Tuoli

• jakkara on selkänojaton ja käsinojaton pienikokoinen tuoli, jonka korkeampi muunnelma on baarijakkara.
• nojatuoli on pehmustettu tai muutoin mukavaksi muotoiltu tuoli, jossa on yleensä myös käsinojat ja usein korkea selkänoja, joka tukee myös päätä.
• keinutuoli on kahdella kaarevalla jalaksella varustettu nojatuoli, jolla voi keinua rauhallisesti.
• säkkituoli on istujan mukaan muovautuva tuoli, jonka sisällä on polystyreeniraetta tai muuta helposti muotoutuvaa täytettä.
• satulatuolissa on ulkonäöltään satulaa muistuttava istuin, jossa ei ole selkänojaa mutta usein pyörillä varustettu, pystyakselin ympäri pyörivä jalkarakenne, kuten toimistotuoleissa.
• Työtuoli eli toimistotuoli on säädettävä tuoli, joka on usein varustettu selkänojalla sekä pyörillä. Nykyisin työtuoleissa on erityisesti panostettu työergonomiaan.
• Muna eli egg on tanskalaisen arkkitehti Arne Jacobsenin suunnittelema nojatuoli, josta on tullut kansainvälinen muotoiluklassikko.

Ilmari Tapiovaara, Domus, 1947.

Eero Aarnio, Kupla, 1968.

Eero Aarnio, Pallotuoli, 1966.

Salli-satulatuoli

Suomen kielen sana tuoli on uudehko lainasana joka on tullut meille germaanisista kielistä (vrt. ruotsin stol ja saksan Stuhl). Penkin etymologia on puolestaan muinaisgermaanisesta sanasta banki, joka on tarkoittanut kohoumaa, ja suomen sanat penger sekä penkka ovat samaa juurta.[2] Toinen mahdollinen alkuperä sanalle on italiasta varhaisten rahanvaihtajien pöytää merkitsevästä nimityksestä banco. Samasta kantasanasta on kehittynyt myös sana pankki. Suomessa omaperäiset nimitykset istuimille ovat olleet murteissa rahi ja palli.

Tuolit olivat Suomessa harvinaisia 1700-luvulle asti. Talonpoikaissisustuksissa istuimina oli yleensä erilaisia puuesineitä, esimerkiksi arkkuja ja penkkejä. Myös vuoteella istuttiin. Savupirttien seiniä kiersivät kiinteät penkit, joilla istuttiin ja usein nukuttiinkin. Renessanssin aikana kartanoiden sisustuksiin tuli liikuteltavia irtohuonekaluja. Tuoleja ilmestyi runsaammin säätyläiskartanoihin 1600-luvun loppupuolella, pappiloihin ja porvariskoteihin vasta sata vuotta myöhemmin.[3]

Tuolin perusmalli on tukeva renessanssituoli H:n muotoisine jalkatukineen. Myöhemmin siihen liitettiin kunkin aikakauden mukanaan tuomia vaikutteita ja tyylejä. Renessanssituoli oli Suomessa käytössä 1900-luvulle asti. Sen suoralinjaiset ja jykevät muodot soveltuivat hyvin puuseppien taitoihin.

Suomalaisen modernin tuolin suunnittelu liittyy puunjalostukseen, jossa vaneri on ollut keskeisessä osassa. Alvar Aalto aloitti 1920-luvun lopulla tiiviin yhteistyön turkulaisen O.y Huonekalu- ja Rakennustyötehdas A.b:n (nykyinen Huonekalutehdas Korhonen Oy) kanssa. Aallon ja Korhosen yhteistyönä ideoitiin erilaisia puun taivutus- ja muokkausmenetelmiä. Vuosina 1934–1965 Aallolle myönnettiin patentti yhteensä seitsemään keksintöön – osa näistä patentoitiin myös ulkomailla. Alvar Aallon suunnittelemia puutuoleja ja muita huonekaluja on pidetty inhimillisempänä vaihtoehtona samoihin aikoihin Keski-Euroopassa syntyneelle teräsputkituolille.

Ilmari Tapiovaara suunnitteli vaimonsa Annikki Tapiovaaran kanssa vuonna 1947 valmistuneen Domus Academican, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan opiskelija-asunnon sisustuksen. Domus-tuolin suunnitteluvaatimuksina olivat muun muassa toimiminen verhoiltuna ja verhoilemattomana, pinottavuus, ryhdikkyys ja istuinmukavuus. Tuolin istuin ja selkänoja tehtiin muotoon puristetusta vanerista, mikä vähensi sen aiheuttamaa rasitusta vaatteille. Tuoli koottiin ruuveilla, ja se voitiin tehdä paikan päällä, mikä vähensi kuljetuskustannuksia. Tapiovaaran suunnittelemia kansainvälisesti tunnetuimpia muita tuoleja ovat muun muassa Aslak ja Nana.

Sisustusarkkitehti Eero Aarnion lasikuidusta suunnittelemat Pallotuoli (1966) ja Kupla (1968) ovat myös maailmanlaajuisen menestyksen saavuttaneita tuoleja. Aarnion muotoilu oli osa 1960-luvun populaarikulttuuria, ja hänen tuolejaan käytettiin usein tieteiselokuvien lavastuksissa.

Tuolinjalka on tuolin istuinosaa yleensä polven korkeudelle kannattava pystysuuntainen osa. Yleensä tuolissa on neljä jalkaa, yksi jokaisessa kulmassa. Pyörivissä tuoleissa voi olla vain yksi jalka, joka haarautuu lattiaa vasten useammaksi sakaraksi tai levenee levyksi (niin sanottu trumpettijalka) tuolin pystyssä pitämiseksi. Muotoilun perusteella puutuoleissa olevia jalkoja voidaan kutsua suoriksi jaloiksi, jotka ovat melko suoria tai kaarevia tai sorvijaloiksi, jotka ovat pyöreiksi sorvattuja. Sorvijalallisissa tuoleissa takajalat ovat suorat, kun taas etujalat voivat olla sorvatut. Teräsputkirunkoisissa tuoleissa putkirunko voi taittua tuolin etukulmista alas ja taakse yhtenäiseksi jalustaksi U:n muotoisena lenkkinä. Tällöin runko antaa istuinosalle myös joustavuutta. Periaatetta toteutti myös tanskalainen Verner Panton S-tuolissaan, jota pidetään ensimmäisenä yhtenä kappaleena muovista puristettuna tuolina.^lähde?

Metallia on käytetty tuolien materiaalina jo ainakin keskiajalta lähtien. Kuitenkin nahkaan tai kankaaseen yhdistetystä teräsputkituolista tuli 1920-luvulla modernin sisustussuunnittelun ja modernistisen elämäntyylin inhottu tai ihasteltu vertauskuva. Putkituolia käytettiin keveytensä ja kestävyytensä takia myös muun muassa lentokoneissa.

Unkarilaissyntyinen huonekalu- ja sisustussuunnittelija sekä arkkitehti Marcel Breuer, joka opiskeli ja opetti Weimarin ja Dessaun Bauhaus-taidekoulussa Saksassa ideoi taivutetuista teräsputkista kootun tuolin saadessaan Adler-polkupyörän 1925. Eräs ensimmäisistä nimettiin Wassily Kandinskyn mukaan Wassily-tuoli. Teräsputkituolista tuli maailmanlaajuinen menestys. Sen suunnitteluperiaatteina olivat edullisuus, keveys, hygienia ja kimmoisuus. Myös mahdollisuutta suurien sarjojen valmistukseen ja itsekoottavuuteen pidetään syinä sen suosioon.

Rakennustekniikassa tunnetaan myös käsite kattotuoli, joka on ulkokattoa kannattava rakenne.

Tuoli voi olla myös sitä käyttävän henkilön, hänen asemansa tai tehtävänsä symboli. Esimerkiksi oppituolilla tarkoitetaan yleensä tietylle aiheelle tai henkilökohtaisesti tietylle haltijalle omistettua professuuria. Tuomioistuin viittaa alun perin tuoliin, jolla tuomiovallan käyttäjä istuu. Jos henkilön asema on uhattuna, saatetaan tämä ilmaista sanomalla, että hänen tuolinsa heiluu.

Arkikielessä kodin arvokkainta istuinta voidaan nimittää isännäntuoliksi. Toimistoympäristössä huoneen haltijan tuoli eroaa yleensä vaatimattomammasta asiakastuolista. Tämä ero on selkeä myös koulussa opettajan tuolin ja oppilaiden istuinten välillä. Eroa tuolien arvokkuuden kesken voidaan synnyttää muun muassa korkeudella, materiaalilla, pehmustuksella sekä nyttemmin erilaisilla toiminnoilla kuten pyöritys- ja kallistusmahdollisuuksilla. Tuolin korkeussäätöön perustuu kohtaus, jossa Charles Chaplin käytti parturintuolia vallan symbolina elokuvassaan Diktaattori.

Nämä tuolin käyttäjän asemaa osoittavat sosiaaliset mekanismit ovat huipussaan käsitteissä valtaistuin ja syytetyn penkki.

Maria Stuartin astuessa 15. lokakuuta 1586 Fortheringhayn linnan oikeussaliin hän kulki kohti saliin tuotua valtaistuinta, mutta hänet ohjattiin sivummalle syytetyn penkille. Tyhjä valtaistuin olikin hänen vastustajansa, poissa olevan kuningatar Elisabetin (Elisabet I) symboli.

• Kokki, Kari-Paavo: Tuolit, sohvat ja jakkarat. Helsingissä: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-23415-9.
• Salakari, Tuula: Suomalaisia tuoleja. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-38971-3.

• Tuoli kautta vuosisatojen.
• Wigelius-Wulff, Lotta (toim): Tuoli 2017. Yle Fem. Viitattu 13.2.2017. (ruotsiksi)