Tuhannen retkikunta

Tapahtumien taustalla oli Italian yhdistymisliikkeen ajautuminen Sardinian kuningaskunnan ja sen pääministeri Camillo Cavourin johtoon. Keväällä 1859 puhjenneessa sodassa Itävaltaa vastaan Sardinia sai vallattua Ranskan tuella Itävallalta Lombardian. Sodan myötä Toscanassa, Parmassa, Modenassa ja Kirkkovaltion pohjoisissa legaatioissa tapahtui vallankumous, jonka jälkeen ne liittyivät vapaaehtoisesti Sardiniaan. Ranskan keisari Napoleon III halusi kuitenkin yllättäen tehdä rauhan Itävallan kanssa, jolloin Italian yhdistyminen näytti keskeytyvän ennen kuin se ehti ulottumaan maan etelä- ja keskiosiin. Varsinkin radikaalimmat yhdistymisen tavoittelijat eivät olleet tähän lainkaan tyytyväisiä, sillä he halusivat korvata eteläisen Italian itsevaltiaat kansanvaltaisella hallinnolla.[1] Tähän joukkoon kuului myös tunnettu vapaustaistelija Garibaldi, joka oli käytännön syistä asettunut Sardinian kuningas Viktor Emanuel II:n palvelukseen. Garibaldi kuitenkin tuskastui Cavourin varovaiseen etenemiseen ja päätti toimia oma-aloitteisesti.[2] Lisäksi saadakseen Napoleon III:n hyväksynnän Keski-Italian alueiden liittämiselle Sardiniaan Cavour oli joutunut keväällä 1860 lupautumaan siihen, että Sardinia luovutti Savoijin ja Nizzan alueet Ranskalle. Garibaldi oli pettynyt siihen, että Cavour kävi kauppaa Italian alueilla.[3]

Giuseppe Garibaldi vuonna 1861.

Mahdollisuuden Garibaldille tarjosi Molempain Sisiliain kuningaskuntaan kuulunut Sisilian saari, jonka asukkaat olivat tyytymättömiä itsehallintonsa menettämiseen ja vastustivat kiihkeästi heitä Napolista käsin hallinneita Bourboneita. Sisilian Palermossa puhkesi 4. huhtikuuta 1860 kapina, joka levisi eri puolille saarta.[1] Garibaldi päätti hyödyntää tilaisuuden ja iskeä Molempain Sisiliain kuningaskuntaa vastaan.[2] Hän kokosi 1 089 miestä käsittäneen vapaaehtoisjoukon (I Mille).

Garibaldin joukkojen eteneminen. Kartassa Molempain Sisiliain kuningaskunta punaisella, Sardinian kuningaskunta valloituksineen keltaisella ja Kirkkovaltio niiden välissä turkoosilla. Sardinian Ranskalle keväällä 1860 luovuttamat alueet sinisellä.

Garibaldi lähti 5.–6. toukokuuta välisenä yönä Genovan esikaupungista Quartosta miestensä kanssa. Retkikunta vältti onnekkaasti Bourbonien laivaston, onnistui purjehtimaan Sisiliaan ja nousi maihin Marsalassa 11. toukokuuta. Kolme päivää myöhemmin Garibaldi julistautui Sisilian diktaattoriksi kuningas Viktor Emanuelin nimissä.[2] Yhdessä sisilialaisen kumouksellisen Francesco Crispin kanssa hän perusti Sisiliaan väliaikaisen hallituksen.[1]

Molempain Sisiliain kuningas Frans II lähetti Garibaldin retkikuntaa vastaan 20 000 miestä. Garibaldin joukot olivat kokemattomia ja huonosti aseistettuja, joten tilanne näytti epätoivoiselta. Hän marssitti joukkonsa nopeasti kohti Palermoa, ja löi ensimmäiset napolilaiset joukot Calatafimin taistelussa 15. toukokuuta. Tämän jälkeen monet sisilialaiset liittyivät hänen joukkoihinsa, sillä he halusivat päästä eroon vihaamastaan Napolin hallitsijoiden vallasta. Osin vastapuolen huonon sodanjohdon ansiosta Garibaldin vahvistetut joukot onnistuivat valtaamaan Palermon 6. kesäkuuta. Voitettuaan Milazzon taistelun 20. heinäkuuta he hallitsivat koko Sisiliaa Messinan kaupunkia lukuun ottamatta.[2] Sisilialaiset onnistuivat voittamaan keskinäiset erimielisyytensä ja epäluulonsa asettuessaan tukemaan Garibaldin joukkoja. Paikalliset talonpojat olivat kuitenkin pettyneitä, kun Garibaldi ei ryhtynyt poistamaan suurmaanomistajien ja yläluokan etuoikeuksia. Garibaldia avustanut Crispi puolestaan joutui erimielisyyksiin Cavourin hallituksen kanssa.[1]

Pelastaakseen tilanteensa Molempain Sisiliain kuningas Frans II lupasi alamaisilleen perustuslain ja Sisilian kapinallisille armahduksen. Garibaldi pelkäsi yhdistymisen jälleen pysähtyvän.[1] Hän asetti nyt seuraavaksi tavoitteekseen Napolin valtaamisen, mistä hän aikoi jatkaa edelleen Kirkkovaltioon ja Roomaan. Garibaldi ylitti joukkoineen Messinansalmen 20. elokuuta ja nousi maihin Italian mantereella Calabriassa. Vastarinta mureni nopeasti ja vapaaehtoisjoukot marssivat voitokkaina Napoliin 7. syyskuuta. Volturnon taistelussa 1.–2. lokakuuta Garibaldi löi kuningas Fransin joukot, mutta ne onnistuivat kuitenkin pysäyttämään hänen etenemisensä kohti Roomaa.[2] Bourbonien vuodesta 1735 jatkunut valta Napolissa ja Etelä-Italiassa oli yhtä kaikki päättynyt.[3]

Tässä vaiheessa Cavour oli alkanut pelätä, että Garibaldin menestys muuttaisi Italian yhdistymisen kauttaaltaan kumoukselliseksi kansannousuksi tai että Garibaldin hyökkäys Roomaan johtaisi sotaan Sardinian liittolaisen Ranskan kanssa. Niinpä Cavour päätti siirtää aloitteen takaisin Sardinian armeijalle, joka lähti etenemään pohjoisesta Garibaldia vastaan valtaamalla Kirkkovaltioon kuuluneet Umbrian ja Marchen maakunnat. Tässä tilanteessa Garibaldi suostui siihen, että hänen joukkojensa valtaamassa Etelä-Italiassa pidettiin 21. lokakuuta kansanäänestys alueiden yhdistämisestä Sardinian kuningaskunnan kanssa. Yhdistäminen sai äänetyksessä ylivoimaisen kannatuksen. Viisi päivää myöhemmin Garibaldi tapasi kuningas Viktor Emanuelin ja ilmoitti luopuvansa diktaattorin valtuuksistaan etelässä tämän hyväksi.[2] Torinoon kokoontunut parlamentti julisti virallisesti Italian kuningaskunnan perustetuksi 17. maaliskuuta 1861.[1]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tuhannen retkikunta Wikimedia Commonsissa

• Luettelo tuhannen retkikuntaan kuuluneista (italiaksi)
• Eversti Per Zilliacus : Tuhannen retki viittäkolmattatuhatta vastaan. Italian yhdistymisen alkusoitto, Hakkapeliitan joulu, 01.12.1928, s. 46, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot