Tunnustuskuntiin sitoutumaton uuskarismaattisuus

Uuskarismaattisuus-termistä käytetään myös nimitystä Pyhän Hengen kolmas aalto. Ensimmäinen aalto tarkoitti Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa syntynyttä helluntailaisuutta ja toinen aalto puolestaan 1960-luvulla kehkeytynyttä enimmäkseen kirkkokuntien helmoissa pysynyttä karismaattista liikettä.[1]

Usein tällaisia seurakuntia johtivat vähän muodollista koulutusta hankkineet ihmiset. 1970-luvulla muodostui Fort Lauderdalessa, Floridassa alkanut seurakunnan jäsenten opetuslapseutta korostava paimennusliike (Shepherding movement) joka tunnetaan myös nimellä Discipleship Movement. Jokainen Shepherding movement -liikkeen jäsen alistettiin vanhemman kirkon jäsenen paimennettavaksi. Paimennusliike levisi maailmalla, herättäen ristiriitaisia tunteita varhaisen karismaattisen liikkeen keskuudessa ja se toimi yhtenä liikettä 1970-luvulla jakaneena voimana. Jakaantumisen jälkeen uuskarismaattinen liike kasvoi vielä nopeammin kuin karismaattinen liike.

1970-luvulta alkaen maailmalla perustettiin monia riippumattomia seurakuntia, kuten Vineyard Christian Fellowship, johon kuuluu yli 500 seurakuntaa. Tämä liike sai 1990-luvun alussa laajaa julkisuutta niin sanotun "Toronton siunaus" -liikehdinnän vuoksi. Jotkut uuskarismaatikot pitävät Toronton herätystä Pyhän Hengen neljäntenä ja viimeisenä aaltona ennen lopun ajan alkua.[3]

Kenneth E. Haginin perustama menestysteologia (Uskon Sana -liike) on osaltaan vaikuttanut uuskarismaattisuuteen. Menestysteologialle on luonteenomaista parantamisherätyksestä juontava ajatus, jonka mukaan sairaus ei ole Jumalan tahdon mukaista. Menestysteologiassa ajatellaan, että uudestisyntymisen seurauksena ihmiselle tulee oikeus myös fyysiseen terveyteen ja yltäkylläisyyteen elämässä.[4]

Kiinan kotiseurakuntaliike ja Afrikassa perustettavat itsenäiset seurakunnat lasketaan myös uuskarismaattisuuteen kuuluviksi ja maailmalla laskettiinkin olleen noin 295 miljoonaa uuskarismaattista kristittyä vuonna 2000, mikä ryhmä myös kasvoi nopeimmin helluntailais-karismaattisista ryhmistä yleisestikin.[1] Vuonna 2012 arvioitiin että helluntailais-karismaattisiin seurakuntiin ja kirkkoihin kuuluu noin 580 miljoonaa ihmistä. Se on katolisen kirkon jälkeen suurin kristillinen ryhmittymä.[5]

Niilo Yli-Vainion uran jälkeen Suomessakin oli lopunaikojen ja herätyksen odottamista korostavaa ilmapiiriä ja liikehdinnän vanavedessä syntyivät muun muassa Suur-Helsingin seurakunta ja Elävä Sana -seurakunta. Vineyard-liike alkoi myös ulottua maahan. Ilmiö oli kuitenkin suhteellisen marginaalinen 1980- ja 1990-luvuilla. 1990-luvun puolivälissä Suur-Helsingin seurakunnasta lähtenyt "nauruherätys" (torontolaisuus) levisi myös muihin karismaattisiin seurakuntiin. Sitä ei kuitenkaan hyväksytty useimmissa perinteisemmissä seurakunnissa, liikehdintä sai runsaasti huomiota myös tiedotusvälineissä ja se herätti kritiikkiä evankelis-luterilaisessa kirkossa ja vapaissa suunnissa. Uudistuksen kannattajat perustivat uusia seurakuntia. Osa torontolaisesta nauruherätyksestä jäi kuitenkin vanhojen helluntai- ja vapaaseurakuntiensa sisälle, esimerkkeinä helluntaiherätykseen kuuluva Pakilan Risteyspaikka seurakunta ja Järvenpään vapaaseurakunta Arkki.[1][5]

Tunnettuja suomalaisia uuskarismaattisia seurakuntia ovat City-seurakunnat, joista ensimmäinen perustettiin 1995 Joensuussa. Vuonna 2015 seurakunta yhdistyi Joensuun vapaaseurakunnan kanssa.[6] Uuskarismaattiset seurakunnat tekevät myös yhteistyötä järjestäen konferensseja ja julkaisten yhteisiä painotuotteita, kuten Näky-lehteä. Vuonna 2006 uuskarismaatikkoihin arvioitiin Suomessa kuuluvan muutama tuhat ihmistä.[1] Vuonna 2010 arvioitiin, että kannattajia jotka osallistuvat valikoivasti uuskarismaattisten seurakuntien sekä evankeliointi- ja lähetysjärjestöjen toimintaan, on vajaa 10 000. Vakituisemmin yhteisöihin kuuluvien jäsenten määräksi arvioitiin 4 000 - 5 000.[2]

Mediakanavina toimivat esimerkiksi TV7, Radio Dei sekä evankeliointi- ja tiedotussivustot Internetissä.

Maaseudulla uuskarismaattisen liikkeen toiminta itsenäisinä seurakuntina on vähäistä, mutta kiertävä evankeliointitoiminta ja Internet tavoittavat kannattajakuntaa myös maakunnissa. Uuskarismaattisuus on ensisijaisesti kaupunkeihin sijoittuva, nuoriin aikuisiin ja niin kutsuttuun X-sukupolveen eli 1960−1980-luvuilla syntyneisiin vetoava liike. Pääkaupunkiseudulla sijaitsee noin kolmannes Uskonnot Suomessa -tietokantaan kirjatuista uuskarismaattisista yhteisöistä, jotka edustavat toiminnassaan voimakasta yhteisöllisyyttä ja opillisesti fundamentalistista kristillisyyttä. Suomessa ne ovat yleensä 20−50 jäsenen yhteisöjä, harvoissa on enemmän kuin 100 varsinaista jäsentä, vaikkakin osallistujia yksittäisissä tilaisuuksissa voi olla enemmän. Jäsenistön liikkuvuus ja vaihtuvuus uuskarismaattisissa yhteisöissä on varsin vilkasta.[2]

Suomessa on myös joitakin afrikkalaistaustaisia seurakuntia, joita voi luonnehtia uuskarismaattisiksi. Nigerialainen Pa Nikandayomi perusti Redeemed Christian Church -kirkkokunnan vuonna 1952 Lagosissa.  Helsinki Hosanna Chapel perustettiin vuonna 2001 ja se kuuluu RCC:hen.  Seurakunnalla on toimintaa Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Jäseniä on yhteensä noin 10.[5]

Merkittävin uuskarismaattisten seurakuntien yhteistapahtuma on vuodesta 1997 järjestetty NÄKY-konferenssi.[5]

Uuskarismaattiset kristityt perustavat uskonsa Raamattuun muiden helluntailais-karismaattisten liikkeiden tapaan. Raamattua pidetään Jumalan sanana ja opin ja uskonelämän ylimpänä auktoriteettina. Yhdistävä tekijä on myös Pyhän Hengen toiminnan korostaminen. Uuskarismaattiset kristityt -käsite sisältää hyvin monella lailla ajattelevia ryhmiä.

Armolahjat ovat tärkeitä, mutta niitä ei korosteta kuten helluntailaisten keskuudessa. Armolahjoja tärkeämpi käsite on voitelu, jonka katsotaan olevan kaksiosainen, toisaalta se on kertakaikkinen Pyhän Hengen kaste, toisaalta jatkuvaa elämistä Pyhässä Hengessä. Voitelu on uuskarismaattisuudessa myös Pyhän Hengen antamaa erityistä rohkeutta, taitoa ja viisautta suorittaa jotain tehtävää. Uskovalla voidaan katsoa olevan esimerkiksi olla saarnaamisen, opettamisen, nuhtelemisen tai vakuuttamisen voitelu. Jokainen uskova on voideltu pelastukseen, mutta vain harva on voideltu Efesolaiskirjeen 4:11:ssa mainitun viisitahoisen palvelutehtävän virkoihin (apostoli, profeetta, evankelista, pastori ja opettaja).[13]

Lopunaikojen läheisyys ja odotus on keskeinen piirre, kuten kaikessa helluntailais-karismaattisessa kristillisyydessä. Opit tuhatvuotisesta valtakunnasta ja uskovien taivaaseen tempaamisesta ovat suosittuja. Lopunaikojen odotuksessa keskeinen on Yhdysvaltain vanhasta karismaattisuudesta poimittu oppi lopunajan viimeisestä suuresta herätyksestä.[14]

Hengellisen sodankäynnin käsite liittyy keskeisesti uuskarismaattisuudessa lopunajan odotukseen. Uuskarismaatikkojen mukaan paholainen vastustaa lopunaikojen herätystä kaikin keinoin ja mobilisoi kaikki pahuuden voimat tätä tarkoitusta varten. Ainoastaan valveutuneet ihmiset ovat perillä asiasta. Kristittyjen tehtävänä on vastustaa pahuuden valtoja jatkuvassa rukouksessa sekä oman vaelluksensa puhtaudessa, jolla tarkoitetaan uskovalle soveliasta elämää, mutta myös ajatusten puhtautta.[15]

Uuskarismaattisissa piireissä suosittu on soluseurakuntamalli, joka tunnetaan myös nimellä G-12-malli (Government of 12). Tarkoituksena on kasvattaa paikallisseurakuntaa kotiryhmien kasvun kautta. Tarkoitus on että jokaisesta solun jäsenestä tulee uuden solun johtaja ja uusien solujen synnyn myötä on mahdollista perustaa uusia seurakuntia. G-12-malli toteuttaa helluntailais-karismaattista yleisen pappeuden ihannetta, siinä ajatellaan, että jokaisella seurakuntalaisella on kutsu ja armoitus toimia johtajana ja hoitaa seurakunnan perustehtäviä. Raamatullisena perusteena on idea Jeesuksen 12 opetuslapsesta kristinuskon alkusoluna.[16]

Uuskarismaattisessa uskossa keskeisellä sijalla on hengessä eläminen joka läpäisee hengellisen ja myös arkisen elämän. Ei ole mahdollista vaeltaa sekä hengellisen, että maallisen maailman mukaan. Uskoa eletään todeksi sekä ajatusten että tekojen tasolla, joka tarkoittaa mm. päihteetöntä ja hyvämoraalista elämää. Uuskarismaattisissa seurakunnissa saattaa olla runsaasti ”kadulta pelastuneita” ihmisiä, jotka ovat kokeneet elämässään suuria tragedioita ja tulleet niiden myötä uskoon. Jumalan valtakunnan asiat asetetaan maallisten asioiden edelle, joka ilmenee muun muassa lähetys- ja evankelioimistyönä. Liikkeessä korostetaan usein ns. ystävyysevankeliointia eli evankeliointia arkipäivässä töissä ja harrastuksissa. Lisäksi suuria evankelioimiskampanjoita harrastetaan kotimaassa ja ulkomailla.[17] Hengessä vaeltamisen eräs muoto on myös, että uuskarismaatikko jättää vuodeksi tai pariksi opintonsa tai työnsä opiskellakseen jossain karismaattisessa raamattukoulussa. Myös säännöllinen kymmenysten lahjoittaminen jumalanvaltakunnan työhön katsotaan kuuluvan hengessä vaeltamiseen.

Muun kristikunnan valtavirran tapaan uuskarismaattiset kristityt käyttävät vesikastetta ja viettävät ehtoollista. Lisäksi saatetaan harjoittaa sairaiden voitelua ja jalkojen pesua ennen ehtoollista. Sakramentteja (kaste ja ehtoollinen) ei nähdä vanhojen kirkkojen tapaan armonvälineinä, vaan vertauskuvallisina pyhinä toimituksina Raamatun antaman esimerkin mukaan.[18]

Kaste on tavallisesti upotuskasteena toteutettu ns. uskovien kaste. Kasteen edellytyksenä on oman uskon julkinen tunnustaminen. Monessa uuskarismaattisessa yhteisössä kasteen myötä saavutetaan seurakunnan täysvaltainen jäsenyys. Myös henkilö, joka ei halua liittyä seurakuntaan voidaan kastaa.

Ehtoollista pidetään yhteysateriana, jossa Jeesus on läsnä. Säännöllistä osallistumista ehtoolliselle pidetään hyvänä hengelliselle kasvulle. Ehtoollisaineina käytetään happamatonta leipää ja usein viinin sijasta mehua. Ehtoolliselle osallistumiseksi ei tavallisesti edellytetä kastetta.

Tyypillisesti uuskarismaattisen seurakunnan ohjelmaan kuuluu pienryhmien lisäksi viikoittainen jumalanpalvelus. Se on hyvin vapaamuotoinen, spontaanius ja avoimuus Pyhän Hengen johdatukselle koetaan tärkeäksi. Keskeisessä osassa ovat puhe, ylistyslaulut ja todistuspuheenvuorot, päämääränä on Jumalan aito kohtaaminen.

Uuskarismaattisia yhteisöjä on arvosteltu kritiikittömästä suhtautumisesta erillisiin ilmiöihin ja on puhuttu äärikarismaattisuudesta. Kritiikittömään karismaattisuuteen on katsottu liittyvän merkittäviä ongelmia, joita ovat uskon vahvuuden ja parantumisen välisen yhteyden korostaminen, sairauksien demonisointi ja yksittäisten saarnaajien tai johtajien auktoriteetin korostaminen.[5]

Konservatiivisen kristillisyyden suunnalta tyypillisiä kritiikin aiheita on mm. uuskarismaattisen liikkeen vähäinen painotus oikeaoppisuuteen. Toisin kuin esimerkiksi helluntaiherätyksessä, karismaattisessa ja uuskarismaattisessa liikkeessä ei ole tehty opillisia linjauksia suhtautumisessa harhaoppeihin ja sielullisuuteen.[19]

Timo Pokki on ilmaissut huolensa siitä, että jos kirkon traditio esimerkiksi viran ja sakramenttien suhteen sivuutetaan ja oma hengellinen kokemus nostetaan uskonsisällön tulkinnan tärkeimmäksi työkaluksi, on vaarana kristinuskon ulkopuolelle ajautuminen tai siitä ainakin osittainen vieraantuminen.[20]

Osa kritiikistä nojaa siihen, että karismaattisissa tapahtumissa esiintyy ilmiöitä, joille Raamattu ei anna täsmällistä esikuvaa. Esimerkiksi kaatumisia rukouspalvelussa on kritisoitu siitä, että ihmiset yleensä kaatuvat kopparin ohjaamina selälleen, vaikka Raamatussa mainitaan suoraan vain kasvoilleen kaatuminen.

David Wilkerson on kritisoinut joitakin uuskarismaattisessa liikehdinnässä (Toronton siunaus) paikoin esiintyneitä ilmiöitä, kuten vapinaa, lattialle kaatumista, hysteeristä naurua, hoipertelua ja outoa ääntelyä.[21][22][23]

• Tunnustuskuntiin sitoutumattomasta uuskarismaattisuudesta Uskonnot Suomessa -hankkeen sivustolla (Arkistoitu – Internet Archive)