Tunturisopuli

Vartalon pituus on 8–17,5 senttimetriä,[4] hännän pituus 1,5–2 senttimetriä ja paino 20–130 grammaa[4]. Pää ja etuselkä ovat mustat, korvien välissä on oranssit läikät. Muu osa selkää ja kylkiä on oranssin-kellertävää, jossa on mustia karvoja seassa. Selässä on musta viiru. Alapuoli on kellertävä. Korvat ovat turkin peitossa. Tunturisopuli on hiljainen eläin, joka joskus vikisee ja narskuttelee hampaitaan, kuitenkin kannan ollessa runsas eläin voi kirskua aggressiivisesti.

Suomessa tunturisopulia ja muita pikkunisäkkäitä on vuosikymmeniä tutkinut ja aiheesta paljon kirjoittanut Asko Kaikusalo. Lisäksi tunturisopulia ovat tutkineet myös professori Olavi Kalelan tutkimusryhmä sekä Heikki Henttonen Metsäntutkimuslaitoksesta.

Tunturisopuli on pohjoisen Fennoskandian ainoa endeeminen nisäkäslaji. Sen levinneisyysalue käsittää normaalivuosina vain pohjoisimman Lapin äärikolkat, tunturialueen, ja lisäksi sitä tavataan Kuolan niemimaalla. Lajin ”alkukoti” löytyy suurtunturien ylärinteiltä, painanteista, joihin talvituiskujen ansiosta kertyy jopa kolmimetrisiä kinoksia. Näiden lumiviipymäalueiden kasvillisuus rajoittuu – muutaman jääleinikin ja hapron ohella – nukkamaisena mattona maata verhoaviin maksa-, kynsi- ja karhunsammaliin, jotka muodostavat sopulien tärkeimmät ravintolähteet. Myös karut tunturisarojen ja -vihvilöiden peittämät heinäkankaat tarjoavat eläimille suotuisan asuinsijan.

Aikanaan uskottiin, että sopulivuonna olisi sopuleita satanut taivaalta. Tämän käsityksen kuvaili muun muassa ruotsalainen piispa ja luonnontutkija Olaus Magnus vuonna 1555 julkaistussa teoksessaan Pohjoisten kansojen historia. Vasta sata vuotta myöhemmin kykeni tanskalainen luonnontutkija Ole Worm kuvailemaan sopulivaelluksen tieteelliset syyt.[5]

Normaalisti tunturisopulit elelevät muiden myyrien tavoin huomaamattomina omissa oloissaan.[6] Sopulit vaeltavat hiukan joka vuosi.[7] Vuodenaikojen vaihtelujen mukaan tunturisopulit suorittavat pientä edestakaista muuttoliikettä ylätunturissa, sillä olosuhteet vaihtelevat rajusti. Kevään koittaessa sulamisvedet hätyyttävät eläimet liikkeelle; kuukautta myöhemmin samat alueet ovat kuivuuttaan elinkelvottomia. Niinpä sopulit siirtyilevät kaiken kesää yhä alemmaksi puronvarsikosteikkoja myötäillen. Syksyllä ne hakeutuvat takaisin talvehtimisalueilleen.[6]

Jos kanta on pieni ne saattavat kulkea ylempänä sijaitsevasta tunturipaljakasta vain lähimmän tunturipuron varteen. Jos sopuleita on talven jäljiltä paljon, ne vaeltavat vastaavasti pidempiä matkoja.[7]

Sopulien lisääntymisvauhti on valtava. Naaras voi tulla tiineeksi jo kolmen viikon ikäisenä ja synnyttää poikaset kolmen viikon päästä hedelmöityksestä.[4] Imetys kestää pari viikkoa, jonka jälkeen peukalon kokoiset pikkusopulit jätetään selviytymään keskenään.[7]

Toisinaan tunturisopulit lisääntyvät poikkeuksellisen runsaasti, ja ylisuureksi kasvanut kanta lähtee vaeltamaan pois tuntureilta. Tällaista tilannetta edellyttää ainakin kaksi peräkkäistä, jopa kolme, runsaslumista talvea ja hyvä ravintotilanne, jolloin eläimet voivat lisääntyä hangen alla. Kun lumi sitten keväällä sulaa ja vedet valuvat pesäkoloihin, sopulit joutuvat lähtemään liikkeelle. Vaelluksia tapahtuu toisinaan myös syksyisin, ja ne ovat riippuvaisia kannan tiheydestä.[6] Suomen Lapissa tällainen suurvaellus tapahtui viimeksi vuonna 1970, jolloin sopuleita oli Pohjois-Lapista Rovaniemelle saakka, jossa niitä näkyi juoksentelemassa kaupungin kaduilla.[8] Viimeisimmät keskisuuret vaellukset tapahtuivat vuosina 1978 ja 2011.[6][9] Syksyllä 2011 nähtiin esimerkiksi autojen alle jääneitä sopuleita yleisesti linjan Muonio–Sodankylä pohjoispuolella. Altan ja Pykeijan kaduilla nähtiin myös runsaasti sopuleita liikkeellä. Vaellus oli silti selvästi pienempi kuin 1970-luvulla, jolloin sopuleita nähtiin jopa Kuusamoa ja Rovaniemeä myöten.[10]

Ilmaston lämpeneminen uhkaa viedä sopulivaellukset historiaan. Nature-lehdessä julkaistussa norjalaistutkimuksessa huomattiin yhteys kosteiden sääolosuhteiden ja sopulien kannanvaihteluiden välillä. Mitä suurempi ilmankosteus ja mitä tiiviimmäksi lumipeitteen alin kerros painui, sitä vähemmän esiintyi sopuleita. Tulos perustui 38-vuotiseen sopuliseurantaan ja ilmastotietoihin. Sopulien säännöllinen kannanvaihtelu katosi tutkimusalueilta Etelä-Norjan Hordalandista 1990-luvun jälkeen, eikä kannan huippuvuosia ole sen jälkeen havaittu[5]. Etelä-Norjan vuoristoisilla tunturialueilla olosuhteet ovat kuitenkin aivan toiset kuin Lapissa, ja siksi tunturisopuleiden kannanvaihtelu on Etelä-Norjassa aina ollut erilaisissa sykleissä kuin Suomen tunturialueella. Norjassa sopulikannat ovat vaihdelleet suuresti jopa 3–4 vuoden sykleissä, jollaista ei ole koskaan havaittu Tunturi-Lapissa. Norjan Finnmarkin itäosat sen sijaan muistuttavat paljon enemmän olosuhteita Suomen Tunturi-Lapissa. Itä-Finnmarkissa koettiin korkeimmilla tunturialueilla runsas sopulivuosi vuonna 2007, jollaista ei ollut koettu sitten vuoden 1978.[5]

Jotta sopulikanta paisuisi ylisuureksi, tarvitaan vähintään pari–kolme runsaslumista talvea. Lumikerroksen tulisi olla kuivaa pakkaslunta, jotta lisääntymisolosuhteet olisivat hyvät ja lumen alta voisi helposti löytää sammalta syötäväksi. Jos ilma on kosteaa ja lämmintä lumen pakkaantuessa, lumen alle jäätyy vettä, jolloin sammalta ei ole helposti saatavilla eivätkä olosuhteet lumen alla ole muutenkaan kuivat ja suotuisat myöskään lisääntymiselle.

Suomessa sopulikannat olivat hyvässä nousussa sekä vuonna 1994 että vuonna 2001, mutta lämmin tammikuu romahdutti molempina vuosina kannan. Myös alkutalven lumisuus on tärkeää. Tunturisopulin talvehtiminen onnistuu parhaiten parimetrisen lumipeitteen alla. Huono yhdistelmä sopulille on syystalven kova pakkanen ja vähälumisuus.[11]

Tunturisopulin ravinto koostuu suurelta osin erilaisista sammalista, mutta rahkasammalet eivät kuulu sen ravintoon.[6] Sarojen, vihvilöiden ja eräiden muiden heinämäisten kasvien maanpäälliset osat kelpaavat ravinnoksi, varsinkin niiden vihreät kasvinosat. Metsävyöhykkeeseen vaeltaneet tunturisopulit syövät myös lehtiä, varpuja ja kukannuppuja.

Normaalisti tunturisopulin lisääntymiskausi kestää koko lyhyen kesän, mutta voi jatkua talvellakin. Suotuisissa oloissa naaras voi synnyttää 6–8 poikuetta vuodessa.[6] Poikasia on yhdessä poikueessa 4–10. Nuoret eläimet voivat puolestaan saavuttaa sukukypsyyden jo noin viiden viikon iässä.[6] Kun olosuhteet ovat ihanteellisimmillaan, tunturisopulikannan kasvu nopeutuu. Tätä tehostaa olennaisesti talvilisääntyminen, joka on juuri sopuleille tunnusomaista. Monimetrisen kinoksen suojissa lämpötila pysyttelee nollan tuntumassa pahimmillakin pakkasilla. Niinpä sopulit ”tuottavat” poikasia läpi kaamosajan. Poikasten kehitys on yhtä nopeaa kuin kesälläkin, joten jouluna syntyneet poikaset ovat jo laskiaisena kypsiä jatkamaan sukuaan.

• Salovaara, Risto: Tunturisopuli vaeltaa Yle Oppiminen. 30.10.2012. Viitattu 12.12.2020.