Tukkijoella (näytelmä)

Teuvo Pakkala sai näytelmän ensimmäisen kolmenäytöksisen version valmiiksi kesällä 1896, jolloin hän ilmoitti siitä kustantajalleen Alvar Renqvistille. Tuolloin Tukkipojat-nimellä kulkeneen näytelmän kirjoitustyö oli syrjäyttänyt Pakkalan uuden romaanin Pieni elämäntarina, joka ilmestyi myöhemmin vuonna 1902.[5] Tarinan pohjana ovat Pakkalan omat kokemukset Siiponjoen uittotyömailta Kalajoella.[6] Pakkala sai näytelmänsä lopulta valmiiksi vuonna 1898, ja se oli tarkoitus esittää Suomalaisessa Teatterissa vielä samana syksynä. Dramaturgi Jalmari Finnen mukaan se osoittautui kuitenkin niin huonoksi, että harjoitukset keskeytettiin nopeasti. Pakkala yritti tämän jälkeen muotoilla tekstiä uudelleen, mutta päätti lopulta hylätä sen kokonaan. Runoilija Larin-Kyöstille lähettämässään kirjeessä Pakkala kuvaili näytelmäänsä ”paskaksi”.[5]

Syksyllä 1899 Suomalaisen Teatterin johtaja Kaarlo Bergbom tarttui Pakkalan näytelmään uudelleen ja päätti ottaa mukaan lauluja. Hän tilasi sanoitukset Larin-Kyöstiltä, Otto Manniselta ja Kaarle Halmeelta ja valitsi säveltäjäksi Oskar Merikannon. Näytelmä oli Suomalaisen Teatterin ohjelmistossa pelkkä välityö; koska esimerkiksi pääosan esittäjäksi valittu Kaarle Halme oli laulutaidoton, hänen roolihahmolleen ei kirjoitettu yhtään musiikkikappaletta, vaan ne menivät pääosin Huotaria esittäneelle Aleksis Rautiolle. Käsikirjoitukseen tehtiin myös muutoksia aivan ensi-iltaan saakka.[5]

Nelinäytöksinen laulunäytelmä kertoo pienelle paikkakunnalle saapuvasta uittoporukasta. Paikallinen suurtalonpoika Pietola, joka on hiljan jäänyt leskeksi ja menettänyt työhalunsa ja -ilonsa, inhoaa tukkilaisia. Talon tila on sellainen, että se olisi parhaiten ratkaistavissa ottamalla taloon kotivävy talon ainoan tyttären Katrin puolisoksi. Pietolaa vaivaa myös toinen ongelma: kylän uskovaiset epäilevät häntä Sysi-Pertun lesken rahojen varastamisesta. Myös vainajan vajaamielinen poika, Pölhö-Kustaa, osallistuu syytöksiin. Pietolan kolmas ongelma on Korhoselta otettu, palaneen talon uudelleenrakennukseen otettu velka, joka uhkaa mennä ulosottoon.

Pietolan tytär Katri rakastuukin tukkilaissakin työnjohtajana toimivaan Turkkaan, joka osoittautuu myös hyväksi työihmiseksi. Katrin ystävä, mökintytär Anni puolestaan rakastuu toiseen tukkilaiseen Huotariin ja kaupustelija-Maija tukkirenki Tolariin. Katriin on rakastunut myös lopulta roistoksi osoittautuva nimismiehen apulainen, rättäri. Tämä ostaa Korhoselta Pietolan velan ja kiristää Katria vaimokseen velan ulosottoon viennillä uhaten. Erilaisten väärinkäsitysten ja kommellusten jälkeen tukkilaiset saavat rakastettunsa ja rättärin osoitetaan kavaltaneen Pölhö-Kustaan äidin rahat. Pietolan maine ja talon tulevaisuus on pelastettu. Myös mökin Anni saa takaisin talon, jonka rättärin rikoskumppani Korhonen oli kavaltanut ja Pölhö-Kustaa puolestaan pääsee Pietolan holhokiksi.[5]

Näytelmän ensiesitys oli Suomalaisessa Teatterissa 13. lokakuuta 1899. Bergbom ja Finne eivät uskoneet sen menestyvän viittä iltaa enempää, mutta heidän yllätyksekseen näytelmää esitettiinkin ensimmäisen näyttämökauden aikana täydelle salille peräti 43 kertaa.[5] Näytelmästä muodostui Suomen siihen astisen teatterihistorian suurimpia menestyksiä, vuoteen 1902 mennessä Tukkijoella oli Aleksis Kiven Kihlauksen ja Nummisuutarien jälkeen Suomalaisen Teatterin kolmanneksi suosituin näytelmä 82:lla esityskerralla.[7]

Tukkijoella pysyi myöhemmin Kansallisteatteriksi nimensä muuttaneen teatterin ohjelmistossa lopulta vuosikausien ajan, niin että sadas esitys oli syyskuussa 1904 ja kolmassadas vuonna 1928, jolloin ensi-iltaan tuli myös näytelmän ensimmäinen elokuvasovitus. Kansallisteatteri esitti näytelmää myös kiertueillaan muualla Suomessa, ja näin se levisi nopeasti muidenkin suomalaisten teatterien ohjelmistoon.[5] Tampereen Teatterissa se sai ensi-iltansa vuonna 1904 ja seuraavaksi Viipurin Työväen Teatterissa 1910. Virossa näytelmä tuli tunnetuksi vuonna 1915, kun Hilma Rantanen-Pylkkänen ohjasi sen Estonia-teatterissa nimellä Parvepoisid.[8] Vuoden 1918 sisällissotaan mennessä näytelmän olivat ottaneet ohjelmistoonsa myös Suomalainen Maaseututeatteri Viipurissa, Koiton Näyttämö Helsingissä sekä Tampereen ja Jyväskylän työväenteatterit. Vuosina 1931 ja -32 näytelmää esitettiin Riiassa ja Daugavpilsissa, Latviassa (Latgales Zinas sivu 4). Ruotsinkielinen käännös Stockflötarna tuli ensi-iltaan Helsingin Svenska Teaternissa kesäkuussa 1934, mutta näytelmä ei saanut suurta suosiota ja sitä esitettiin vain viidesti.[9]

Teatterimuseon tietokannan mukaan Tukkijoella on Suomen ammattiteattereissa ollut vuoteen 2015 mennessä ensi-illassa yhteensä 142 kertaa,[9] joka on Nummisuutarien jälkeen toiseksi eniten. Yleisömäärillä mitattuna kyseessä on Suomen kaikkien aikojen suosituin näytelmä.[10] Nykyään näytelmästä esitetään lähinnä Vili Auvisen vuonna 1970 sovittamaa versiota.[11]

Näytelmän saamasta suosiosta huolimatta kriitikot eivät pitäneet siitä. Ensi-illan jälkeen näytelmää moitittiin muun muassa ohuista ja sterotyyppisistä henkilökuvista, sekavasta juonesta ja osoittelevasta huumorista. Myöskään myöhemmät tutkijat eivät sille kovinkaan suurta arvostusta osoittaneet. Kirjailija Juhani Siljo laati vuonna 1917 Pakkala-tutkielman, jossa hän luonnehti henkilöhahmoja ylimalkaisiksi, eivätkä ne hänen mielestään erottuneet toisistaan. Professori Eliel Aspelin-Haapkylän mukaan näytelmän menestys ei voinut perustua sen taiteellisiin ansioihin, vaan se johtui kansanomaisesta huumorista ja esityksen vauhdikkuudesta.[5]

Teuvo Pakkala oli Tukkijoella-näytelmän aikaan jo tunnustettu kirjailija, joka oli julkaissut muun muassa neljä kiitettyä romaania. Tukkijoen menestystä pidettiin kuitenkin Bergbomin, Mannisen ja Merikannon ansiona, josta loukkaantuneena hän päätti kirjoittaa satiirin Kauppaneuvoksen härkä (1901) osoittaakseen, ettei kyse ollut sattumasta. Uusi näytelmä sai pääosin myönteisen vastaanoton, mutta ei muodostunut läheskään Tukkijoella-näytelmän veroiseksi menestykseksi. Sen paremmin ei myöskään menestynyt Pakkalan kolmas näytelmä Meripoikia, jonka hän kirjoitti 1913. Myöhemmin Tukkijoella-näytelmän on jopa arvioitu pilanneen Pakkalan mainetta kirjailijana, koska se jätti varjoonsa hänen muun tuotantonsa.[5]

Näytelmä sisältää yhteensä yksitoista Oskar Merikannon säveltämää laulua, joista suurin osa on tehty kuorolle. Tunnetuimat kappaleista ovat ”Tuulan tei”, ”Vielä niitä honkia humisee” ja ”Tukkipoika se lautallansa”.[12] Tarinan mukaan Merikanto sävelsi ”Tuulan tein” ravintola Arkadiassa savukerasian kanteen.[5]

Tukkijoella-näytelmän ensimmäinen elokuvaversio oli Axel Slanguksen ja Wilho Ilmarin vuonna 1928 ohjaama mykkäelokuva. Vuonna 1937 ensi-iltaan tulleen elokuvan ohjasi Kalle Kaarna ja viimeisin versio on Roland af Hällströmin ohjaus vuodelta 1951. Niistä merkittävin on Hällströmin teos, jonka näyttävät koskenlaskukohtaukset ovat jääneet suomalaisen elokuvataiteen historiaan ja joka on ollut myös esikuvana lukuisille myöhemmille tukkilaiselokuville.[5]

• Tukkijoella-näytelmän alkuperäinen teksti digitoituna Project Gutenberg.
• Pohjoista kirjallisuutta – Teuvo Pakkalan näytelmät Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto.