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa yrityksessä ja sitä ympäröivässä yhteisössä. Kysymys on tavoista, tottumuksista ja arvoista, jotka ovat sidottuja ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Sosiaalisen pääoman käsite on lähellä liikeidean määrittelyssä käytettyä ilmaisua yrityksen tapa toimia, mikä ymmärretään yrityksen liikeideassa yhdeksi liiketoiminnan menestystekijäksi. Tämän mukaisesti sosiaalista pääomaa voidaan pitää kansakunnan menestystekijänä ja ilmaista se liikeidean mukaisesti yhteisön tapa toimia.

Tuotantovälineitä käytetään tuotantoprosessissa panoksina, tietyn laatuisina ja määräisinä aikayksikössä. Tuotantopanokset ovat siis virtasuureita yhtä lailla kuin niiden yhdistelyn kautta syntyvät tuotoksetkin. Termejä panokset ja tuotokset käytetään yleisesti reaaliprosessin kuvaamiseen, jolloin ne voivat olla fyysisiä suureita tai arvosuureita. Tuotannossa käytetyt panokset luokitellaan tavallisesti seuraavaan neljään luokkaan mukaillen tuotantopääoman luokittelua.

• Työpanos (inhimillisen pääoman käyttö)
• Pääomapanos (ihmisen tekemän pääoman käyttö)
• Raaka-aine ja materiaalipanos (luontopääoman käyttö)
• Aineettomat panokset kuten ostopalvelut, oikeudet, yhteisön toimintatavat, osaaminen jne.

Tuotannon tulos on tuotettujen hyödykkeiden määrä ja laatu eli tuotos. Kun halutaan ymmärtää tuotannon tulosta kokonaisvaltaisesti yrityksen suorituskyvyn kannalta, on verrattava käytettyjä panoksia niillä aikaansaatuun tuotokseen. Tuotoksen ja panosten vertailu tarkoittaa lisäarvoa joko suhteellisena tai absoluuttisena. Yrityksen suorituskyvyn kehittäminen tapahtuu tuotantovälineiden määrää ja laatua kehittämällä ja suorituskyvyn kriteeri on kyky tuottaa lisäarvoa. Yrityksen suorituskyky voidaan mitata tuotantovälineiden käyttöprosessissa eli reaaliprosessissa tuotantofunktion avulla.

Oheinen kuva havainnollistaa, miten tuotantoketju syntyy. Peräkkäiset tuottajat ovat erikoistuneet eri tuotantovaiheisiin, joita tyypillisesti voi olla seuraavat neljä:

• Raaka-aine- ja osavalmistus
• Valmistus
• Tuotteen kokoonpano
• Varastointi
• Jakelu

Matkapuhelin käy hyvästä esimerkistä tämän yksinkertaistetun tuotantoketjun kuvaamiseen. Kuorien muoviraaka-aine valmistetaan prosessiteollisuudessa. Muovin jalostamiseen erikoistunut yritys valmistaa tästä matkapuhelimen kuoret ja viimeistelee ne. Tuotteen omistaja eli matkapuhelinyritys kokoaa tuotteen, johon tulee lukuisia muita komponentteja muilta tuottajilta. Jakeluyritykset tuovat tuotteen kuluttajien saataville. Kaikki päätuotantovaiheet vaativat erilaista osaamista, mistä syystä erikoistumisen hyödyt ovat ilmeiset. Tuottajien välinen työnjako ja erikoistuminen johtavat kilpailukykyiseen tuotantoketjuun. Vaihdanta tuottajien kesken noudattaa samaa logiikkaa kuin edellä kuvattu vaihdanta kuluttajan ja tuottajan välillä. Tuottajat ryhtyvät keskenään vaihdantaan vain, mikäli se tuottaa heille lisäarvoa. Jokainen vaihdantatapahtuma tuottajien kesken merkitsee lisäarvon jakamista hinnan avulla tuottajan ja sen asiakastuottajan kesken.

Lisäarvo ja jalostusarvo tarkoittavat eri asioita. Lisäarvo mittaa tuottajan taloudellista menestymistä eli kannattavuutta. Jalostusarvo kuvaa sitä kuinka paljon tuottaja lisää omia panoksia kuten työtä, pääomaa ja osaamista ostamiinsa panoksiin. Jalostusarvo on tuottajan aikaansaama arvonlisäys tuotantoketjussa, mistä syystä arvonlisäys on jalostusarvon synonyymi.

Arvonlisä saadaan vähentämällä tuotoksesta ostopanosten arvo, esimerkin tapauksessa 100 – 30 = 70. Arvonlisä voidaan laskea toista kautta vastaamalla kysymykseen kuinka suuren arvon lisän yksikkö tuottaa ostamiinsa panoksiin lisäämällä omassa hallussaan olevia tuotantopanoksia. Tässä tapauksessa se on työ- ja pääomapanokselle maksetut korvaukset sekä tuottajalle jäävä arvonlisä eli 40 + 20 + 10 = 70. Lisäarvo saadaan, kun arvonlisästä vähennetään kaikki yrityksen käyttämät tuotantopanokset eli laskelman muodossa 70 – 40 – 20 = 10.

Lisäarvon käsite on suhteellisen uusi liiketoiminnan menestyksen mittana vaikka se esiintyy jo vanhemmassakin alan kirjallisuudessa. Tässä lisäarvoksi kutsuttu suure tunnetaan vanhemmassa laskentatoimen kirjallisuudessa nimellä jäännöskate, residual income (Horngren 1982, 664) ja uudemmassa yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa kaupallisella nimellä economic value added (EVA). Lisäarvo ja arvonlisä (value added) tarkoittavat kuitenkin eri asioita eikä niitä pidä sekoittaa keskenään. On tärkeää, että erotetaan toisistaan termit lisäarvo, jonka englanninkielinen vastine on surplus value ja arvon lisä, jonka vastine on value added.

Michael Porter lanseerasi kirjassaan (Porter 1985) arvoketjuajattelun, joka lisää ymmärrystä arvonmuodostuksesta tuotantoketjussa. Arvoketju koostuu rinnakkaisista ja peräkkäisistä toiminnoista, joiden on tuotettava kokonaisuuden kannalta lisäarvoa. Lisäarvo on toiminnan tuotoksen arvon ja sen aikaansaamiseksi vaaditun uhrauksen erotus.

Arvoketjuajattelun keskeinen sisältö on, että yrityksen kilpailuetu rakennetaan toimintoihin ja niiden välisiin sidoksiin. Kilpailuetu on organisaation kyvykkyyttä, joka piilee organisaation työnjaossa, erityisosaamisessa ja yhteistoiminnassa. Yritys ei ole itsenäisten toimintojen joukko, vaan toisistaan riippuvien toimintojen järjestelmä. Toimintoja sitovat toisiinsa arvoketjun sisäiset sidokset. Sidokset merkitsevät sitä, että yhden toiminnon suoritustapa ja toisen toiminnon uhraukset ovat riippuvaisia toisistaan. Lisäarvo syntyy itse toiminnoissa mutta myös niiden välisissä sidoksissa. Tässä on arvoketjuajattelun ydin.

Erilaiset prosessikartat ja niiden pohjalta laaditut vuokaaviot ovat tulleet tärkeiksi prosessiajattelun välineiksi, koska niiden avulla voidaan kuvata ja ymmärtää horisontaalisia työvirtoja ja niiden välisiä riippuvuuksia. Prosessien tarkkoihin kuvauksiin ja erityisesti prosessien rajapintojen kuvauksiin liittyy usein ajatus siitä, että tulosvastuu kahden prosessin rajapinnalla voidaan näin kuvata selkeästi. Tällainen vastuuajattelu tarkoittaa täydellistä vastuuta osaprosessin sisällä, mutta ei mitään vastuuta sen ulkopuolella. Rajapinta -ajattelu johtaa yleensä suppeisiin ja keinotekoisiin, jopa vääristyneisiin vastuisiin. Tyypillinen esimerkki keinotekoisesta mittauksesta on siirtohintamenettely. Siirtohintamenettelyssähän tuotteelle asetetaan kahden vastuun välisellä rajapinnalla keinotekoinen siirtohinta ja vastuuyksiköiden tulokset lasketaan tämän keinotekoisen siirtohinnan perusteella.

Vastuun rajapinta- ajattelu on syntynyt tehtävälähtöisestä vastuuajattelusta ja johtaa yleensä keinotekoisiin ja vääristyneisiin vastuumäärittelyihin sekä suureen laskentabyrokratiaan. Tosiasiassa toimenpiteiden vaikutukset, joista vastuuta pitäisi ottaa ja kantaa, voivat ilmetä missä tahansa prosessin myöhemmässä vaiheessa kuten arvoketjuajattelussa erityisesti korostetaan. Esimerkiksi tuotesuunnittelija voi tehdä ratkaisun, joka tuotteen loppukäyttäjän mielestä on sietämätön. Miten asia voisi olla mitattavissa tuotesuunnittelun ja tuotannon rajapinnalla? Arvoketjuajattelu korostaa toimintojen välisiin sidoksiin liittyvää arvontuotantoa ja siten myös siitä vastuun ottamista.

Markkinatuotannon tuotokset, tavarat, palvelut ja niiden yhdistelmät kohtaavat vapailla markkinoilla kilpailun ja niille muodostuu markkinoilla hinta. Vapaa kilpailu pitää huolen siitä, että markkinoilla menestyvät vain yritykset, jotka kykenevät tuottamaan kilpailukykyisiä tuotteita. Markkinatuotannon tehokkuuden kannalta kilpailu on tärkein yksittäinen keino. Markkinamekanismi, joka tunnetaan nimellä ”luova tuho” pitää huolen siitä, että markkinoilta poistuvat tehottomat tuotannon yksiköt ja niiden tilalle tulevat tehokkaat tuotannon yksiköt.

Julkinen tuotanto on valtion ja kuntien vastuulla olevaa tuotantoa. Julkiseen tuotantoon kuuluvat turvallisuuspalvelut, sisäisen järjestyksen palvelut, terveydenhoito, opetustoimi, infrastruktuuri jne. Julkinen tuotanto rahoitetaan verovaroin ja palvelun käyttäjä saa sen yleensä ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi. Julkisen tuotannon tuotokselle ei siis muodostu markkinoilla hintaa, mistä syystä julkinen tuotanto arvostetaan yleensä BKT:ssa tuotantokustannuksiin. Laajaan julkiseen tuotantoon on yleensä varaa vain yhteisöissä, joissa on tehokas markkinatuotanto kuten pohjoismaissa.

Tuotannossa erotetaan yleensä erilaisina tuotannonaloina tavaratuotanto ja palvelutuotanto. Erottelun peruste on se, että tavaratuotannossa tuotokset ovat aineellisia ja palvelutuotannossa tavallisesti aineettomia. Aineellisen ja aineettoman tuotannon liiketoimintalogiikka on erilainen lähinnä siitä syystä, että tavaroita voidaan valmistaa ennakkoon, varastoida ja kuljettaa tarjottavaksi asiakkaille. Palvelujen tuotantoon osallistuu tavallisesti asiakas itse jollakin tavalla, mistä syystä niitä ei voi tuottaa ennakkoon ja varastoida. Tästä seuraa kulutuksen ja tuotannon samanaikaisuus palveluissa ja eriaikaisuus tavaratuotannossa. Kulutuksen ja tuotannon samanaikaisuus on normaalisti este tehokkuuden lisäämiselle kun taas niiden eriytyminen, joka on tosiasia tavaratuotannossa, merkitsee mahdollisuuksia tehokkuuden lisäämiseen tuotannossa. Tehokkuus savutetaan tuotannossa kopioimalla. Kopiointimahdollisuuden puuttuminen merkitsee tärkeimmän tehostamiskeinon puuttumista.

Kumpikaan tuotannonaloista ei ole sisällöltään mitenkään homogeeninen. Päinvastoin ne ovat hyvinkin heterogeenisiä esim. osaamisvaatimusten suhteen. Sekä tavara- että palvelutuotannon aloilla on hyvin vähäisen ja toisaalta hyvin vaativan osaamisen tuotteita. Tuotannon tulonmuodostuksen ja tulonjaon sekä tuottavuuden muutosmekanismin suhteen tavara- ja palvelutuotanto ovat samanlaiset eli tuotannon alasta riippumatta markkinamekanismi toimii samalla tavalla. Tuotannossa luodaan tuotteeseen (tavaraan tai palveluun) lisäarvo, joka avoimilla markkinoilla jaetaan tuottajan ja kuluttajan kesken hinnan avulla. Tuotannon tulonmuodostuksen tyypillinen mitta on tuottavuus ja kun tuotannon tulonjako on suoritettu, saadaan liiketoiminnan kannattavuus. Tuottavuuden ja kannattavuuden merkitys on samanlainen tavaratuotannossa ja palvelutuotannossa.

Tuotannon tehtävä on tyydyttää markkinoiden tarpeita ja näiden markkinatarpeiden erilaisuudesta johtuen on syntynyt erilaisia tuotantomuotoja, jotka soveltuvat tietyn tyyppisen tarpeen tyydyttämiseen. Erilaisia tuotantomuotoja tunnistetaan normaalisti seuraavat kolme;

• yksittäistuotanto
• erä- eli sarjatuotanto ja
• joukko- eli massatuotanto.

Yksittäistuotanto tarkoittaa tuotantoa, jossa kaikki tuotteet ovat erilaisia asiakkaan vaatimusten mukaan suunniteltuja ja toteutettuja. Tästä syystä tuotantotapaa voi kutsua yleisnimellä projekti, joka määrittelynsä mukaan tarkoittaa kertaluonteista hanketta. Yksittäistuotantoa esiintyy yhtä lailla tavaratuotannossa kuin palvelutuotannossa. Täysin puhtaita yksittäistuotantoa harjoittavia tuotantolaitoksia on harvassa, koska tuotanto on tehotonta ja siitä syystä kallista. Taidevalimo on tällaisesta tuotannosta tyypillinen esimerkki. Vaikka lopullinen tuote valmistetaankin yksittäin kuten esimerkiksi laiva- ja taloteollisuudessa, käytetään valmistuksessa samanlaisia osia ja moduuleja, joiden avulla voidaan saada tuotanto tehokkaaksi.

Erä- eli sarjatuotannossa tuotteet ovat samanlaisia saman sarjan puitteissa ja useita sarjoja voidaan tuottaa yhtaikaa. Valmistuserät uusiutuvat aika ajoin, mikä merkitsee toistojen kautta oppimista ja tehokkuutta. Erätuotantoon liittyy yleensä erikoistumisen piirre. Samoilla tai lähes samoilla työtavoilla voidaan tuottaa erilaisia tuotesarjoja tehokkaasti. Erätuotannon ohjaaminen asettaa korkeita vaatimuksia tuotannon suunnittelulle ja ohjaukselle, koska erävaihdoilla ja -koolla voi olla suuri vaikutus tuotannon tehokkuuteen. Tyypillisiä erätuotannon aloja ovat elintarviketeollisuus, vaatetusteollisuus, valimoteollisuus ja konepajateollisuus.

Joukko- eli massatuotannossa tuotetaan suuria määriä samoja tuotteita. Tuotanto on tehdasmaista valmistusta, jossa valmistetaan suuria määriä tasalaatuisia tuotteita käyttäen hyväksi mahdollisimman paljon standardointia. Joukkotuotannossa tavoitellaan suurta tehokkuutta, josta seuraa alhainen tuotantokustannus. Standardoinnin lisäksi mekanisointi ja automatisointi ovat tärkeitä tuotannon kehittämisen keinoja.

Massaräätälöinti on nimensä mukaisesti massatuotantoa, jossa räätälöinti tarkoittaa sitä, että tuotannossa voidaan toteuttaa asiakkaan tilaamat ominaisuudet tuotteeseen. Tuotanto on siis tilauksiin perustuvaa massatuotantoa, jossa tuotteita ei valmisteta varastoon, vaan ainoastaan tilauksiin perustuen.

Tuotteistaminen tarkoittaa tuotteen ominaisuuksien ja valmistuksen suunnittelua ja määrittelyä siinä tarkoituksessa, että samaa tuotetta voitaisiin tuottaa useampia kappaleita tai useampia kertoja. Tuotteistamisen idea on kopioimalla saavutettava tehokkuus. Valtaosa markkinatuotannosta on tuotteistettua jo siitäkin syystä, että se on tehokkaampaa yksittäistuotantoon verrattuna. Usein tuotteistaminen toteutetaan moduulien avulla. Moduulit ovat toiminnollisia kokonaisuuksia, joista asiakkaan tarpeen mukainen kokoonpano voidaan helposti rakentaa. Yleisesti tunnettua on, että tavaratuotanto on valtaosaltaan tuotteistettua. Myös palvelutuotanto on pääosin tuotteistettua; esimerkiksi kauppa, kuljetukset, pankkitoiminta, vakuutustoiminta, terveyspalvelut jne.