Tuomo Mannermaa

Mannermaa aloitti tieteellisen uransa tutkimalla tšekkoslovakialaista teologia Hromadka. Hänen kiinnostuksenkohteinaan olivat tämän jälkeen muun muassa Albert Camus ja Dietrich Bonhoeffer.[6]

Väitöskirjansa Lumen fidei Mannermaa laati katolisen teologin, Karl Rahnerin, ajattelusta. Keskeinen kysymys koski sitä, mikä osuus ihmisen tietoisuudella on uskonnon syntymisessä ilman Jumalan erityisen armon vaikutusta asiaan.[7]

Väitöskirjansa jälkeen Mannermaa laati tutkimuksen Preussista Leunbergiin sekä oppikirjan Kristillisen opin vaiheet. Edellinen oli merkittävä tutkimus sikäli, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko torjui yhteyden Saksan reformoituihin kirkkoihin. Jälkimmäinen osoitti Mannermaan asiantuntemuksen 1800-luvun lopun dogmihistorian tutkimuksen osalta.[7]

Kelpoistuttuaan ekumeenisen keskustelun asiantuntijaksi Mannermaasta tuli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenisten linjausten keskeisin asiantuntija. Kiovassa 1977 hänen esitelmänsä pohjalta Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon neuvottelut muuttuivat teologisiksi. Ne olivat olleet alun perin poliittisesti sävyttyneitä ja keskittyivät erityisesti sosiaalieettisiin teemoihin, kuten rauhankysymykseen. Arkkipiispa Simojoki antoi tukensa Mannermaan teologisille pyrinnöille.[8] Kiovan neuvotteluiden jälkeen Mannermaa kohosi kirkon opettajan asemaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä. Hän kirjoitti teologiset perustelut naisten oikeudelle pappisvirkaan.[9]

Mannermaan tutkijatausta roomalaiskatolisen teologian asiantuntijana ja ekumeenisena keskustelijana avasi hänelle uuden näkökulman Martti Lutherin teologian tutkimiseen. Kun valtavirtatutkimus oli saanut vaikutteita 1800-luvun lopun filosofisista taustaoletuksista, Mannermaa tarkasteli Lutherin ajattelua patristisen ja skolastisen perinteen valossa. Keskeisiä teemoja olivat muun muassa ajatus "uskossa läsnä olevasta" Kristuksesta todellisessa eikä vain vertauskuvallisessa merkityksessä, ajatus jumalallistumisesta sekä uskon ja rakkauden välinen suhde. Mannermaa katsoi, että luterilainen teologia on yhtä paljon rakkauden kuin uskonkin teologiaa. Hän esitti, että monet Lutherin ajatukset olivat Suomessa tuntemattomia.[7]

1990-luvulla Mannermaa palasi nuoruutensa teoreettisiin ongelmiin.

Hän oli kirjoittanut 1983 teoksen Kaksi rakkautta. Siinä hän oli korjannut ruotsalaisen teologin, Anders Nygrenin, tulkintaa rakkauden luonteesta.[10]

1990-luvulla Mannermaa alkoi korjata suhdettaan Nygrenin erotteluun. Hänelle Nygrenin eros-vastainen ajattelu oli vierasta. Kirjassaan Pieni kirja Jumalasta Mannermaa otti pesäeron Nygrenin väittäessään, että luonnollinen rakkaus on kosketuskohta Jumalaan. Samoihin aikoihin Mannermaa työsti artikkelia Jumalan rakastamisesta, jonka oli määrä olla teoksen Kaksi rakkautta viimeinen luku. Kaksi rakkautta -teoksen toisessa painoksessa onkin uusi luku, jonka otsikko on Jumalan rakastamisesta. Mannermaan työskentely teeman parissa jatkui luvun julkaisemisen jälkeen.[11]

Mannermaan tutkimustulosten vastaanotto Saksakssa oli kriittinen. Tämä johtui siitä, että saksalainen systemaattinen Luther-tutkimus oli tyrehtynyt toisen maailmansodan jälkeen ja alan lähes ainoa edustaja oli Gerhard Ebeling, jonka näkemykset olivat ristiriidassa Mannermaan näkemysten kanssa. Mannermaa löysikin parhaimmat ymmärtäjänsä Yhdysvalloista. Hän osallistui myös pohjoismaisten Lutherin ja reformaation tutkijoiden toimintaan. Näkemyseroista huolimatta Mannermaa vakiinnutti asemansa yhtenä kansainvälisen Luther-tutkimuksen keskeisistä nimistä.[12]

• Lumen fidei et obiectum fidei adventicium: Uskontiedon spontaanisuus ja reseptiivisyys Karl Rahnerin varhaisessa ajattelussa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Missiologian ja ekumeniikan seuran julkaisuja 19. Helsinki: Missiologian ja ekumeniikan seura, 1971.
• Karl Rahnerin varhainen filosofinen antropologia. Missiologian ja ekumeniikan seuran julkaisuja 21. Helsinki: Missiologian ja ekumeniikan seura, 1971.
• Kristillisen opin vaiheet: Dogmihistorian peruskurssi. Helsinki: Gaudeamus, 1975 (3. painos 1983). ISBN 951-662-140-6.
• Preussista Leuenbergiin: Leuenbergin konkordian teologinen metodi. Missiologian ja ekumeniikan seuran julkaisuja 29. Helsinki: Missiologian ja ekumeniikan seura, 1978.
• In ipsa fide Christus adest: Luterilaisen ja ortodoksisen kristinuskonkäsityksen leikkauspiste. Missiologian ja ekumeniikan seuran julkaisuja 30. Helsinki: Missiologian ja ekumeniikan seura, 1979. ISBN 951-95205-5-4.
• Von Preussen nach Leuenberg: Hintergrund und Entwicklung der theologischen Methode der Leuenberger Konkordie. Arbeiten zur Geschichte und Theologie des Luthertums, Neue Folge 1. Hannover: Lutherisches Verlagshaus, 1981. ISBN 3-7859-0480-0. (saksaksi)
• Kaksi rakkautta: Johdatus Lutherin uskonmaailmaan. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 194. Helsinki: Suomalainen teologisen kirjallisuusseura, 1983 (3. painos 2002). 952-9791-09-7.
• Der im Glauben gegenwärtige Christus: Rechtfertigung und Vergottung zum ökumenischen Dialog. Arbeiten zur Geschichte und Theologie des Luthertums, Neue Folge 8. Hannover: Lutherisches Verlagshaus, 1989. ISBN 3-7859-0579-3. (saksaksi)
• Kontrapunkteja: Teologisia tutkimuksia ajankohtaisista teemoista. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 122. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1990. ISBN 951-9111-32-8.
• Paralleeleja: Lutherin teologia ja sen soveltaminen. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 182. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1993. ISBN 951-9111-94-8.
• Pieni kirja Jumalasta. Helsinki: Kirjapaja, 1995 (2. painos 1996). ISBN 951-625-318-0.