Tulitikku

Tulitikkurasia.

Tulitikun edeltäjät olivat tuluskivi ja taula. Niiden käyttö oli vaivalloista: Jos asumuksen tulisijan liekki sammui, oli ryhdyttävä iskemään tuli­raudalla pii­kivestä kipinää taulaan ja puhalleltava uutta tulta palamaan.

Nykyaikaisen tulitikun keksijäksi Euroopassa on nimetty ranskalainen kemisti Jean Chancel. Hänen onnistui saada tikku palamaan leimahduksen jälkeen vuonna 1805. Hänen ideansa oli sokerin, kaliumkloraatin ja kumin seokseen kastetun tikun pään upottaminen pienessä asbestipullossa olevaan rikkihappoon.[1]

Suomessa opittiin ulkomaisten keksintöjen esimerkin innostamina valmistamaan kotona yksinkertaisia rikki- ja tervatikkuja, joihin tuli puhallettiin tulusten taulasta. Kemistit parantelivat innokkaasti Chancelin keksintöä, mutta harva halusi kuljetella rikkihappopulloa mukanaan. Lisäksi 50 kemikaalitikun laatikko maksoi Euroopassa 1800-luvun alussa 26 nykyeuroa, eli yhden tikun hinta oli 52 senttiä.[1]

Läpimurto tapahtui vuonna 1826, kun englantilainen kemisti John Walker keksi sattumalta raapaisemalla syttyvän tikun. Se tapahtui, kun hän oli vahingossa lisännyt kovettavaa antimonisulfidia sytytysmassaan. Näin hän keksi tikun, joka syttyi raapaisun aiheuttaman kitkan tuottaman lämmön vaikutuksesta.

Helppokäyttöisten raapaisutikkujen suosio kasvoi ja hinta halpeni, mutta tikut haisivat pahalle ja sytytetyistä tikuista kipinät sinkoilivat ympäriinsä. Hajuhaittaan löytyi ratkaisu, kun valmistuksessa alettiin käyttää valkoista fosforia, ja tällöin myös tikut syttyivät helpommin. Fosfori­tuli­tikkujen kaupallinen valmistus alkoi vuonna 1832.[2] Fosfori oli keksitty jo 1600-luvulla, kun saksalainen alkemisti yritti valmistaa kultaa haihduttamalla virtsaa.[1] Valkoisesta fosforista tehdyt tulitikut piti syttymisherkkyyden takia säilyttää pehmustetussa, ilmatiiviissä rasiassa.[1]

Fosforitikkujen myötä tulitikkutehtaita alkoi syntyä ympäri maailmaa, ja tulitikkuteollisuudesta kehittyi merkittävä teollisuuden muoto. Nämä herkästi syttyvät tikut aiheuttivat kuitenkin tulipaloja tehtaissa, kodeissa ja siellä, missä ihmiset kulkivat fosforitikut taskussa.[1]

Fosforitikut aiheuttivat myös ammattisairauksia. Kolme neljä vuotta fosforihöyryjä työssään hengittäneille tulitikkutehtaan työläisille alkoi muodostua erilaisia luusairauksia sekä kasvoihin ylä- tai alaleuan kuolioita. Myrkytyksen saaneen kasvot vääristyivät, hampaat irtosivat, ikenet turposivat, iho alkoi vihertää ja muuttua mustaksi. Leukaluu saattoi alkaa hohtaa himmeästi pimeässä. Mitään lääkettä ei ollut, vain leikkauksia oli mahdollista tehdä.

Nykyisen tyyppiset tulitikut, joita sanotaan myös varmuustulitikuiksi ja joissa valkoinen fosfori on korvattu punaisella fosforilla, keksi Gustaf Erik Pasch vuonna 1844.[2] Kesti kuitenkin vielä vuosikymmeniä, ennen kuin ne lopullisesti syrjäyttivät aikaisemmat.

Ensimmäisenä maailmassa Suomen suuriruhtinaskunnassa kiellettiin vuonna 1872 valkoista fosforia sisältävien tulitikkujen valmistaminen ja myyminen. Seuraavaksi kaksi vuotta myöhemmin Tanskassa astui voimaan samanlainen määräys, mutta monissa Euroopan maissa valkoisten fosforitikkujen valmistuskielto tuli voimaan vasta vuonna 1906 fosforitikkujen käytön kieltäneen Bernin sopimuksen jälkeen. Yhdysvalloissa rajoituksia oli ollut jo ennen vuotta 1913, mutta silloin näissä maissa fosforitikuille määrättiin niin korkea rangaistusvero, että se lopetti vihdoin valkofosforitikkujen valmistuksen.[3]

Ruotsissa valkoisten fosforitikkujen myyntikieltomääräys annettiin vasta 1901, mutta vientiin niitä sai kuitenkin valmistaa kaupallisista syistä aina vuoteen 1920 saakka. Vientiä riitti, koska tikut olivat halpoja. Sen enempää käyttäjät kuin teollisuusjohtajatkaan eivät välittäneet työntekijöiden, yleensä nuorten naisten terveydestä.[3]

Valkoisen fosforin tilalle alettiin jo varhain keksiä vaihtoehtoa. Sellaisena tuli käyttöön fosforin toinen allotrooppinen muoto, punainen fosfori, jota valmistetaan kuumentamalla valkoista fosforia ilmattomassa tilassa. Se on tosin kalliimpaa, mutta terveydelle vaaratonta.

Jo ennen kuin valkoisen fosforin vaarallisuudesta oli syntynyt kohua, ruotsalainen kemian professori Gustaf Erik Pasch oli kehitellyt vuonna 1844 sellaiset tulitikut, joissa syttymiseen tarvittavat kemikaalit oli jaettu tikun päähän ja säilytyslaatikon kyljen raapaisupintaan. Lähes nykymuotoiset tikut syntyivät, kun ruotsalaisveljekset Johan Edvard Lundström ja Carl Frans Lundström viimeistelivät keksinnön ja aloittivat punaista fosforia käyttäen tikkujen teollisen tuotannon vuonna 1847 Ruotsissa Jönköpingissä. [3]

Tehdasmainen tulitikkujen valmistus alkoi Suomessa vuonna 1840, jolloin kuopiolainen kauppias Wasilji Moldakoff aloitti puoliksi kotivalmisteisen, puoliksi tehdasmaisen tulitikkutuotannon. Tämä kauppias tunnetaan myöhemmin Kuopio-Pietari-linjaa liikennöineen Kuopion Höyrylaiva-Yhtiön toimitusjohtajana.[1]

Suomen ensimmäinen tulitikkutehdas oli helsinkiläisen I. Gottbergin Tulitikku-wapriikki, joka aloitti toimintansa vuonna 1842 nykyisen Helsingin asema-aukion tienoilla Kluuvinlahden länsirannan täyttömaalla. Tällöin vielä tehdasoikeudesta maksettiin hopearuplia.[1]

Vuonna 1845 Helsinkiin myönnettiin tulitikkutehtaan perustamislupa kauppias M. Kurocshkinille ja vuonna 1846 H. F. Bergmanin Tulitikku-wapriikille, josta vuoden 1852 verotustietojen mukaan oli suurin tehdas, joka valmisti 24 miljoonaa tikkua vuodessa. Vähitellen tulitikkutehtaita perustettiin ympäri maata. Suomalaisittain todella suureksi kasvanut oli Porin tulitikkutehdas, joka perustettiin vuonna 1850 ja joka toimi 137 vuotta vuoteen 1987 saakka.[1]

Punkaharjulla toimii Suomen valtakunnallinen metsäalan keskusmuseo Lusto, jossa Porin Tulitikkutehtaasta saatu aineisto esittelee tulitikkuteollisuutta. Museon verkkosivuilla esitellään muun muassa 70 tulitikkujen valmistukseen liittyvää esinettä.[4]

Vuonna 1873 perustettiin Mäntsälän ensimmäinen tulitikkutehdas Hirvihaaran kylään. Ruotsissa oppinsa saanut N. F. Ranin sai siihen valtiolta luvan, kun rahoittajaksi oli löytynyt V. F. Bäckman. Yhtiön nimeksi tuli Mäntsälän Tulitikkutehdas. Tehdas menestyi ja vuonna 1915 tehtaalle hankittiin kuorma-auto, Benz-Gaggenaul, sekin Mäntsälän ensimmäinen. Tällä kuorma-autolla tikkuja kuljetettiin sitten 13 vuotta.[5]

Vähitellen Mäntsälään syntyi seitsemän tulitikkutehdasta, joista suurin oli vapaaherra Richard Casimir de la Chapellen omistama Saaren kartanon tehdas. Kartanon historia sivuaa myös Mäntsälän kapinaa. Nykyisin tämä italialais-pohjoismaista tyyliä edustava rakennus on maatalousoppilaitoksena. Mäntsälän Tulitikkutehtaasta ovat enää palaneet rauniot jäljellä. Nykyisin tulitikkutehtaita ei enää muisteta, vaikka 1900-luvun alussa tuhatkunta ihmistä sai Mäntsälässä elantonsa tulitikkuteollisuudesta, joka kattoi kolmanneksen koko maan tulitikkutarpeesta.[5]

Suomen viimeinen tulitikkutehdas Finn-Match Oy Vaajakoskella lopetti toimintansa vuonna 1995. Tehtaan viimeinen toimitusjohtaja oli Juha Nurminen. Hän osti itselleen tehtaan myynnin yhteydessä hammastikkujen tuotannon, jota hän on jatkanut Kesmex Oy:n nimellä. Tuotanto on noin 10 miljoonaa hammastikkua kuukaudessa. Suurin osa hammastikuista menee vientiin ympäri maailmaa. Tulitikkutehdas myytiin ruotsalaiselle Swedish Matchille, joka siirsi käyttökelpoiset koneet Kaukoidän tehtailleen ja romutti loput. Vanha tehdasrakennus on yhä olemassa ja siinä toimii nykyisin kuntokeskus ja mielenterveysasema.

Ruotsalainen liikemies Ivar Kreuger loi yhtiön suuruuden. Kreugeria on kuvattu häikäilemättömäksi mieheksi, joka "valloitti, tuhosi ja tuhoutui lopulta itse". Hänen yhtiönsä tarjosi pääomatrustinsa kautta valtioille suuria ja pitkäaikaisia lainoja monopolioikeuksia vastaan. Tehdas tehtaalta Suomenkin tulitikkuteollisuus joutui Kreugerin valtaan. Tapoihin kuului, että ostettuaan tehtaan Kreuger tuhosi koneet, ettei niitä voinut enää kukaan käyttää ja siten ryhtyä kilpailemaan hänen tehtaittensa kanssa tulitikkujen valmistamisesta. Alastaron joen pohjassa on Kreugerin sinne hävittämiä koneita.

Kreugerin omistama yritys Svenska Tändsticks Aktiebolaget houkutteli Suomen hallituksen määräämään tulitikuille valmisteveron vuonna 1922. Kuopiolainen kauppaneuvos Lauri Hallman arveli veroa väliaikaiseksi; mutta kun niin ei käynyt, hän poltti Kalla­veden autiolla saarella yhtiönsä Oy Savon varastoimat 4 700 laatikollista tulitikkuja. Kalliot pamahtelivat, järven vesi kiehui ja liekit nousivat kymmenien metrien korkeuteen, kertovat aikalaiset tapahtumasta. [3]

1920-luvun lopulla suomalaiset liikemiehet aloittivat toimet ruotsalaista tulitikkutrustia vastaan, trustin oli perustanut Ivar Kreuger. Suomalainen yritys nimettiin 1929 Jokela Oy:ksi ja vuonna 1933 nimi muutettiin Tulitikku Oy:ksi. Alkuvaikeuksien jälkeen ensimmäiset tulitikut ’Trustivapaat SAMPO-tikut’ valmistuivat Tuusulan Jokelassa 1933. Osa tuotantokoneista oli rakennettu itse, tämä mahdollisti osaamisen jonka avulla Tulitikku Oy toimitti täydellisen tulitikkutehtaan Etelä-Afrikkaan 1936-1937 ja suuri osa koneista oli tehty Jokelassa. Jokelassa tehdyt tulitikut olivat korkealaatuisia ja siten kilpailukykyisiä kansainvälisesti. Vuonna 1942 Tulitikku Oy yhdistyi Tukkukauppojen Osakeyhtiöön Tukoon ja tehtaasta kehittyi Suomen johtava tulitikun tekijä, jonka tuotannon suurin osa meni vientiin. Vuonna 1950 työntekijöitä oli 250 ja 1960-luvulla noin 200. Entinen voimakas kilpailija Svenska Tändsticks Ab tuli yhteistyökumppaniksi 1972. Viimeiset tulitikut Tulitikku Oy valmisti vuonna 1981 25 työntekijän voimin, viimeisetkin tulitikut olivat SAMPO-nimisiä.[6] Nykyisin tulitikkutehtaan tiloissa toimii Jokelan vankila.

Suomeen tulitikkuja tuovan Euromatches Oy:n toimitusjohtaja Heimo Peltonen kertoo Swedish Matchin linjan jatkuvan edelleen tiukkana. Yhtiö omistaa tehtaita halvan työvoiman maissa, vaikka Ruotsissa on suuri toimiva tehdas. Peltonen tekee kauppaa Swedish Matchin kanssa Sveitsin myyntikonttorin kautta. Peltonen arvioi, että suurin osa Suomeen tuotavista tikuista tulee Ruotsista, Intiasta ja Puolasta. Intiassa on noin 10 000 tulitikkutehdasta, joissa yhdessä tehtaassa voi olla tuhansia työläisiä ja joissa työt tehdään käsityönä ja vanhoilla koneilla. Tikut ovat joko poppelia tai venäläistä haapaa.^lähde?

Tulitikku sytytetään sytyttimellä.

Tulitikkuja käytetään usein myös mittakaavan osoittimena. Kuvassa Brookesia micra-kameleontti tulitikun päässä.

H. C. Andersen on kirjoittanut sadun "Pieni tulitikkutyttö". Tunnettu on myös Heinrich Hoffmannin Jörö-Jukka -kirjan tarina "Tyttö ja tulitikut". Andersenin sadussa tikkuja kaupannut Tulitikkutyttö löytyi jouluaamuna kadulle paleltuneena, ja huonosti kävi myös tulitikuilla leikkineelle Lauralle Jörö-Jukka-kirjassa. Hän ei uskonut äitinsä eikä kissojensa varoituksia, vaan syttyi palamaan, niin että jäljelle jäi vain kenkäpari ja läjä tuhkaa.[8] Sen sijaan Algot Untolan komediassa Tulitikkuja lainaamassa ovat tulentekovälineet saaneet monet nauramaan niin elokuvaa tai näytelmää katsellessa kuin kirjaa lukiessakin. Eikä huonosti käynyt Alfred Nobelillekaan, joka kauppasi lapsena tulitikkuja kadulla ja jatkoi siitä dynamiitin keksimiseen.[5]

Merimiehillä on ollut oma tapansa sytyttää tulitikku. Merillä tuulee ja tulitikun liekki pyrkii sammumaan heti kun pään aines on palanut. Merimiehet kostuttavat rikkipään suussa, jolloin se palaa vaivoin ja hitaasti.^lähde?

• Saaren kartano (Mäntsälä)
• Saaren Tulitikkutehdas

• Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 124–130. TM, Tekniikan maailma 18/2009
• Matias Aho: Haapaa metsistä – tulitikkuja Mäntsälästä, 1981

• Luston museon sivut (Arkistoitu – Internet Archive)
• OTK:n tulitikkutehdas Arjenhistoria.fi palvelussa
• Kun ensimmäinen tulitikku raapaistiin maassamme. Runebergin historiallinen joululahja Topeliukselle. 100-vuotismuisto, Suomen Kuvalehti, 17.12.1932, nro 51-52, s. 24, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Tulitikun historiaa, Seura, 29.06.1938, nro 26, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot