Trokari

Ruotsi-Suomessa vallitsi 1500-luvulta 1800-luvulle merkantilistinen kauppa- ja teollisuuspolitiikka, jossa korostuivat ylijäämäisen kauppataseen tavoittelu, siitä johtuvat rajoitukset ja niitä kiertämään syntynyt salakauppa. Erityisesti maaseudulla käytävää kauppaa sekä ylellisyystavaroiden tuontia rajoitettiin.[7] Ulkomaankauppaa saivat tehdä vain tapulikaupunkien porvarit.

Suomen alueelle tärkeän vientituotteen tervan, välttämättömän tuontitavaran suolan sekä nautintoaine tupakan virallinen kauppa keskittyi merkantilistisen ajan alussa Tukholman porvareille.[8] Mm. Viipurin kauppiaat kävivät salakauppaa tupakalla. Tupakkakaupan monopolia 1600-luvulla hallinnut Eteläkomppania pyrki kitkemään salakauppaa määräämällä yksityisten kauppiaiden tupakkavarastot lunastettavaksi ja värväämällä urkkijoita seuraamaan salakaupan toimintaa.[8]

Suomalaisten ja virolaisten kesken käytiin vaihtokauppaa ja ns. seprakauppaa 1200-1300-luvuilta lähtien. Seprakaupassa suomalaisten vaihtoartikkelina oli suolasilakka ja virolaisilla ruis, myöhemmin peruna.[9] Balttilainen lainasana sepra viittaa yhteisöllisyyteen, "seuraan" tai ammattikuntaan ja sen yhteiseen työhön.[10] Seprakauppaan liittyi alusta lähtien muutakin talonpoikaispurjehdusta, jossa rahtina kulki mm. kalaa, suolaa ja viljaa, matkojen suuntautuessa sekä laillisiin että laittomiin rantautumispaikkoihin.[11] Sepraperinne jatkui ajoittaisista rajoittamispyrkimyksistä huolimatta toiseen maailmansotaan asti.[12] Seprakauppaan liittynyt merenkulku ja kauppasuhteet limittyvät siis ajallisesti vielä kieltolakiajan pirtuliikenteen kanssa.

Pääartikkeli: Seprakauppa

Salakuljettajilta takavarikoitua alkoholia. Kuva kieltolakiajalta.

Kieltolaki eli asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta (29/1917) astui voimaan 1. kesäkuuta 1919. Vuonna 1922 lakia vielä tiukennettiin. Sen ulkopuolelle tai erikseen säädellyiksi jäivät alkoholipitoisten aineiden myynti apteekeille, sairaaloille, tutkimus- ja opetuslaitoksille, teknisille laitoksille sekä valtioneuvoston luvalla yksityisille tieteenharjoittajille. Lääkärien kirjoittamat spriireseptit kuuluivat myös lain piiriin. Ehtoollisviinistä säädettiin erikseen valtioneuvoston määräyksillä.[13][14]

Pääartikkeli: Kieltolaki (Suomi)

Trokari on epävirallinen nimitys ja sen merkitys on väljä. Trokareilla voidaan kieltolakiajan (1919-1932) yhteydessä tarkoittaa 1. henkilöitä, jotka itse salakuljettivat pirtua tai muuta lain tarkoittamaa alkoholia Suomeen ulkomailta, erityisesti Virosta; 2. henkilöitä, jotka toivat pirtua Suomen puolella maihin aluevesirajan ulkopuolelle ankkuroituneista varastoaluksista, pirtulaivoista; 3. henkilöitä, jotka toimivat eri kohdissa toimitusketjua, jonka loppupäässä oli vähittäisostaja[15] sekä 4. toimintaa rahoittaneita ja valvoneita ns. pirtuisäntiä, jotka eivät itse osallistuneet konkreettiseen salakuljetukseen tai myyntiin. Merkittävimpiä isäntiä kutsuttiin pirtukuninkaiksi tai -keisareiksi. [16] Mm. Algoth Niskasta on käytetty pirtukuningas-nimitystä. [17] Trokari-nimitys voi kuvata erityisesti ammattirikollista.[18] Toinen ammattimaista salakuljettajaa kuvaava nimitys on jobbari [19] (< ruots. 'jobba', tehdä työtä, myös: keinotella).

Pirtulaiva eli laittoman alkoholin varastoalus Suomenlahdella kieltolakiaikaan.

Pääartikkeli: Algoth Niska

Ruotsalaisen Astra AB:n puinen sakariinirasia.

Suomen 1900-luvulla käymiin sotiin (Suomen sisällissotaan, talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan) liittyi eri tavararyhmien säännöstelyä, johon liittyvien määräysten rikkominen johti säännöstelyrikoksiin ja osaltaan synnytti laittoman kaupan järjestelmän eli mustan pörssin. Esimerkiksi jatkosodan aikana toimineet viranomaiset pitivät säännöstelyrikollisuutta kieltolakiajan väkijuomien salakauppaan verrattavana ilmiönä.[20]

Säännöstelyn ja osittain säännöstelyrikosten valvonnasta vastanneen Kansanhuollon tiedotus- eli ajankohdan termillä propagandapäällikkönä toiminut Untamo Utrio on kuvannut kokemaansa ristiriitaa, kun vaikkapa elintarvikkeita omaan käyttöön maalta hankkivien kaupunkilaisten säännöstelyrikosten käsittely (esim. vuonna 1942 yli 10 000 säännöstelyrikoksista rangaistua) vei oikeuslaitoksen resursseja ammattimaisten trokarien toimiin puuttumiselta.[21]

Urho Kukkamaa (1938 – 2001) on kuvannut osuuttaan ja toimintatapoja makeutusaine sakariinin salakaupassa: "Helmikuussa neljäneljä juoksin hakemassa sakariinia ympäri Rööperiä äidin toimeksiannosta. Sakariini oli silloin pimeässä kaupassa. Äiti oli siis sakariinidiileri ja täti maahantuojaporrasta. Serkkutyttö taas oli lähtenyt sotalapsena Ruotsiin ja sitä kautta järjestyi sakariinin tuonti Suomeen. En tiedä, mitä kautta sitä salakuljetettiin, mutta tätini piti varastoa hallussaan, eli hän oli jonkinlainen tukkumyyjä. - - - Siihen aikaan oli kaikenlaista trokausta."[22]

Kukkamaan kertomaa seuraavana vuonna (1945) tehtiin Pellon Orankin kylässä 81 kilon sakariinitakavarikko. Takavarikoidun erän arvo oli 100 758 markkaa.[23]

Lestinheittäjäksi kutsutaan alkoholin laitonta myyntiä katutasolla harjoittavaa henkilöä, joka yleensä toimii trokarin laskuun tämän renkinä. [24][25]

Lestinheittäjien ja viinatrokarien toiminta perustuu alkoholin kysynnän tyydyttämiseen epätavallisina aikoina tai asiakkaille, joiden on eri syistä vaikeaa tai mahdotonta asioida Alkon myymälöissä tai anniskeluravintoloissa.[26]

»Sitten tuli lestinheittäjä. Sillä oli iso kassi. Se kysyi, kuinka paljon otatte? Sillä oli joku 6-7 pulloa. »
(Kivekäs, Ansu 2018. Korson kriminaalit: rikostarinoita 1960-1980-luvuilta, s. 173)

Lestinheittäjät tai heidän trokarinsa hankkivat myytävän alkoholin Alkon myymälöistä tai ulkomaalaisista laivoista.[26] Koska Alkossa ostosmäärää oli rajoitettu juomalajeittain, hakijat kävivät useissa myymälöissä. Myyntiä rajoitettiin vuosina 1944-1970 ns. Alkon henkilötodistuksen eli viinakortin avulla. Maalaiskortti mahdollisti ostamisen useista myymälöistä, mitä trokarit hyödynsivät kierrättämällä renkejään ostoksilla eri paikoissa.[26] Tom Sjöberg ja nimimerkki Päppä kertovat esimerkkejä hinnoittelusta: Sjöbergin esimerkki on ajalta ennen vuonna 1963 toteutettua rahanuudistusta: "Vaakuna-viina maksoi kuusisataa vanhaa markkaa ja siitä sai kadulla tuhatkaksisataa."[26] Päpän esimerkissä on käytössä uusi markka: "Siinä oli semmoinen suhde, että jos Koskenkorva tai Pöytäviina oli seitsemän markkaa, niin siitä sai pimeessä 20 markkaa."[27]

Katumyynnissä myyntiartikkelina saattoi olla laivoilta ostetusta votkasta tai pirtusta laimennettu sekoitus: "Jos saatiin satamasta 75-prosenttista Troikka-votkaa, niin siitä pystyi tekemään kuusi pulloa kaupan viinaa."[26] Laimentamisen nimitys Helsingin slangissa oli päähän lyöminen.[28]

Neuvostoliitossa toimi 1950-luvulta lähtien fartsovštšiki-nimellä kutsuttuja välittäjiä, jotka ostivat tai vaihtoivat länsituristeilta tavaroita, joita oli vaikea tai mahdoton hankkia Neuvostoliiton omilta markkinoilta. Shikalovin (2021) mukaan nimitys tarkoittaa samaa kuin suomen trokari tai jobbari. [29]

Pääsylippujen jälleenmyyntiä tapahtumajärjestäjien omien lippukauppojen ulkopuolella kutsutaan toisinaan trokaukseksi ja myyjiä trokareiksi.[2][30]

• Ahtokari, Reijo: Pirtua, pirtua...: kieltolaki Suomessa 1.6.1919 - 5.4.1932. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1972. ISBN 951-0-00110-4.
• Kivekäs, Ansu: Korson kriminaalit: rikostarinoita 1960-1980-luvuilta. Helsinki: Crime Time, 2018. ISBN 978-952-289-467-0.
• Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7.
• Luukka, Teemu: Lipputrokarit raivostuttavat monia. Helsingin Sanomat, 21.9.2006.
• Meinander, Henrik: Suomi 1944: Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Suomentanut Paula Autio. Helsinki: Siltala, 2009. ISBN 978-952-234-003-0.
• Nykänen, Harri & Sjöberg, Tom: Rööperi: lestinheittäjät, gangsterit ja kovanaamat. Helsinki: Crime Time, 2017. ISBN 978-952-289-388-8.
• Paunonen, Heikki & Jeongdo, Kim: Nyt mä bonjaan: Suomi-stadi-sankirja. BoD - Books on Demand, 2021.
• Paunonen, Heikki & Paunonen, Marjatta: Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii: stadin slangin suursanakirja. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23239-4.
• Peura, Kaija & Peura, Paavo: Joppareita, tullihurttia ja rajakyyliä:salakuljetusta Tornionlaaksossa sodan jälkeen. Pello: Jopparien perinneyhdistys, 2001. ISBN 952-5271-05-6.
• Pullat, Raimo & Pullat, Risto: Viinameri: pirtusotaa Itämerellä 1920- ja 1930-luvuilla. Suomentanut Jouko Vanhanen. Helsinki: Tammi, 2010. ISBN 972-951-31-64-58-4.
• Päiviö, Raimo: Mikä tappoi seprakaupan? - Suomalaisten ja virolaisten harjoittamasta vaihto- eli seprakaupasta, sen hiipumisesta 1800-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan ja sen loppumisesta 1920- ja 1930-luvuilla. Annales Universitatis Turkuensis C 287. Turun Yliopisto, 2009. ISBN 978-951-29-4055-4. Teoksen verkkoversio.
• Shikalov, Juri: Farkkujen "voima": Laiton kauppa ja suomalaiset turistit Leningradissa ja Viipurissa 1960–1980-luvuilla. Työväentutkimus Vuosikirja, 2021, 35. vsk. Artikkelin verkkoversio.
• Suomen historia 3: Suomi suurvalta-aikana, suurvallan loppu, kansanusko. Espoo: Weilin + Göös 1987. ISBN 951-35-2492-2
• Tihilä, Katri: Festarilippujen jälleenmyynti on kiellettyä, mutta silti sitä tapahtuu – lippukauppa käy kuumana Jodelissa, koska keinoja puuttumiseen ei ole Yle.fi. 1.7.2022. Viitattu 27.11.2022.
• Tilastollinen päätoimisto: Sosialisia erikoistutkimuksia: Sociala Specialundersökningar XXXII: VII Kieltolakitiedustelu vuonna 1923: Förbudslagsenquêten år 1923. (Sosialisia erikoistutkimuksia VII) Suomen virallinen tilasto: Finlands officiella statistik XXXII, 1925. Helsinki: Tilastollinen päätoimisto. Artikkelin verkkoversio.
• Vuorenmaa, Anssi: ”Musta pörssi”, Suomen historia 7, s. 395. Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5.
• Ylikangas, Mikko: Sota-ajan rikokset: kotirintaman rötökset. Helsinki: Crime Time, 2019. ISBN 978-952-289-541-7.
• Utrio, Meri & Utrio, Untamo: Pois pula, pois puute : kun kansa selviytyi. Helsinki: Tammi, 1994. ISBN 951-31-0341-2.